Oppimisen äärellä

Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto muuttaa reilun viikon päästä Ruusupuistoon, yliopiston uudisrakennukseen, jolla on huumaava nimi. Sähköisessä toimistossa ei ole paljon muuttamista: oppimistehtävät, palautteet, oppimateriaalit ja opetussuunnitelmat ovat tallessa tietokoneen kansioissa. 

Paperisena työpöydälläni on vain kaksi rullaa, joista löytyvät opiskelijoiden yhteenvedot kahdelta lähiopetusjaksolta. Työt olen valokuvannut, mutta silti en raaskisi luopua esityksistä, jotka muistuttavat paitsi opiskelijoiden iloisesta mielikuvituksesta ja hyvistä oppimistuloksista, myös oman opetustyön kehittämisestä.

 Aino Heikkilän, Maria Helstolan, Heli Joutsenen ja Pirkko Vesterisen
jäsennys faktan ja fiktion vuoropuhelusta kirjoittamisessa.

Kyse on opintojaksosta nimeltä Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa. Aiheessa riittää ruotimista: samasta aihiosta voi tuottaa faktaa ja fiktiota; yhdessä tekstissä molemmat voivat olla läsnä; kerrottua on niin fakta kuin fiktiokin.

Lähiopetus rakentuu kirjoittamiselle ja keskustelulle. Uutisesta kuljetaan mielipidekirjoituksen ja esseen pohtivan tyylin kautta kaunokirjalliseen proosaan. Kirjoittamisen välillä pohditaan, mitä oikein tapahtui: mikä muuttui, miksi? Kukin ryhmä etsii omat vastauksensa. Itsenäisesti kirjoittaen ja ryhmissä reflektoiden asioille saadaan luontevasti sekä kirjoittajan että lukijan näkökulma. Tällä kirjoittamisen kurssilla oppimisprosessi on tärkeämpi kuin kirjoitetut tekstit. 

Opettajana toteutan käänteisen opetuksen ideaa (flipped learning). Oppitunneilla olen kuin valmentaja, joka puhaltaa pilliin, kun uusi harjoitus alkaa. Kirjallisuuttakin jaksolla toki on, tarjolla on monenlaisia näkökulmia, joiden olemassaolosta muistuttelen. Lukeminen hoituu kotona. Opetuksessa harjoitusten ajat odottelen, tarvittaessa myös kommentoin ja vastaan kysymyksiin. Minulla on useimmiten tylsää, opiskelijoilla näyttää olevan intensiivisen hauskaa.

Kurssin päätteeksi ryhmät kokoavat havaintonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa yhteen. Kukin saa päättää esityksenä muodon: se voi olla juliste, diaesitys, draama tai vaikka tietokilpailu. Julkaisen tässä kaksi visuaalista jäsennystä. 

Eeva Halkosaaren, Annika Naskin, Saara Siekkisen ja Satu Tuomisen
jäsentelyssä faktan ja fiktion vuoropuhelu näyttätyi näin.

Oman itsensä ulkoistaminen opetuksesta on vaatinut uudenlaisen ajatteluraiteen avaamista: en ole auktoriteetti, joka antaa valmiin jäsennyksen. Opiskelijat saavat aidosti luoda oman ymmärryksensä jakson sisällöstä, minun tehtäväni on odottaa. Ja luottaa. 

Molemmat palkitaan lopussa: yhteenvedot opettavat myös opettajaa. Kurssien päätteeksi olenkin piirtänyt oman oppimisen karttani, joka tarkentuu kurssi kurssilta. 

Kaunista kesää

Kuva: Panu Hämeenaho

Kirjoittamisen opettajilla alkaa kesätauko, töiden äärelle palaamme elokuussa. 

Kirjoittamista voi opiskella itsenäisesti oppimistehtävien avulla vaikka koko kesän. Kesällä palautetut tehtävät luetaan elokuussa ja rekisteröidään palautuspäivämäärälle.

Selkä seinää vasten

Viime viikon maanantaina,18.5, ohjasin neljästi tilaisuuden, jossa esittelin uutta kirjaani, Selkä seinää vasten – ajatuksia parisuhdeväkivallasta, installaation avulla. Kerroin kirjani synnystä, sen sisällöistä ja väkivaltatyöstä ylipäätään. Kuvasin omaa muuttumistani ja kasvanutta ymmärrystäni.

Iltamyöhällä istuin työhuoneeni edessä käytävällä tavoittaakseni kaiken päivän aikana tapahtuneen ja sisälläni liikkuvat ajatukset ja tuntemukset. Mieleeni nousi yhtäkkiä eräs fiktiivinen tarina, jonka kirjoitin kirjoittamisen perusopinnoissa. Olin kirjoittanut tästä kaikesta ennalta. Tarinassani väkivallattomuuden symboliksi rakentui puu, joka nyt on elänyt kirjani kuvituksessa synnyttäen äärettömän kauniin installaation kirjani julkaisutilaisuuteen. Puuinstallaation loi eräs asiakkaani. Hän halusi luoda kauneutta kannanottona lähisuhdeväkivaltaa vastaan ja ymmärryksen lisäämiseksi.

Syksyllä 2014 tietokirjoittamisen kurssilla oli yhtenä vaihtoehtona laatia suunnitelma tietokirjan kirjoittamiseksi, sisällysluettelo ja näyteteksti. Työhön ryhdyttyäni näytetekstin sijaan syntyi käsikirjoitus. Vihdoin nimittäin tiesin, mitä halusin kirjoittaa ja millä tavalla. Olin innoissani ja huomasin kirjoittamisen jälleen palvelevan itseäni. Kirjoittamalla aiheesta ajatukseni jäsentyivät. Keskustelin moninaisten ajatusteni kanssa koettaen kaataa uskomuksiani tai havaintojani löytääkseni ne, joihin nojata. Kirjoittamiseni innosti ihmisiä osallistumaan. Asiakkaani loivat kirjani kannet ja kuvituksen. Muutama heistä luki käsikirjoituksen ensimmäisen version kertoen siitä tunnelmiaan ja ajatuksiaan.

Kesästä 2014 asti lähisuhdeväkivallasta kertovan kirjan kirjoittaminen oli ollut mielessäni. Olin kirjoittanut muutamia sivuja heittäen ne roskakoriin. Pitkäaikaiselle kollegalleni kerroin elokuussa hautaavani kirjaidean, koska en löytänyt itselleni sopivaa tapaa kirjoittaa. Päätin siirtää orastavan idean hamaan tulevaisuuteen. Tulevaisuus koittikin melko pian, paljon nopeammin kuin osasin ajatellakaan. Tietokirjoittamisen kurssilla huomasin etsiväni tapaa kirjoittaa siten, että voisin asettua lähisuhdeväkivaltaa kohdanneen lähelle, niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkin ammattilaisena pysyen ja ammattitaitoani hyödyntäen. Pohdin, voisiko tätä tapaa nähdä tietona, olisiko sillä arvoa lukijalle. Pohdin myös tavoittaisiko se toiveeni uuden oven avaamisesta väkivaltatyön paradigman tarkasteluun, kenties jopa muutokseen. Palaset loksahtivat kohdilleen, kun kirjoitin suunnitelmani kirjan kirjoittamisesta.

Kirjan kirjoittaminen on ollut matka, joka alkoi Etelä-Afrikassa Apartheid-museosta kesällä 2014. En vain silloin vielä tiennyt niin olevan. Jollain tapaa matkani päättyi lukiessani Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan (2000, 9–10) alkupuhetta julkistamistilaisuuden iltana. Se puki sanoiksi etsintäni.  Matkalla näkee sellaista mitä ei tunne. Sen minkä tuntee, on ottanut osaksi itseään jo ennen matkaa: tavan katsoa maailmaa.

Selkä seinää vasten -kirjaa voi tilata: omatila@espoo.fi. Kirja on maksuton, postimaksut tilaaja maksaa itse.

Susanna Ruuhilahti

Ensin synnyt, sitten sinut adoptoivat toiskieliset vanhemmat: opiskelet runoutta kuin vierasta kieltä

Petri Hannula

Runo on kuvaajan ja kuvattavan rajapinnassa. Se on tutun ja tunnistetavaksi halutun, kahden maailman leikkauspisteessä ja siksi sen merkitys on rikastunut siitä huolimatta, että runo voi olla niukkasanainen. Sen vaikutus kasvaa rivienväleistä ja sanojen asettelusta. Runo voi kätkeä, vihjata, sanoa suoraan, raivotakin. Se puhuttelee lukijaa arkisuudella, maagisuudella, asemoinnilla, rytmillä, äänteillä, sisällöllä, näkökulmien muutoksilla. Runo muuttaa muotoaan. Se hakeutuu uusiin yhteyksiin, ottaa vaikutteita ja uusiutuu. Ajattele miten internet vaikuttaa runoilmaisuun. Jos runo on kaikki mikä siitä ensimmäisenä tulee mieleen, on se nähty ahtaasti. Runous on laajin kirjallisuuden lajeista.

Runo ei ole tekstiä paperilla tai näyttöruudussa. Se on ymmärrys, joka kohdistuu maailmaan. Se on kieli, jonka avulla maailma tulee mielletyksi ja jaetuksi. Se pureutuu syvemmälle kuin tarinat, selostukset, jutut. Runokielen avulla voidaan tiiviisti ilmaista asioita, joita ei kyetä kuvaamaan tarkasti. Kenellä on tämä taju? Sinulla, joka otat sen työksesi vaikkapa avoimen kirjoittajankoulutuksen lyriikan kursseilla. Se antaa sinulle lopulta äänen. Siinä olisi kylliksi syytä osallistua lyriikan kursseille.

Kun pohtimis-, analyysi- ja runon kirjoittamistehtäviä on samassa opintojaksossa, seuraa usein, että älyn vaihe jää vaikuttamaan runon kirjoitusprosessiin. Tällöin runo näyttäytyy älyä puhuttelevana, tunnetta vajaasti. Runoista on toki moneen lähtöön, mutta lukija tunnistaa tasapainoisen runon. Se miellyttää häntä. Opiskelija on toisinaan sokea omalle tekstilleen ja saattaa kaivata yksinolemiseltaan vertaispalautetta. Siksi olen palautteessani antanut kysymyslistan, jonka avulla hän voi - ollessaan itselleen rehellinen ja realisti - saada runoonsa etäisyyttä ja itse tunnistaa kehitettävät kohdat. Kysymyslistan tavoitteena ei ole kyseisen yhden tai parin runon tukeminen, vaan se on paljon pidemmällä. Toivon, että opiskelija jatkaa runojen kirjoittamista. Ei ole kyse siitä mikä on opiskelijan tämän hetken tilanne, vaan mitä hän voi saavuttaa jatkossa. Jos ei muuta, niin hän saa elämälle sisältöä. Ja sekin, että hallitsemalla lyriikan keinoja rikastetaan proosa- ja draamailmaisua.

Uutta tietoa muodostetaan omaksutun päälle. Runoutta voi harjoittaa kirjoittamalla, lukemalla ja analysoimalla, arvottamalla ja kritisoimalla, osallistumalla ja kohtaamalla eri tavoin. Runouden taju kehittyy käyttämällä sitä. Runous on kielitaitoa. Siksi olisi toivottavaa, että kurssin päätyttyä runokielen taitoa et päästäisi rapistumaan ja unohtumaan. Runouteen ei astuta sisään mistään ulkopuolelta. Siihen synnytään.

Avoimen tehtäväantojen kommentoiminen ei ole minulle vastausten tarkistamista, vaan kaksinkertainen oppimistilanne. Opiskelijoiden pohtielmat ja runot vievät minua miettimään mikä teksteissä on omintakeista, mikä yleistä tai kopioitua tietoa ja mikä asioita sidostavaa ilmaisua. Näistä omintakeinen ajatus on arvokkain. Useimpien teksteissä toistuvat asiat lienevät suoraan teoriakirjoista ja itselleni tutut asiat yleistietoa, mutta omintakeisuuteen opiskelija pääsee tuottamalla lähdekirjallisuudesta omia ajatuksia. Tästä ei seuraa sitä, että jokaisen ajatus muistuttaisi toisiaan, päinvastoin. Kun olen löytänyt omintakeisen ajatuksen ja ehkä riemastunutkin siitä, haluan sitä kommentoidessani laittaa itseni likoon. Opiskelija on minun opettajani.

Petri Hannula

Koulutarkastus – tekstistä esitykseksi

 

Koulutarkastajat pääsevät nauttimaan terveellisestä kouluateriasta:
haukipyöryköistä ja pomppivista puolalaisista perunoista. Kuva: Kiira Korppila.

Kesälomani 2014 alussa minulla oli vain idea, kynä ja yli sadan teinioppilaan tuottama tekstipino. Se oli täynnä kouluumme liittyviä ajatuskarttoja, tiivistelmiä, runoja ja mielipidekirjoituksia, sillä olin pyytänyt oppilaitani kirjoittamaan kouluumme liittyvistä kokemuksistaan, kehittämistoiveistaan ja opettajien maneereista.

Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan nuorten pienoisnäytelmää, olin ollut yhteydessä kirjoittamisen perusopintojen draamakirjoittamisen opettajaan. Olin lähettänyt hänelle alustavan synopsikseni ja pari kohtausta arvioitaviksi. Sain häneltä näytelmän rakenteeseen ja hahmojen luomiseen liittyviä oivallisia kirjoitusvinkkejä, joiden varassa oli helppo lähteä ruotimaan reppuni sisältöä.

Kesälomani kuluikin tekstitulvassa uiskennellessa. Kynä kädessä lueskelin tekstejä useamman kerran, tein merkintöjä marginaaleihin ja ympyröin ydinasioita. Loman päättyessä tiedostoni oli täynnä dialoginpätkiä ja hahmotelmia erilaisista kohtauksista. Juonen kaarikin oli alkanut tarkentua viikkojen vieriessä.

Lokakuun loppuun mennessä keväinen ideani nuorten pienoisnäytelmästä oli prosessoitunut 28-sivuiseksi Koulutarkastus-nimiseksi nuorten pienoisnäytelmäksi, joka kertoo kahdesta 70-luvun koulutarkastajasta, jotka tietämättään joutuvat aikamatkalle nykypäivän peruskouluun. Näytelmässä kuvataan nykyteinin arkea komiikan keinoin. Kymmenestä kohtauksesta rakentuvan näytelmän juoni noudattaa klassisen draaman kaarta. Fiktiivisyydestään huolimatta siinä on paljon tositapahtumia, joita on tapahtunut oppilaille ja opettajille koulussamme.

Joulukuussa esittelin käsikirjoituksen valvontaluokalleni. Olin luonut oppilailleni 25 erilaista roolia, joista kahdeksan muodosti energiajuoman kunniaksi nimetyn The Mosse Bandin. Loput roolit olivat puherooleja – yhtä lukuun ottamatta. Kirjoitin myös kahdelle kollegalleni omat roolit.

Kahdeksannella luokalla opiskelevat musiikkiluokkalaiseni saivat tutustua käsikirjoitukseen ja miettiä toiveroolejaan, sillä halusin antaa teineille mahdollisuuden valita mieleisensä. Juuri ennen joululomalle lähtemistä jaoimme roolit.

Tammikuun alusta alkaen harjoittelimme kerran viikossa äidinkielen tunnilla koko näytelmää niin paljon kuin ehdimme. Harjoituksissa havaitsin nopeasti, mitkä kohtaukset tarvitsevat ylimääräistä työstämistä. Laadin viikoittaisen aikataulun välitunneilla harjoiteltavista kohtauksista.

Yhdessä tekeminen oli palkitsevaa. Oli upea kokemus nähdä oman tekstinsä alkavan elää. Alusta asti pyrin siihen, että harjoituksissamme olisi dialoginen ilmapiiri. Koska monet oppilaistani harrastavat näyttelemistä vapaa-ajallaankin, heillä oli usein erinomaisia ehdotuksia repliikkien ja toiminnan suhteen. Kaiken kaikkiaan oppilaat olivat häkellyttävän omatoimisia ja idearikkaita.

Tein tiivistä yhteistyötä erityisluokanopettajan sekä musiikin, kuvaamataidon ja kotitalouden opettajien kanssa. Myös oppilaitteni huoltajat, muut kollegani, lukuisat kaverini ja lähiomaiseni auttoivat vaatteiden ja muun rekvisiitan haalimisessa. Ilman tehokasta verkostotoimintaa näytelmän toteutus olisi jäänyt puolitiehen.

Lauantaina 21.3.2015 koitti h-hetki, kun näytelmämme pyörähti käyntiin koulumme 40-vuotisjuhlassa. Oppilaat pistivät parastaan koko sen 40 minuutin ajan, minkä näytelmämme kesti. Liikuttuneena seurasin sitä esiintymisen paloa, joka loisti teinien silmistä. Näin, miten jokainen oppilas oli onnistunut löytämään roolihahmonsa sielunelämän rakenteen.

Näytelmän kirjoitti ja ohjasi äidinkielen ja
kirjallisuuden lehtori Eija Harju.
Kuva: Kiira Korppila.

Draaman kirjoittaminen oli antoisaa ja yllättävän luontevaa. Koska hahmotan asioita hyvin visuaalisesti, kohtauksia kirjoittaessani ajattelin asioita ja siirtymien sujuvuutta myös ohjaajan näkökulmasta.

Tavoitteenani oli rakentaa kouluyhteisöämme viihdyttävä näytelmä 40-vuotisjuhliimme, missä koin onnistuneeni. Ilman kirjoittamisen opettajan ohjausta näytelmän kirjoittaminen olisi jäänyt vain haaveeksi. Tunnen itseni löytöretkeilijäksi, sillä kirjoittamisen opintojeni aikana olen löytänyt itselleni täysin uuden lajin, joka on imaissut matkaansa.

Eija Harju

Kirjoittajan matkassa pysyy vain kirjoittamalla

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.–29.4.2015.

Hakuohjeet