Sanojen iholle

Lukuvuoden lopussa tulee tehtyä tilinpäätöstä. Millaisen “todistuksen” kuluneesta vuodesta itselleen antaa? Miten opetusta haluaisi kehittää?

Oman opettamisen reflektointi kääntyy luontevasti kohti tulevaa ja seuraavan lukukauden suunnittelua. Toki täytyy myöntää, että nyt kun olisi aikaa suunnitella, aivot ovat aika lailla takussa. Silti uusia ideoita täytyy pinnistellä esiin: pistää ne ainakin alulle ja hautumaan yli loman. Tällä hetkellä pohdin etenkin kehollisuuden eli kinesteettisyyden ottamista mukaan runon kirjoittamisen opettamiseen.

Oman runoilijantyöni pohjalta rytmin ja soinnun kysymykset ovat runon kirjoittamisen taidon keskiössä. Aloitan opetukseni usein Vladimir Majakovskin sanoin:

“Minä kävelen käsiäni heilutellen ja hiljakseen mumisten, vielä miltei sanattomasti, ja väliin hidastan askeleitani jottei mumina häiriintyisi, väliin taas panen muminaan vauhtia askelteni tahdin mukaan. Näin jäsentyy ja täsmentyy rytmi ‒ kaiken runouden perustekijä, joka tuntuu siinä kauttaaltaan huminana. Vähitellen tuosta huminasta alkaa irrota sanoja. ”

‒ Vladimir Majakovski, “Miten säkeitä valmistetaan”, suom. Tuomas Anhava

Miten hienosti Majakovski kuvaakaan runon luomista fyysisenä ja mentaalisena prosessina. Siinä kehoa liikuttavan toiston, kuten kävelyn, avulla saadaan suu purkautumaan muminaksi, joka puolestaan muuttuu runon omaksi huminaksi, josta sanat lopulta kiteytyvät.

Melkoinen prosessi, jossa minua kiinnostaa eniten juuri fyysinen tuntu: kehollisen liikkeen ja muminan yhteys, fyysisen kokemuksen muuttuminen eri tavoin merkitykselliseksi. Tämä fyysinen tuntu on runon ydinkokemusta: siitä runo kasvaa.

Opettamisen näkökulmasta runon kirjoittamisen kehollisuus tuntuu kuitenkin myös haasteelliselta. Miten kirjoittamisen kehollisuus voisi olla oppimisen kohteena? Mitä siinä voitaisiin haluta oppia? Jos ajattelen, että oppimisen kohteena olisi “tuntu”, niin millaisten prosessien ja työskentelytapojen kautta se voisi mahdollistua? Miten runon kirjoittajat voisivat siis saada kosketuksen “tuntuun”, siihen miten runo liikkuu ja muotoutuu sekä kehossa että kognitiossa. Minua kiinnostaa myös se, miten tällaista kokemusta voitaisiin jakaa.

Liikutaanhan sellaisen kokemuksen äärellä, jota on vaikea sanallistamisen avulla tavoittaa. Kirjoittamisessa myös harvoin tuntuu olevan keho kokonaisvaltaisesti mukana. Jos kirjoittava keho johonkin asemoituu, niin sormityöskentelyyn ja niskakipuihin.

En ole kuitenkaan kertaakaan vielä vetänyt runotuntia siten, että olisimme heilutelleet käsiämme ja kävelleet tempoa vaihdellen. Tämä johtuu kenties siitä, että en ole itse vielä kirjoittanut runoa siten, että olisin heilutellut käsiäni ja kävellyt tempoa vaihdellen. En ole kokenut siihen tarvetta, koska kykenen tuntemaan runon liikkeet omassa kehossani jo pelkkien kognitiivisten mielikuvien avulla. Runo liikkuu, kiemurtelee, aksentoi, venyttää ja katkeilee; kun on tarpeeksi lähellä sanoja, niiden iholla, kirjoitetut sanat liikuttavat kehoa ja siitä syntyy runon juurevuus, sen tuntu.

Mutta miten sanojen iholle pääsee? Olisiko runon kirjoittamista opetteleville ihan hyvä idea vähän heilutella käsiä ja konkreettisesti nostaa polvea, laskea polvea? Voisiko kinesteettisen oppimisen ottaa luontevasti mukaan runon kirjoittamisen oppimiseen? Näille kysymyksille löytyy ‒ toivottavasti ‒ kesän korvien väleistä vähän enemmän tilaa.

Miia Toivio

Haku voi nyhtäistä kirjoittamaan

Kuva: CC Jordan Nielsen (Flickr)

Kirjoittamisen perusopintojen suosio Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa jatkuu, hakijoita tänä keväänä oli jälleen lähes sata.

Kymmeniin hakemuksiin mahtuu monenlaisia tarinoita. Moni kuvasi, kuinka kirjoittamisen ilo alkoi jo alakoulussa: mielikuvitus lensi, vihkot loppuivat kesken ja opettajat kannustivat. Hyviä kokemuksia syntyi vielä lukiossakin. 

Sen jälkeen tarinat jakautuvat. On niitä, joilla kirjoittaminen on säilyttänyt merkityksellisen paikkansa elämässä. He ovat kirjoittaneet paljon ja kaikenlaista.

Mutta sitten on niitä, joille koulun päättyminen merkitsi kirjoittamisen loppumista. Siirtyminen opiskeluun ja työelämään katkaisi intohimoisenkin suhteen. Viimeistään työn ja perheen aikataulujen yhteensovittamisessa kirjoittaminen kapeni kalenterimerkinnöiksi ja kauppalistoiksi.

Hakutehtävissä moni ihmettelikin, miksi näin kävi: mikä sammutti luovuuden? Vähän surullisena luin, miten tehtävälistat muodostuivat niin pitkiksi, ettei kirjoittaminen mahtunut enää edes ajatuksiin. Miten kirjoittaminen alkoi tuntua ei-minkään tekemiseltä.

Onneksi elämä ei ole pelkkiä ruuhkavuosia. Monet kirjoittamisensa kadottaneetkin ovat etsineet uutta suuntaa, sopivaa nyhtäisyä takaisin kirjoittamiseen. Olemme iloisia, että tuota suuntaa on haettu nimenomaan Jyväskylästä!

Henkilökohtainen palaute on yksi iso asia, jota opinnoiltamme odotetaan. Äidinkielen opettajien jälkeen saatamme olla ensimmäisiä, jotka sitä kirjoittamisesta antavat. Opettajilla näyttääkin olevan huomattavan iso merkitys kirjoittamisen kannustajina. Millaisia muistoja sinulla on omasta äidinkielen opettajastasi?

Päättömyydestä ja juurettomuudesta

Kuva: Jyrki Heikkinen

Esikoisteokseni Sateen ääni on sinun äänesi on vasta ilmestynyt. Mikä osa minussa sen kirjoitti, koska nyt tuntuu, että minulla on jo ihan toinen pää. Taudinkuvaan kuuluu akuutin amnesian lisäksi vieraantumisen tunne, laiskuus, uneliaisuus, huikeat tulevaisuuden visiot... Olen muuttumassa teini-ikäiseksi jälleen, mutta sille on syynsä.

Tekeekö kirjoittaja tekstin vai muokkaako teksti kirjoittajastaan aina erilaisen, tarpeidensa mukaan? Lastenrunokoelmaa kirjoittaessani aistin elämää ja olemista kuin lapsi, assosioin vapaasti, kirjoittaminen oli helppoa, niin kuin lapsena. Nyt olen siirtymässä proosan pariin ja vereni kohahtaa. Olo on kapinallinen, tuore, sisäänpäin käpertynyt: kenties toivottujakin olotiloja nuortenkirjaa kirjoittavalle. Otan kuitenkin hatun nöyrästi kouraan ja haen apua aineopintojen proosakurssilta. Ehkä. Ellei halvaannus valtaa minua liikaa. Tai kapina.

Koska olen tähän asti ollut runouden salarakas, on tuntunut yllättävältä, miten silmäni ja korvani ovat alkaneet lyyrisyyttä hyljeksyä. Hyllyssä lepää vieläkin jouluksi saatu islantilaisen Gerđur Kristnýn Verikavio, jota innokkaasti odotin suomennettavaksi. Uusi pää haluaakin proosaa, mielellään suomalaista, uutta. On oltava valmis muodonmuutokseen, on nähtävä myös, ettei tekstin takana enää lepää leppoisan animistinen luontosuhteeni, vaan joku toinen haluaa sanoa minun kauttani jotain. Avaudun synnytyskanavaksi, poistoilmaputkeksi, äänitorveksi, palosireeniksi: itkua ja mekastusta, monimuotoista inhimillistä metakkaa. Näinkö assosioin proosan: suoraksi, ääntä siirtäväksi putkeksi, ihmisen keksimäksi.

Lapsuuden muistikuva 80-luvulta: toppatakki ja rimpsuhame ylläni kodin betonirappusilla, kesäpäivänä. Vuorisatiinin tuntu iholla, pinkit lepattavat helmat, tuulee, savun tuoksu ilmassa, ja joku muu, joka nostaa tunteen. Joka nostaa ajatuksen: olen hyvä yhdistelemään. Se on kirjoittajalle tärkeä sisäinen tunne, vaikka ulospäin pukeutumisvalintani ja sisäänpäin kääntynyt olemiseni aiheuttivat ajoittain sekä hilpeyttä että huolta; kenties tekevät sitä vieläkin.

Luonnontieteelliset tosiasiat taas testasin eräänä hyisenä pakkasiltana samoilla rappusilla, samana vuosikymmenenä. Perinteinen kieli-kiinni-metallikaiteeseen -kokeilu taas johti syvempään luonnontieteelliseen ymmärrykseen syyn ja seurauksen laeista. Vaikka kirjoittamiseni on niin kaukana tieteellisestä kuin voi, ovat tieteelliset tosiasiat monesti runojenkin taustalla, niin pahoehoe-laavasta lyhtykalan elintapoihin.

Oikeaa = kirjan sivuilla elävää henkilöä ei voi kursia luonnontieteellisistä seikoista esiin. Siitä johtuu uusi pää. Ja ajatustavan muutoksesta, vaikka en tiedä mikä oikein muuttuu. Elliptinen rakenne ei ehkä enää toimikaan, tai kuten Maria Peura sanoo, mandala. Tunnen olevani enemmän auki, murtautumassa kehästä, pyramidin portailla; salaisuuksien juurella.

 

Päivi Katariina Savolainen

Kipin kapin kirjoittamaan!

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.–29.4.2014.

Hakuohje

Mielen liikkeet kehon runoksi – kirjoituksen ja tanssin yhteyksiä tutkimassa

Sanoitamme ja tarinallistamme elämäämme, muistot ovat tarinaa itsestämme itsellemme ja toisillemme. Hallitsen sanoilla omaa kokemustani maailmasta, selitän ja selitän, koska haluan varmistaa, että toinen varmasti ymmärtää minut oikein. 

Tanssi on kehollisuuden taidetta. Tanssiessa ei puhe hallinnoi. Kehomme liike on itsemme ilmaus näkyvässä maailmassa.

Mielen ja ruumiin yhteys on kiinnostanut minua jo vuosia. Kaipasin tanssia elämääni ja halusin kokeilla kirjoittajana jotain uutta. Kirjoittamisen aineopintojen draamakurssi tuntui sopivalta yllykkeeltä omien mukavuusrajojen ylittämiseen. Miten käsikirjoittaa tanssiteosta? Ylipäänsä draama, esitettäväksi tarkoitettu teksti, on ollut itselleni se vierain kirjoittamisen laji.

Aloimme työryhmänä ensin jutella meitä kiinnostavista teemoista ja miettiä, kuinka niitä voisi liikkeellä tutkia. Esiin nousivat tunteet, pelot, ja ikuiset teemat, kuten elämä (voidaan ymmärtää läsnäolona) ja kuolema (voidaan ymmärtää poissaolona).

 

Sini Silveri, Minna Kemppainen, Henna Hanhineva ja Päivi Mettovaara
kulttuuritalo Valveen salissa.

Liikumme yhdessä ja kirjoitamme liikkeestä nousevia ajatuksia. Olemme esimerkiksi nauhoittaneet tapaamistemme alkukeskusteluja ja sitten liikkuneet nauhoitettuun puheeseen. Olemme myös kirjoittaneet omia kehonkuviamme, eli tuntemuksista ja olemisesta lähteviä tekstejä, ja sitten tanssineet toistemme kirjoituksia.

Tutkimuskysymyksiämme ovat esim. mitä ajatuksia liikkeestä nousee, missä kohtaa erilaiset asiat tuntuvat, ja millainen on kehojemme muisti?

Linda Hartelyn somaattista psykologiaa käsittelevät teokset (mm. Body, mind and meaning, Whurr Publishers 2004) ja Jonimatti Joutsijärven kehopoetiikkaa ja kirjoittamisen ruumiillisuutta pohtivat luvut Ei mikään itsessään -tekstikokoelmassa (Sanasato 2010) ovat toimineet innoituksen lähteinä omalle käsikirjoitustyölleni.

Jokaisen työryhmän jäsenen osuus todentuu tekstien kautta, mutta myös liikkeessä. Lopullisessa teoksessa on luovasta liikkeestä nousevaa tekstiä esitettynä, mutta myös tekstin, muistojen ja keskustelujen inspiroimaa koreografiaa. Jokaisen näkemyksellä on merkityksensä. Minä olen sanataiteilijana käsikirjoittamassa monologeja ja kohtauksia, mutta ohjaus on työryhmän.

Tanssi on kehon runoa. Runo on sanojen tanssia. Tajunnanvirta on virta mielestä, muistoista ja kehosta paperiin. Luova liike on kehon tajunnanvirtaa, pidäkkeetöntä. Sen katseleminen virittää kirjoittajankin tunnekehon, minulle tanssi on ollut aina voimakas kokemus niin katsojana kuin liikkujanakin. 

Tunteen herättää myös kirjoittamisen liike, joka on hengitys keuhkoista, käsistä, selästä, kirjoittamiseen osallistuvien lihasten liike. Tarvitaan ruumiinavaus ennen kirjoittamista – kävely, juoksu, jooga, arkiset askareet kuten kahvinkeitto tai siivoaminen.

Ajattelen luovan liikkeen virtaa, sanojen virtaa, tarinoiden fragmentaarisuutta. Ajattelen ihmisen ajatuksia saarekkeina, joihin liike ja kosketus voi kasvaa siltana. Työryhmämme harjoittelunimikin on Välittävä tekijä.

Näistä mietteistä lähdemme työstämään tanssia ja sanataidetta yhdistävää teosta.

Minna Kemppainen