Sivut

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Trilogian ilot ja surut


Katri Alatalo

Siinä ne nyt ovat. Kolme kirjaa siististi rivissä. Olen aloittanut kirjailijanurani kirjoittamalla trilogian. Osat valmistuivat vuoden välein, ja homma on paketissa. Selkeää ja suoraviivaista, eikö vain.

Paljastan salaisuuden. Ei se ihan niin suoraviivaista ollut. Se, että trilogiani todella tulisi valmiiksi, ei koskaan ollut itsestään selvää. Matkan varrella koin paitsi onnistumisen, myös epätoivon hetkiä. Nyt voin tyytyväisenä katsoa taaksepäin. Millainen prosessi Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoittaminen lopulta oli?
Tiivistettynä: Ensimmäinen kirja oli harjoittelua. Toinen kirja oli vapaata iloittelua. Kolmas vei kaiken astetta syvemmälle.

Kirjoittaessani ensimmäistä kirjaa suurin haaveeni oli saada kirja julkaistuksi. Kun se toteutui, sarjan jatko alkoi aiheuttaa paineita. Tiesin loppuratkaisun, mutta keskellä oli paljon epäselvää. Kirjoittamisen aloittamisen kynnys nousi korkealle, mutta kun viimein pääsin vauhtiin, todella nautin sarjan keskimmäisen osan kirjoittamisesta. Lopetuksesta ei vielä tarvinnut huolehtia. Oli lupa harhautua seikkailemaan.

Kolmannen osan taas kirjoitin kieli keskellä suuta. Suurin haaste oli sitoa irralliset langanpäät, päätellä kaikki se, minkä olin aloittanut ja antanut paisua. Lisäksi sarjan kirjoittamiseen liittyy tiettyjä ikuisuusongelmia, kuten se, paljonko kerrata edellisten osien tapahtumia. Tuota asiaa on hyvin vaikea hahmottaa itse, ja esilukijoita tarvitaan. On myös harkittava sitä, missä määrin sarjan osat toimivat itsenäisinä teoksina. Käytännössä lukija saattaa tarttua osiin väärässä järjestyksessä.

Hiljattain kollega esitti kysymyksen: Miten uskallat kirjoittaa sarjaa? Eikö pelota, kun ensimmäinen osa on julkaistu ja jatko kesken? Entä jos tekisikin myöhemmin mieli muuttaa aloitusta?

Turvallisinta olisi ehkä kirjoittaa koko sarja ja julkaista vasta sitten. Mutta riittäisikö kärsivällisyys, ja pystyisikö niin laajaa keskeneräistä tekstimassaa hallitsemaankaan? Kyllä, minua pelotti silloin, kun vasta ensimmäinen osa oli julkaistu. Sarjan kirjoittamisessa on kuitenkin ehdottomasti myös etunsa, ja vaikka sarja rajoittaa kirjoittajaa, se myös helpottaa. Kun ensimmäinen osa on kansissa, siitä saa julkaisun tuoman tyydytyksen. Jokin on valmista! Sarjan alku antaa selkeät raamit jatkolle, eikä seuraavaa romaania tarvitse ideoida tyhjästä. Kun lähdin uuteen osaan, minulla oli jo valmiina keskeiset henkilöt, maailma, alkutilanne, tekstin tyyli ja näkökulma. Tarina jatkuu ja päähenkilön saappaisiin on helppo hypätä, kuin tapaisi vanhat ystävät jälleen. Viimeisen osan jälkeen hyvästit olivatkin haikeat…

Kirjoittaminen, sarjan tai minkä tahansa, vaatii heittäytymistä. Heittäytyminen on pelottavaa, mutta toisaalta se mahdollistaa seikkailun. Trilogian kirjoittamisessa ehkä hienointa on ollut se, että olen saanut kasvaa tarinan mukana. Ajoittaiset negatiivisetkin tuntemukset yritin kääntää hyödyksi. Kolmannessa osassa kirjoitin oman ahdistukseni suoraan päähenkilön mietteiksi:

Äkillinen varmuus siitä, että hän epäonnistuisi. Koko tämä matka, siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoaan yksin sukset jalassa, kaikki tämä oli ollut vain alamäkeä matkalla kohti tuhoa. Nyt hän oli niin pitkällä liukumassa pohjaa kohti, ettei voinut enää pysähtyä. Pian hän tulisi perille, tien päähän, ja mitä sitten? (Kevääntuoja, s. 189.)

Lopulta matka ei kuitenkaan päättynyt tuhoon. Siinä missä nuortenkirjan sankari useimmiten selviää synkimmistä hetkistään, minä selvisin epäilysteni yli ja kirjoitin. Tein parhaani ja kehityin kirjoittajana prosessin aikana. Sain vedettyä loppuun sen, minkä aloitinkin. Tähän on pakko olla tyytyväinen. Nyt täysin uuden tarinan aloittaminen jännittää, mutta toisaalta trilogian valmistuminen on antanut minulle itseluottamusta ja uskoa siihen, että ehkä pystyn tähän toistekin.

Suosittelen sarjan kirjoittamista muillekin. Heittäydy, anna mennä. Jos homma lähtee paisumaan, ei missään nimessä kannata menettää toivoa. Luota siihen, että kyllä tarina päättelee itse itsensä. Ennemmin tai myöhemmin.

Katri Alatalo