Julma leikki

Henkilökohtaisia huomiota ja ajatuksia Creative writing, Pedagogy and well-being -konferenssin Jyväskylän päivien annista, osa I

 

Kirjoittamisen opettaja Hämeenaho identiteettileikin tiimellyksessä arviolta alkutalvesta 1974.

Kirjoittamisen ja hyvinvoinnin suhdetta lähestyttiin monesta eri suunnasta konferenssin puheenvuoroissa. Useaan kertaan esille nousi ns. ”playful approach”, leikki sekä metodina että tavoitteena kirjoittamisessa – ja ihmisen hyvinvoinnissa. Terapeuttisen kirjoittamisen ulottuvuuksista puhunut kirjailija-psykologi Juhani Ihanus (Helsingin Yliopisto) mainitsi leikin mahdollisena tilana (potential space), esimerkiksi liikkumisena edes takaisin fantasian ja todellisuuden välillä. Tällä alueella voimme arvioida vaihtoehtojamme, haasteitamme, pelkojamme ja toiveitamme. Leikillinen, etsivä kirjoittaminen voi opetusmetodina innostaa opiskelijoita, toimia identiteettileikin työkaluna, samalla tavalla kuin autobiografinen kirjoittaminen voi sisältää tärkeitä terapeuttisia ulottuvuuksia. Ja kai samalla voi oppiakin käsillä olevasta asiasta?

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Javier Sagarna (Escuela des Escritores, Espanja) toi ”leikillisen lähestymistavan” esiin nimenomaan luokkahuonetyöskentelyssä, kirjoittamisen opiskelijoiden luovuuden herättelyyn tarkoitetuissa harjoituksissa. Tavallaan leikki tuntui olevan vahvasti läsnä myös kun mediataiteen ja kirjoittamisen opettaja Orhan Kipcak (Vienna Poetry School) esitteli kokeellisen runouden välineitä, kuten Phont’ia, jossa foneettisiin aakkosiin perustuva applikaatio muuttaa puheen, tässä tapauksessa runon lukemisen, oudoksi äänimaailmaksi. Leikillä on ainakin minusta oma roolinsa myös esimerkiksi jatko-opiskelija ja tarinoiden kerääjä Annika Naskin (Jyväskylän Yliopisto) kuvaamassa kollektiivisen kirjoittamisen projektissa. 

Myös jo sanalla ”leikki” on minusta opetuksellista käyttöä. Riippumatta käsillä olevan harjoituksen luonteesta se voi olla vapauttava väline: ”Kirjoittakaa vain, tämä on siinä mielessä leikkiä, että näitä novelleja ei tulla nyt oikeasti kritiikkiteksteissä ja lukijoiden vastaanotossa ruotimaan." Olemme siis suojassa leikkikamarissa, oikea maailma odottaa vasta oven ulkopuolella. Kirjailija-opettaja Philip Gross (University of South Wales) sivusi tätä puhuessaan työpajatyöskentelystä; vaikka ryhmäpalautetilanne pyrkii olemaan rento ja turvallinen, se ei ole vapaa-alue jossa voi tehdä mitä tahansa, vaan mutkikas sosiaalinen tilanne jossa on sääntöjä. Se on pienoismaailma, joka heijastelee ulkopuolista maailmaa, ja siksi se on myös leikin paikka, kokeilemisen, erehtymisen, mielikuvituksen. Ja tältä pohjalta työpaja voi onnistua hienosti tai mennä pahasti pieleen. 

Ei ole mikään uusi asia, että leikin merkitys on suuri niin vapauttavissa kirjoitusharjoituksissa kuin ihmisen hyvinvoinnissa yleensä. Konferenssin koko antia pohtiessa aiheeseen saa kuitenkin toisenkin näkökulman. Skitsofrenia ei ole leikkiä. Silti esimerkiksi kirjailija-psykiatri Jūratė Sučylaitėn (Univeristy of Khaipeda, Liettua) ja kirjallisuusterapiaohjaaja ja tohtorikoulutettava Karoliina Kähmin (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoroja kuunnellessa nousi mieleen, että he tekevät terapiaa potilailleen samoilla metodeilla ja jopa osin samoilla motiiveilla kuin millä minä kirjoittamisen opettajana harjoituksia opiskelijoille suunnittelen, teetän ja perustelen. Runouden keinoja uuden ilmaisun löytämiseksi, metaforaa sen sanomiseksi mitä ei muuten voi sanoa jne. Konferenssin viimeisenä puhuneen tutkijatohtori Saara Jäntin (Jyväskylän yliopisto) aiheesta oli leikki jokseenkin kaukana: esimerkiksi uusiseelantilaisen kirjailija Janet Framen koko elämän jatkunut kamppailu ja toisaalta ristiriitainen, identiteetin kannalta tärkeä suhde skitsofrenia-diagnoosiinsa (Frame sai muun muassa sähköshokkeja ja vältti lobotomian vain siksi, että oli julkaissut kirjailija) on identiteettileikin sysipimeä puoli. 

Tämä tuo meidät kirjoittamisen opettajan perusväittämään siitä, että minä en ole terapeutti, puhun vain kirjoittamisesta. Tämä tuntuu suoraan sanoen ontolta konferenssipäivien puheenvuorojen jälkeen, moniin näkökulmiin siitä, miten valtava kirjoittamisen ”leikin” merkitys ihmisen terveyteen ja mielenterveyteen on. En toki ole terapeutti, mutta innostan ja ohjaan ihmisiä leikkimään kielellä, merkityksellä, omilla muistoillaan, fantasian ja todellisuuden rajalla, omalla identiteetillään. Kaikki kokeneet opettajat ovat myös törmänneet tilanteisiin, jossa opiskelijan mielenterveysongelmat estävät häntä tekemästä rajanvetoa elämänsä ja kirjoittamisensa välillä, mutta edellisen pohjalta voi pohtia, kuka sen rajan osaa vetää? Eihän tässä kenenkään mielenterveys mikään turvallinen linnake ole, vaan oikein valittu leikki voi horjuttaa sitä kaikilla. Hulluja ja terveitä kun ei ole olemassa siinä mielessä, että voisin (saati haluaisin) kiinnittää kurssini oveen lapun "Ainoastaan terveille”. 

En minä tätä pelkää. En näe työtäni niin, että sörkin opiskelijoita (ja itseäni?) pahoihin paikkoihin ja sitten pakenen vastuuta (”Hoida loput terapeuttisi kanssa”). Mutta mielenterveydelliset ulottuvuudet ja niihin liittyvä vastuu pitäisi muistaa aina, kun leikitän ihmisiä vakavissa, heidän identiteettiinsä ja hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa. Pitkälle pääsee (toivottavasti) jo sillä, että jokaista leikkiä suunnitellessa tämän asian pitää mielessä, ja toimii sen mukaan. 

Muistan ala-asteelta erään pulskan kaverin. Hän oli minua pari vuotta nuorempi emmekä siis sosialisoineet, mutta häntä pidettiin niin kummallisena, että koko koulu kiinnitti häneen huomiota. Kaikenlaisia juttuja puhuttiin, mutta mieleeni jäi vain se, että hän teki kaiken leikisti, opettajan suostumuksella ja tuella vielä: hän opetteli leikisti lukemaan, leikisti kertotaulua jne. Hän ei oppinut mitään oikeasti, mutta leikisti asia eteni, eikä tämä todellakaan ollut mikään yleinen opetusmetodi siihen aikaan. Sääli vain, että en tiedä miten tämä koululeikki jatkui, miten tämä kaveri siis sittemmin elämässään pärjäili. 

    

Panu Hämeenaho

Sinisilmien synty

Alussa oli alaston nuori nainen, joka soitti sellolla Berceusea kesäaamuna metsässä. Niin sen piti olla. Mutta ei se niin mennyt, koska lopussa on vanha nainen, joka soittaa samaa kappaletta, mutta vaatteet päällä. Paikka on kuitenkin sama. Miten tähän on tultu ja mitä on tapahtunut? Ovatko vuodet vaan vierineet ja nainen on jatkanut soittoaan, mutta tullut vanhemmiten ujommaksi?  Mielenkiintoinen juoni tuokin, mutta ei. Kyseessä ovat aivan eri henkilöt. Itse asiassa nuorta naista ei ole olemassakaan. Enää.

Romaanikurssi Jyväskylän kirjoittamisen opinnoissa keväällä 2012. Tarinan prologina oli alussa kuvattu näkymä. Kirjan nimenkin olin jo vakaasti naulannut kiinni kuten myös sen, että kyseessä on rikosromaani. Jälkimmäinen toteutui, mutta kirjan nimi muuttui matkan aikana, koska käsitin, että alkuperäisellä oli merkitystä vain itselleni.

Olen siinä mielessä hidas kirjoittaja, että heti pitää tulla valmista ja se ottaa aikaa. Nyt piti kuitenkin ryhdistäytyä. Aikaa oli elokuun 2012 loppuun, Like Kustantamon ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa–kirjoituskilpailuun. Deadline. Kova sana, mutta sopii minulle, koska se määrittää rajat. Juoni alkoi hahmottua päässäni ja parin muun Romaanikurssilaisen kanssa meillä oli kirjoittajarinki, jossa annoimme palautetta toisillemme. Se tosin sitten kuihtui, koska deadline alkoi tulla vastaan.

Uutena kirjoitusmetodina aloin käyttää treatmentteja, kohtauksia, joihin tiivistin lukujen keskeisen sisällön. Pikkuhiljaa laajensin tekstejä, enkä aina suinkaan kronologisessa järjestyksessä. Työ nopeutui huomattavasti aikaisempaan verrattuna.

Ensimmäinen kokonainen versio valmistui elokuun loppuun mennessä. Kilpailumenestystä ei tullut ja teksti jäi tauolle.

Muutaman kuukauden kuluttua päätin, että tämä ei jää tähän ja sain osan käsikirjoituksesta Perusopintojen Työnäytteeksi. Työn ohjaajalta sain olennaista palautetta mm. rakenteen kehittämiseen. Oli heinäkuu 2013. Kolkuttelin useiden kustantamojen ovia, mutta ne pysyivät suljettuina.

Sitten verkot tulivat avuksi. Tunnustan mieluusti, että kirja ei ehkä olisi nähnyt päivänvaloa, ellen olisi päässyt kirjoittajaporukkaan, joka julkaisi dekkariantologian viime kesänä – Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta. Sen myötä tutustuin kustantajaan, joka sitten kiinnostui tekstistäni ja teimme kaupat Sinisilmistä, joka ilmestyy ensi vuoden alkupuolella.

Dianne Doubtfire on osuvasti verrannut romaania puuhun: teema on puun juuret, tarina on runko, oksat juonia ja lehdet yksityiskohtia. Tuon olen yrittänyt pitää mielessäni. Pitää olla tasapaino, jotta puu pysyy tukevasti maassa ja kantaa tarinan hedelmää.

Kirjassa on menneisyys ja nykyisyys. Menneisyydessä on tapahtunut julmia asioita, joiden seuraukset heijastuvat nykyhetkeen. Juonen kehittely eri aikatasoissa oli kiehtovaa. Ajan kuvauksen kanssa piti olla myös tarkkana. Lukija ratkaiskoon, miten olen siinä onnistunut.

Erityisen tärkeää on mielestäni saada lukijat välittämään tarinan henkilöistä. Haasteena onkin kertoa sanoin millainen henkilö on, miten hän toimii ja mitkä ovat hänen motiivinsa.

John Irving: "Yritän luoda ihmisiä, joita kohtaan tunnen sympatiaa. Sitten panen heille tapahtumaan hirveitä asioita. Ellei lukija tunne sympatiaa heitä kohtaan, hän ei välitä, vaikka henkilöille tapahtuu hirveitä asioita". Allekirjoitan. En päästä henkilöitäni helpolla, koettelen muun muassa päähenkilön, papin, moraalia. Kirja sisältää traagisia kohtaloita ja muutamat sen henkilöt elävät vieläkin päässäni.

Sijoitan tarinani yleensä miljöihin, jotka tunnen, koska se lisää uskottavuutta. Niin tässäkin. Tarinan päämiljöö on Hansun kaupunki, joka lienee useimmille tuntematon. Tosin olen joissain kohdin muunnellut ympäristöä tarinaan sopivammaksi.

Tunnustuksia. En usko, että kirjani olisi valmistunut (ei ainakaan yhtä laadukkaana), ellen olisi päässyt Jyväskylän yliopiston avoimeen yliopistoon. En usko, että se olisi valmistunut, ellen olisi kohdannut samanhenkisiä opiskelijoita lähi- ja verkko-opinnoissa sekä ammattitaitoisia ja kannustavia opettajia matkan varrella. En myöskään usko, että se olisi valmistunut, ellen olisi ottanut valinnaiseksi Romaanikurssia. Kaikki kurssit antoivat jotain uutta sisältöä kirjoittamiseeni, eikä vähiten Dramaturgia ja yllättävää ehkä, Tietokirjoittaminen.

Kirjoittaminen jatkuu. Koska harrastan sukututkimusta, mielessä kangastaa fiktiivinen tarina Amerikkaan muuttaneista sukulaisistani. Kenties myös dekkari, josta orastava idea muhii takaraivon perukoilla. Ehkä aivan uusi genre, perästä kuuluu, jos kuuluu.

Aineopinnotkin kiehtovat, mutta sitä ennen pitää ylittää runouden korkea, mutta tuskin ylittämätön kynnys.

Ennustaja osui oikeaan, joskus kymmenen vuotta sitten, mutta töitäkin on tehty.

Hansun kaupungissa 7.10.2014

Markku Keisala

Lähde kirjoittamisen matkalle!

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.–31.10.2014.

Hakuohjeet

Pitkän matkan romaani

Muusikko Sami Lopakan esikoisteos Marras kertoo pohjoissuomalaisen rock-bändin Euroopan-kiertueesta. Kirja ilmestyi keväällä 2014 ja on vuosien kirjoittamisprosessin tulos. Kirjailija kertoo:

Alkuidea syntyi ihan todellisessa ympäristössä – keikkabussin yksinäisessä loosissa joku aamuyö. Oltiin vedetty hyvä keikka isolle yleisölle ja naurettu erittäin tulehtuneelle sisäpiirihuumorille koko ilta, mutta silti silloin aamuyöllä tuntui saatanan pahalta. Katselin ikkunasta pimeyteen ja mietin, että mitä jos avaisi oven ja sukeltaisi pää edellä moottoritielle. Romaanimuoto vaatii aina useampia päällekkäisiä tasoja, ja silloin tajusin, että ne alkaisivat olla tässä kasassa kuin itsestään. Lukurakennekin on kiertueessa kuin sisäänkirjoitettu – luku per kaupunki.

Kiertueen jälkeen vetelin ehkä 70 sivua paperille asti, mutta jokin siinä tökki. Eniten tietenkin se, että en ollut vielä proosakirjoittajana ollenkaan valmis. Tämän jälkeen aloinkin katsella, missä tätä puolta voi Suomessa opiskella. Muutama vuosi tämän jälkeen koko bändi laskettiin hautaan, eikä kiinnostanut sen myötä palata kiertueaiheisiin näppäimistönkään ääressä. Koko prosessi oli hyllyssä vuositolkulla.

Pikku hiljaa romaanista kuitenkin tuli sellainen terve pakkomielle, että perkele minä teen sen valmiiksi vaikka pöytälaatikkoon, sitä ennen en voi kuolla rauhassa. Aloin hakata kirjaimia jokaisena vapaana hetkenä, ja pian se löytyikin se kuuluisa oma ääni. Sitten hakatessa meni vuoden päivät, lähinnä viikonloppuisin. Kirjoitan hitaasti, mutta teksti on saman tien melkein täysin valmista. Oli se suuri hetki, kun laitoin materiaalin tulostumaan, avasin kaljan ja katsoin, kun mustesuihkuvehje tulostaa sitä nippua vittu tunnin. Vielä tästäkin isompi hetki oli se, kun romaani meni Likelle läpi. Tunnetta voi helpostikin verrata rakastumiseen.

Kultaiset opiskeluajat 

Ajeltiin Oulusta Jyväskylään viikonloppuopintoihin kimpassa Kari Kovalaisen kanssa. Karihan on nykyisin julkaissut jo useampia eränovellikokoelmia ja yhden romaaninkin, rautaista jälkeä. Käytiin kurssit hirveällä intohimolla, ja iltaisin istuttiin Laajavuoren vankilamaisessa paskamotellissa tuoppien äärellä miettien, että saatana joku päivä muuten pukkaa molemmilta kirjaa ulos, kuten lopulta kävikin. On siitä Karin kanssa soiteltukin ja noiduttu, että voi vittu saatana.

Opinnoista oli minulle ehdottomasti hyötyä, opettajapuoli oli sanalla sanoen loistava. Palaute omista teksteistä tarjosi sen suurimman annin. Kyttäsin nimenomaan sitä proosapuolta – runo-opinnot, esseekurssi ja vastaavat oli vähän pakkopullaa, mutta ymmärsin kyllä että nekin kuuluvat tässä tapauksessa asiaan. Palautetta tuli myös muilta opiskelijoilta ja koin sen kaiken hyvin arvokkaaksi. Harmittaa nyt, etten muista loppuryhmästä muita kuin Karin nimeltä, olen nimimuistin suhteen täysi urpo. Olisi mukava tietää, mihin prosessi muilla johti.

Joka tapauksessa, sain opinnoista ehkä sen ratkaisevan sytykkeen ja näkökulman siihen, miten homma pitää hoitaa. Vaikka kirjahomma pitkään tämän jälkeen telakalla olikin. Kun aloitin uudestaan, ensimmäiseksi kaivoin ne Jyväskylän muistiinpanot tiskiin ja kävin keskeisen annin uudestaan läpi.

Kuolemaa, raakaa työtä ja selviytymistä

Opintojen aikaiseen maailmaan verrattuna kirjasta tuli kypsempi kaikin puolin, ehdin nähdä lisää elämää ja muun muassa haudata isäni tässä välissä. Ja olla läsnä lasteni synnytyksissä.

Isoin oivallus itse tekstin kannalta oli sen oman kerrontaotteen löytyminen. Halusin että tarina on kuin tuosta vain kerrottu, mutta eräänlaisena perversiona halusin mukaan myös haikeaa, miltei lyyristä pätkää. Tuon tasapainon löytäminen vaati kuukausien testausta, harjoittelua, epäonnistumisia, raakaa työtä. Mutta se löytyi.

Niin kulunut kuin sanonta onkin, kirjan kirjoittaminen avasi silmät moneen suuntaan. Ja loi hirvittävät silmäpussit siihen alle. Minulle kirjoittaminen kaikissa muodoissaan on kanava, jolla saan itsestäni kuonaa pihalle. Minähän en ole ihmisenä mikään virkeä, pirteä, valovoimainen tai kannustava, etenkään itseäni kohtaan. Elämä on eräänlaista selviytymiskamppailua päivästä toiseen. Ellei minulla olisi tällaista kanavaa, olisin hyvin todennäköisesti jo kiven alla mullat suussa.

Jos onnistun purkamaan lokasankoni niin, että joku muukin saa tekstistä jotakin irti, ollaan optimitilanteessa. Sinä siellä, joka mietit itsemurhaa kun aamulla kello soi: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Itsensä ehtii tappaa seuraavanakin päivänä.

 

Sami Lopakan kertomasta tekstin muokkasi Panu Hämeenaho

Kasvot tai genret sekaisin

Kasvosokeus on ilmiö, joka kuulostaa fiktion tuotteelta vaikka on täyttä totta. Ihminen on kasvosokea, jos hänen mielessään kaikki kasvot näyttävät suurin piirtein samanlaisilta. Hän ei siis kykene tunnistamaan helposti edes tuttaviaan, jotkut eivät edes omia perheenjäseniään. Tunnistatko kasvot? -kirja ilmestyi viime viikolla pohtimaan kasvosokeuden kokemusta, joka tunnistamiseen kykenevästä tuntuu huikean vaikeasti käsitettävältä. Millaista on ns. sokeus, joka saa näkemään sosiaalisen ympäristön niin yllättävällä tavalla?

Kirjoittajille kaikkein tutuin sokeuden muoto lienee sokeutuminen omalle tekstille: mikä juuri kirjoitetussa on korvaamatonta ja mikä sietämätöntä? Joskus sokeutua voi vielä pahemmin, kokonaiselle kirjallisuuden päälajille, ja juuri tällainen sokeus liittyy Tunnistatko kasvot? -kirjan syntyprosessiin. Minun ei nimittäin pitänyt lähivuosina lainkaan kirjoittaa tietotekstejä, ja päätös oli jopa melko tietoinen ja luja. Kirja kuitenkin syntyi, kun törmäsin kasvosokeuden aiheeseen ja ilmiö oli niin mielenkiintoinen, ettei sen pohtimisesta ollut tulla loppua. Kävi niin kuin kirjoittajille parhaina hetkinä käy: näppäimistön takominen veti vaivihkaa mukaansa ja muuttui hurmaavan hauskaksi.

Onko tällainen päälaji- tai lievempänä ilmiönä genresokeus sitten kirjoittajilla yleistä? Tietääkö kirjoittaja, mitä haluaa kirjoittaa? Kyselin kirjoittavilta tutuilta, miten he ovat valinneet oman genrensä. Vastauksia löytyi monenlaisia:

• "Olen lapsesta asti halunnut kirjoittaa romaanin." (kirjoittaa näytelmiä ja romaanikäsikirjoituksia)
• "Kirjoitan lehtijuttuja työkseni, vaikka oikeasti haluaisin olla runoilija." (sekalaisia tekstejä)
• "Yritin kirjoittaa runoja, mutta huomasin etten ymmärrä lyriikkaa." (proosaa)
• "Haluan kerätä ja jakaa tietoa aiheista, jotka voivat syventää ymmärrystä maailmasta ja ihmisyydestä." (tietokirjoja)
• "Tykkään kehitellä pitkiä tarinoita ja monimutkaisia juonia." (romaanikäsikirjoituksia)
• "Halusin olla hyvä jossakin, ja aloin kirjoittaa tietotekstejä, koska se oli helppoa verrattuna hyvän romaanin kirjoittamiseen." (lehtijuttuja ja tietokirjoja)
• "En koe olevani taiteilijaluonne, joten en kirjoita runoja. Sitä paitsi viehätyn tarinamaisesta kerronnasta, ja runot loppuvat mielestäni kesken." (romaanikäsikirjoituksia)

Kirjoittamisen aikeet toteutuivat pienoiskyselyni perusteella eri kirjoittajilla varsin eri tavoin, eikä jokaisella ollut suinkaan varmuutta siitä, mikä genre sopisi itselle parhaiten. Kaikille ei siis vaikuttanut olevan selvää, mitä kirjoittaisi kaikkein mieluiten, jos vain olisi riittävästi aikaa/rahaa/tahtoa/energiaa.

Jotain yhteistä kasvo- ja genresokeudella siis lienee. Lisäksi kumpaankin löytyy ainakin joitakin helpotuskeinoja. Kasvosokea oppii yleensä käyttämään melko hyvin tunnistamisen aputekijöitä, siis saamaan juttukaverin henkilöllisyyden selville esimerkiksi hiusten, vaatetuksen tai puheenaiheiden perusteella. Kirjoittajalle yksi parhaista keinoista lieventää genresokeuttaan saattaa hyvinkin olla kirjoittamisen opintoihin osallistuminen. Kun saa kokeilla kaikessa rauhassa vähän kaikkea, voi hyvinkin löytyä tie, joka johtaa yllättävään kirjoittamisen iloon ja julkaisuihin, joiden ei alun perin ollut tarkoitus syntyä.

Haastattelin Tunnistatko kasvot? -kirjaa varten lukuisia kasvosokeita, joista moni mainitsi, kuinka upea on se hetki, kun riittävästi tietyn ihmisen ominaisuuksia tarkasteltuaan oppii luotettavasti tunnistamaan uuden ihmisen, oli se sitten läheinen ystävä tai Hollywood-näyttelijä. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio totesi oppineensa tunnistamaan omat lapsenlapsensa katselemalla heidän valokuviaan. Vastaavasti kirjoittajalle kenties yksi hienoimmista hetkistä on se, kun jokin teksti tai tekstilaji tuntuu vihdoin aivan omalta ja oikealta. Näitä tunnistamisen hetkiä syksyyn!

Kati Tiirikainen