Opintojen ja elämän poluilla

Kuva: Riikka Kantinkoski / Atena Kustannus. 

Jokin väärinpäisyys on riivannut minua elämäni alusta asti. Synnyin maailmaan takapuoli edellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Sain ensin lapsen, menin sitten naimisiin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen kului työntekijänä, kotiäitinä, opiskelijana ja freelancerina. Opintopolkuni on ollut pitkä ja polveileva. En ole viettänyt perinteisestä opiskelijaelämää, enkä ole heilunut haalareissa vappuna. Onneksi opiskella voi monella tavalla ja monenlaisissa elämäntilanteissa.

Jollei lasketa mukaan muutaman viikon mittaista harha-askeltani ravintolakoulun tarjoilijalinjalla, opiskeluni ovat liittyneet kulttuuriin ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen kiinnosti jo varhain. Olin varmaankin ekaluokkalainen, kun kirjoitin, kuvitin ja sidoin kokoon oman kirjan. Jo kauan sitä ennen äitini oli johdattanut minut kirjojen pariin. Eläköön lapsilleen lukevat vanhemmat!

Kirjoittamisen perusopinnot aloitin samana vuonna, jolloin esikoiseni syntyi. Suoritin perusopinnot etäopintoina Oriveden opiston kautta. Muistan tehtävät ja tekstit, jotka kulkivat kirjekuorissa. Jonkin tentin kävi suorittamassa Orivedellä. Mies ja pieni esikoinen odottivat sillä välin opiston asuntolassa.

Kirjoittamisen aineopintojen alkaessa olin ehtinyt tulla uudelleen äidiksi ja valmistua kulttuurituottajaksi ruotsinkielisestä ammattikorkeakoulusta. Kun kirjoittamisen proseminaarityöni ja kandidaatintutkielmani hyväksyttiin, uusi kotimme oli viittä vaille muuttovalmis. Maisteriopintoihin hain kaikkiaan kolme kertaa. Viimeisellä kerralla päätin, että jos yliopiston ovet eivät tälläkään kertaa aukeaisi, niin enää en hakisi. Kun hyväksymiskirje tuli, minä hihkuin postilaatikolla.

Taisi olla aikoinaan esikoistyttäreni, joka kysyi, mitä opiskelen. Kun kerroin opiskelevani kirjoittamista, lapsi hämmästyi: Äiti, etkö sä vielä osaa kirjoittaa?! Kirjoittaminen on minulle sekä hirmu vaikeaa että elintärkeää. Minulle mieleenpainuvimmat asiat opintojen aikana liittyivät omaan kirjoittamiseen tai kirjoittamisen ohjaamiseen.

Kaikkein antoisimpia ovat olleet opinnot, joissa on päässyt kirjoittamaan itse. Kirjoittamisen opintopolun alkuvaiheessa omaa luovaa kirjoittamista oli enemmän, mutta mahtui sitä maisteriopintoihinkin. Sieltä on jäänyt mieleen luovan kirjoittamisen tekstipaja, joka toimi kirjoittajaryhmän tapaan. Opintoihin kuulunut kirjailijaohjaus oli oman esikoiskirjani kannalta merkityksellinen. Sain kirjailijaohjaajaksi Maritta Lintusen. Työstin hänen ohjauksessaan käsikirjoitusta, josta tuli graduni taiteellinen osa ja josta myöhemmin kuoriutui esikoisromaanini. Maritta vinkkasi Mari Möröstä, jonka oppiin hakeuduin. Mari oli korvaamaton kätilö esikoiskirjalleni.

Maisteriopinnoista on jäänyt mieleen myös keskustelu professori Tuomo Lahdelman kanssa. Tuomo kertoi, että vaihe, jolloin kirjoitus tapahtuu vain päässä (eikä vielä paperilla) on myös tärkeä osa kirjoittamisen prosessia. On lohdullista tietää, että vaiheet, jolloin ei saa paperille mitään, ovat tärkeitä nekin.

Kauan haaveilemani kustannussopimus toteutui, kun olin jo alkanut luopua ajatuksesta saada kyseistä käsikirjoitusta julkaisukynnyksen yli. Tommy Hellstenin viisaudessa on perää. Saat sen mistä luovut! Esikoiskirjani Käyttövehkeitä (Atena) tuli kirjakauppoihin toukokuun lopulla.

Tunnustan, että olen elänyt (ja taidan yhä elää) jos- ja sitku-elämää. Jos minulla olisi ammattikorkeakoulu-tutkinto. Jos minusta tulisi maisteri. Sit ku gradu on valmis. Jos kirjani joskus julkaistaisiin. Tutkintojen saavuttaminen ja toiveiden täyttyminen eivät ole tehneet minusta täydellistä ihmistä eikä elämästäni ole tullut täydellistä elämää. Onneksi elämänkoulu opettaa sen asian hyväksymistä. Siinä koulussa vasta pitkä ja mutkainen opintopolku onkin.

Soili Pohjalainen

Voit käydä kurkkaamassa blogiani osoitteessa www.kirjastatuleetotta.com

Löydät minut myös Facebookista: https://www.facebook.com/pohjalainensoili/

Erään kirjan syntymätarina

Kuva: Marko Ylianttila 

Ajatus on lohdullinen: kirjoittamaan ryhtyessä ei aina tarvitse tietää etukäteen mitä ajattelee tai mitä lopulta tulee kirjoittaneeksi. Kirjoittamisessa astutaan tyhjään tilaan, joka lempeästi johdattaa omien ajatusten, näkyjen ja viisaudenkin luokse. Ja joskus päähänpälkähdyksistä syntyy lopulta kirjoja.

Ensimmäisen kirjani nimi on ”Äidit ja kirjoittamisen ilo. Opas leikkivään kirjoittamiseen”. Kirjaidea pälkähti päähäni ensimmäisen kerran, kun minua pyydettiin ohjaamaan erästä äitien kirjoittajaryhmää. Itse olin tuolloin aloitteleva sanataideohjaaja ja tukevasti raskaana.  Muistan rajalla olon tunteen. Olin äitiyden äärellä, mutta en ollut vielä syntynyt äidiksi. Odotin, olin hämmentynyt ja innoissani. Ryhmää ohjatessani vahvistui tunne siitä, että käsillä on tärkeä aihe, joka ei vielä koko kirjossaan ole minulle avautunut.

Päässäni pörräsi kysymyksiä, joita huomasin vähän väliä ajattelevani. Onko äideille olemassa omaa kirjoittamisopasta? Eikö äitiys ole sellainen kokemus, joka suorastaan kutsuu kirjoittamaan? Niitäkin, jotka eivät yleensä kirjoita. Ajattelin vauvakirjojen rivistöjä ja äitiblogien määrää. Mutta vauvakirjat jäävät yleensä kesken ja äitiblogeilla on julkinen yleisö. Mitä muuta kirjoittaminen voisi olla ihan tavallisen äidin elämässä? Miten voisi innostaa äitejä kirjoittamaan itselleen ja lapselleen, yksityisesti ja tunnustuksellisesti, mutta samaan aikaan keveyttä ja leikkimieltä vaalien? Mitä voisi olla kirjoittava äitiys?

Ajatus jäi seurailemaan minua. Pian huomasin kirjoittelevani sekalaisia muistiinpanoja lippusille ja lappusille. Ideat tulivat vyöryinä ja kirjasin niitä ylös sitä mukaa. Lopulta käsissäni oli suuri tiedosto täynnä raakamateriaalia kirjaani varten.

Samaan aikaan suoritin kirjoittamisen aineopintoja. Kurssilla, jossa työstettiin omaa käsikirjoitusta, päätin ottaa työn alle äitien kirjoittamisoppaani. Olin alkanut nähdä mielessäni kirjoitusvirikkeiden runsaudensarven, jota voisi availla eri elämänvaiheissa, vuodesta toiseen. Mielestäni sellainen kirja puuttui maailmasta.

Sain kurssin aikana käsikirjoitustani työstettyä niin paljon eteenpäin, että päätin tarjota kirjaa kustantamoille. Myös kurssini opettaja palautteessaan kannusti minua tarjoamaan käsikirjoitusta eteenpäin jo tässä vaiheessa, ja se rohkaisi minua kirjoittajana. Viisas elämä -kustantamo tarttui ideaani ja solmimme kustannussopimuksen. Hoipuin tapaamisesta ihmeissäni kotiin. Ideastani olisi ihan oikeasti tulossa kirja!

Yhteistyö kustannustoimittajani kanssa oli opettavainen prosessi sekin. Raakamateriaali alkoi kypsyä. Kirjoitin uudelleen ja uudelleen, vaihdoin järjestystä, väänsin rakennetta, hinkkasin tekstin logiikkaa. Nauroin, turhauduin, sain migreenin, näin unia ja uneksin. Kirjoitin ja ajattelin kirjoittamista. Prosessi oli intensiivinen ja innostava. Ymmärsin miten tärkeää on, että kustannustoimittajan kanssa on tarpeeksi samanlainen näky tulevasta lopputuloksesta. Oman tekstin sokaisemalle kirjoittajalle luotettavat lainasilmät ovat kultaa.

Kirjani ollessa painossa käsiini osui muistivihkoni parin vuoden takaa. Oli kiehtovaa lukea kirjani idean välähdyksiä satunnaisissa muistiinpanoissani. Tämän prosessini alun olin jo unohtanut. Olin jo huomaamattani humpsahtanut siihen nykyhetken ikuisuuden luomaan illuusioon, jossa tuntui että kirjani olisi ollut aina työn alla ja toteutumassa. Yhtäkkiä omia sanojani lukiessani muistin, että vain pieni hetki sitten olin vasta synnyttämässä kirjani ideaa. Tuossa vaiheessa en ollut vielä osannut aavistaakaan että ajatukseni konkretisoituisivat jo lähitulevaisuudessa kirjan kansien väliin. Olin ollut jo matkalla, vaikka en vielä itse ollut sitä edes tiennyt tai tiedostanut.

Myös äitiydessä tämä ikuisuuden illuusio jaksaa yllättää. Heti kun alkaa tottua siihen, että lapsi on aina kapalovauva, huomaakin hänen kasvaneen taaperoksi. Ja juuri kun on turtunut ikuiseen vaipparumbaan, lapsi onkin jo oppinut potalle.

Ja lopulta on mahdotonta edes jäljittää milloin mikäkin matka alkoi. Ehkä tämä kirjamatkani alkoi jo silloin pienenä, kun elin siinä uskossa, että kaikkien maailman ihmisten kotona on lattiasta kattoon kirjoja täynnä oleva huone, jonka nimi on Kirjasto. Ehkä tämä matka alkoi silloin, kun kirjoitin kuusivuotiaana ensimmäiseen päiväkirjaani horjuvalla kaunolla: Mitä sinulle kuuluu?

Lopulta tärkeintä on olla matkalla, kirjoittamisen loputtomassa prosessissa, jossa sivuja käännellään ikuisuudesta toiseen.

Annamari Ylianttila

Työn huumaa ja sivuvaikutuksia

Jotta palautteenantajan työ ei tämän kirjoituksen perusteella romantisoituisi liikaa, myönnän heti alkuun: toisinaan työ ei innosta. Se koskee lähes aina sitä kuuluisaa aloittamisen vaikeutta, mikä näyttää pesivän kirjoittamisen lisäksi myös palautteenantamisessa.

Tästä huolimatta en voi olla toteamatta, että työni on valloittavan kiinnostavaa. Jokainen teksti on kuin vieras, kiehtova planeetta, ja ajoittaisten laskeutumisvaikeuksien jälkeen tähyilen sen maaperällä uteliaana.

Proosatekstejä lukiessani nautiskelen omaperäisestä tyylistä, tarkoista aisti-ilmaisuista ja kertojaäänien uskottavuudesta. Kirjoittamisen opettamisen tehtäviä kommentoidessani sisäinen ideoijani hätkähtää intoa hihkuen hereille, ja päädyn ehkä liikaakin vinkkaamaan variaatioita harjoituksiin. Draama puolestaan on ikuinen lempilapseni.

Elämäkerrallisten tekstien kanssa olen kovilla. Työ on rankkaa, sillä olen herkkä ja monesti liikutuksen partaalla. Toisaalta tekstit laittavat oman elämän ja sen näennäiset vaikeudet uuteen perspektiiviin. Saan puhtia ja voimaa, ja empatiani kanssaeläjiäni kohtaan kasvaa.

Kiinnostavin on kuitenkin tietokirjoittamisen jakso. Tehtävistä ja opiskelijoiden motivaatiosta kertoo paljon se, että tekstit saavat minut lähes poikkeuksetta innostumaan – ja usein myös toimimaan. Eräänäkin viikkona tekstit inspiroivat minut ottamaan energisoivan hiustenleikkuun, ostamaan kotiini pesupähkinöitä sekä levittämään sosiokulttuurisen innostamisen ilosanomaa. Tutustuin tekstien myötä myös akvaariokalojen kalastukseen, ja päätin vakaasti aloittaa kanalan pidon kerrostaloasuntoni pihalla.

Kirjoittaminen on vaikuttamista, ja kirjoittamisen opettajana vaikutun koko ajan. Tekstit koskettavat, nakertavat, avartavat ja muuttavat. Toisinaan teksti roihauttaa innon liekkeihin, ja parhaimmillaan sanojen vaikutus kantaa monien vuosien päähän. 

Pesupähkinät jäivät arkeeni ja hiuksista tuli hyvät, mutta kanala siirtyi odottamaan punaista tupaa ja perunamaata.

Kaisa Suvanto on ajastimen nimeen vannova opettaja, jonka voit tavata mm. faktan ja fiktion, tietokirjoittamisen, proosan, draaman sekä kirjoittamisen opettamisen jaksoilla. Kaisa työskentelee marraskuun loppuun kirjoittamisen aineessa vakituisena opettajana.

Huumorin suolaista salvaa

Kun loppukesällä tulee kaksi vuotta täyteen kirjoittamisen opintojen parissa, pestini vaihtuukin saman tien kirjoittamisen sosiaalisesta ja riemukkaasta todellisuudesta tutkijankammion hiljaiseen mutinaan ja teoreettisten niteiden lehteilyyn. Komiikka eli huumori, varsinkin kirjallinen sellainen, onkin kiitollinen loppumattoman pohtimisen kohde, tuttu ja määrittelemätön, universaali mutta aina tilannekohtainen. Huumorin määritteleminen onkin yhtä helppoa kuin – Kurt Vonnegutia vapaasti lainaten – työntää hehkuvalla raudalla voita kissan takapuoleen.   

Ehkä sallitaan pieni teoreettinen pohdinta huumorista ja kirjoittamisesta, ikään kuin lämmittelyksi, ennen vakavaa hiljentymistä juhannussaunassa. Kirjoittamisella ja huumorilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat olennaisesti sosiaalista toimintaa, jotka syntyvät yhteisöstä ja yhteisölle. Kirjoittaminen ja huumori ovat merkityksiä tuottavia ja niillä pelailevia tekoja, jotka ilman yhteisöä, vastaanottajaa (lukijaa, naurua) jäävät teoreettisiksi ajatuksiksi ilman vaikutuksia. Tästä syystä molempiin liittyy sellaisia käsitteitä kuin lajintuntemus, intentionaalisuus (tarkoituksellisuus), ajoitus, taito, tyyli ja tekniikka. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan (1952) omituisin hahmo, Kuoliaaksinaurattaja, on jalostanut tämän huumorin systemaattisen aspektin korkeimmalle tasolle. ”Hänen puhevirrassaan oli kaiken kaikkiaan jotain pirullisen järjestelmällistä, herkeämättömästi jauhavaa, piinaavaa ja leikittelevää.”

Eeva-Liisa Manner runoilee ”Kromaattisissa tasoissa”, että ”Huumori on pakoa, taittava peili sille / joka ei voi katsoa ilmiöitä suoraan / kovassa valossa.” Asiasta voi olla eri mieltä, kuten englantilainen filosofi Simon Critchley (s. 1960). Hänen mukaansa huumori ei ole eskapismia, vaan päinvastoin tietoisuuden lisääntymistä, realistista mutta relativistista suhdetta maailmaan ja ihmisyyteen. Hyvä huumori on siis tietoa: se puhuttelee ajattelua ja älyä ja saa ne vääristymään mielihyvää aiheuttavalla tavalla, sopivasti. Kirjoittamisen lailla huumori ja komiikka ovat maailman, todellisuuden ja kokemuksen tarkastelun,  käsittelemisen ja merkityksellistämisen välineitä. Molemmissa käyttäjä voi säätää linssin tarkkuutta, tuottaa laajan spektrin huomioita ja sävyjä piinallisen tarkasta arvaamattoman absurdiin kirjoon.

Kuva: https://www.flickr.com/photos/nsarchives/

Kirjoittamisen opettajat vetäytyvät hiljalleen lomalle ja palaavat työhön elokuun aikana. Hauskaa ja rentouttavaa kesää!

Juri Joensuu

Kirjoittamisen ja tutkimisen iloa

”Sinulla on ihana aineisto!” huokasi aikuiskasvatustieteilijä, kun keskustelin hänen kanssaan väitöstutkimukseeni liittyvästä reflektiosta, oppimisesta, oppimisen säröstä ja ilosta. Keskustelun pohjaksi olin koonnut hänelle reflektioon liittyviä sitaatteja aineistostani, joka koostuu kirjoittamisen perusopintojen oppimispäiväkirjoista.

On helppo olla samaa mieltä: kirjoittamisen oppimispäiväkirjat ovat paitsi rikas, myös taitavasti kirjoitettu aineisto. Päiväkirjasitaatit eivät ole tutkimuksessani vain analyysin tositteita, vaan esteettisesti merkittäviä kokonaisuuden osia.

Opettajana olen lukenut oppimispäiväkirjoja aina yhden opintojakson rajaamassa kontekstissa. Siinäkin niiden lukeminen on ollut mielekästä, koska ne mahdollistavat opiskelijan ja opettajan vuorovaikutuksen henkilökohtaisella tasolla.

Opetukseen liittyvästä ympäristöstä irrotettuina, tutkijan silmin luettuina niiden olemus on paljastunut minulle uudella tavalla. Ne ovat alkaneet jutella keskenään, muodostaa pareja ja ryhmiä, olla samaa ja eri mieltä, keskustella sivistyneesti ja väitellä, joskus kiivaastikin. Henkilökohtainen saa yleisempiä piirteitä, syntyy käsityksiä esimerkiksi kirjoittamisesta ja kirjoittamisen oppimisesta. Nuo käsitykset eivät tosiaankaan ole yksituumaisia. Yksi tutkimukseni tavoite onkin tuoda näkyviin niiden monimuotoisuus, usein kokonaisuuden rikkova ääni voi olla kiinnostavin.

Anne Mari Rautiainen on tällä hetkellä opintovapaalla. Työhönsä kirjoittamisen oppiaineen parissa hän palaa joulukuussa 2016.

Tutkin, miten oppimispäiväkirjassa kirjoittaminen, oppiminen ja tekstilaji kietoutuvat yhteen, miten henkilökohtainen kirjoittaminen voi tukea oppimista. Ehkä tähän mennessä tärkein havaintoni on ollut se ilo, into ja nautinto, joka oppimispäiväkirjoista välittyy. Tunnustan hieman nolona, että vasta nyt, vierekkäin ja peräkkäin luettuina, myönteisten tunteiden määrä on paljastunut minulle. Päiväkirjojen riveiltä välittyvä kirjoittamiseen ja kirjoittamisen oppimiseen liittyvä ilo kietoutuu oppimispäiväkirjan ytimeen. Henkilökohtainen kirjoittaminen antaa tilaa tunteille ja tunteiden kirjaaminen edistää oppimista.

Myös väitöskirjan tekeminen on kirjoittamista ja oppimista. Analyysin jälkeen olen päässyt keskustelemaan kirjoittamalla paitsi aineistoni, myös toisten tutkijoiden kanssa. Odotan, mihin teksti minut johtaa. Oppimispäiväkirjoista välittyvään iloon oman tekstin edistymisestä, uusista taidoista, merkitysten muodostamisesta ja niiden jakamisesta on helppo yhtyä.

Anne Mari Rautiainen

SOMESOMESOME - virtuaalijulkkarien lyhyt oppimäärä

Miksi julkkarit somessa?

Kirjojen julkistamisjuhlat näyttävät lisääntyneen, eikä ihme. Kilpailu lukijoiden huomiosta on kovaa, ja teoksen ilmestymisen juhliminen on iloinen tapa sysätä kirjaa laajempaan tietoisuuteen. Juhlahetkiin tekee mieli tarttua siksikin, että kirjailijan ammatin arjelta ja vastoinkäymisiltä säästyvät vain harvat. Kirjaa on tehty tavallisesti pitkään yksin, epävarmana siitä, näkeekö käsikirjoitus koskaan päivänvaloa. Kun teos on sitten kansissa ja käsissä, riemun jakaminen antaa voimaa tuleviin koitoksiin. Pian lähdetään jälleen liikkeelle nollasta, tyhjältä paperilta, ilman takeita onnistumisesta.

Kun Keskivaikean vuoden ilmestymisaika lähestyi, edellisen kirjani julkistamisesta ei ollut kauan. Kollegani Inga Röning ja minä olimme järjestäneet yhteisjulkkarit Villa Kivessä elokuussa 2015 samaan aikaan ilmestyneille töillemme. Pitkän valotusajan ja Hippiäisen juhlista jäi lämmin muisto. Tilaisuudessa oli kuitenkin paljon käytännön järjestelemistä ja introvertille myös toipumista juhlien jälkeen. Keskivaikean vuoden valmistuessa en ollut varma, löytäisinkö juhlatarmoa uudelleen riittävän pian. Entä päästäisiinkö julkkareissa edes hilpeisiin tunnelmiin, kun kirjan aiheena oli masennus? Rohkenisinko astua kirjan kanssa kylmiltäni ihmisten eteen? Vai kannattaisiko ensin totutella siihen, että omaelämäkerrallinen kirjani oli ylipäätään olemassa, sulatella ennen esiintymisiä ensimmäiset lukijareaktiot?

Päähäni pälkähti ajatus siitä, että julkkarit voisi ehkä järjestää toisin, virtuaalisesti ja vähemmällä vaivalla.  Ehkä voisin saada somessa julkkarien parhaat puolet ja välttyä niiltä kuormittavilta? Ei suurempaa käytännön stressiä, väkijoukkojen ruokkimista ja juottamista, ei uuvuttavan tiheää sosiaalisuutta, ei huolta siitä mitä pukisin päälle. Mutta kuitenkin keskustelua kirjan aihepiireistä, yhdessä iloitsemista ja teoksen näkyväksi tekemistä. Somessa ei haittaisi myöskään, että sukulaiset, ystävät ja luottolukijat asuivat pitkin Suomea. Kukin voisi osallistua tapahtumaan omalla koneellaan, villasukkatunnelmissa, arjen lomassa.  Jätin ajatuksen hautumaan.

Joulukuussa 2015 istuin palaverissa Kustantamo S&S:n markkinointi- ja tiedostusväen kanssa. Keskustelun lomassa joku kysyi, olisinko ehkä halukas jossakin yhteydessä chattailemaan kirjan aiheista. Se voisi sopia kirjan henkeen hyvin. Kerroin pyöritelleeni ajatusta somejulkkareista.  S&S:llä innostuttiin ideasta niin, että hanke sai todella tuulta alleen. Julkkareista oli nyt sovittu – enää ne piti järjestää.

Miten tapahtuma luotiin?

Kustantamo S&S:n Johanna Forss otti tapahtuman järjestelyt suurimmalta osin hoitoonsa. Ensin mietittiin tapahtumalle sopiva päivämäärä ja kesto. Pohdittiin, mitä julkkareissa voitaisiin tehdä, miten kutsua kannattaisi levittää, mikä saisi ihmiset innostumaan ja sitoutumaan. Voitaisiinko osallistujien kesken järjestää kirja-arvonta? Ja kun tapahtumiin oli nähtävästi mahdollista luoda kyselyitä, eikö niitä kannattaisi hauskasti hyödyntää?

Johanna F:n pyynnöstä nauhoitin kotikoneella kutsun tapahtumaan, ohjenuoranani Johannan apukysymykset ja hänen ajatuksensa siitä, että videolta olisi hyvä välittyä sama rehellinen sävy kuin itse kirjasta. Tein parhaani ja nauhoitin läppärille lukuisia videonpätkiä, kunnes sain aikaan sellaisen, jossa ajatus ei pätkinyt tai katse harhaillut liikaa. Setsillä korotettiin vähän videon äänenvoimakkuutta ja työstettiin siitä itse kutsu.

Julkkarien lähestyessä viestittelimme vetovastuista, julkistimme suurpiirteisen aikataulun ja vastailimme ihmisten kysymyksiin siitä, miten tapahtumaan oikein osallistutaan. Tulemalla paikalle, sanoimme. Tykkäämällä ja kommentoimalla sen verran kuin tuntuu.

Sain painetun Keskivaikean vuoden käsiini muutama päivä ennen julkistamista ja nauhoitin siitä pari lukunäytettä, joiden ajattelin sopivan keskustelunavauksiksi. S&S ja minä markkinoimme tapahtumaa eri tavoin – Instagramissa, Twitterissä, Facebookissa kirjailijasivuillani ja kustantamon sivuilla. Päivää ennen julkkareita Helsingin Sanomat antoi tapahtumalle vetoapua ja julkaisi kivan jutun, joka kävi tapahtuman puffista. 

Kuinka sitten kävikään?

Julkkaripäivän aamuna heräsin jännittyneenä. Helsingin Sanomien kolmisivuinen juttu minusta ja introvertista äitiydestäni oli ilmestynyt, ja sitä jaettiin häkellyttävällä vauhdilla. Samana päivänä ilmestyi myös Annan laaja henkilöjuttu masennuksestani. Dramaattiset verkko-otsikot nolottivat ja äkillinen huomio häkellytti, nettikommentit alkoivat äkkiä pelottaa.

Koko julkkari-ideani kadutti. Nyt jos koskaan olisin kaivannut etäisyyttä someen ja keskustelupalstoihin. Mihin soppaan olin lusikkani pistänyt? Mitä jos julkkareihin ilmestyisi ihmisiä paheksumaan valintojani ja tapaani olla äiti? Vaikka olin sopinut kustantamon kanssa, että tarvittaessa he moderoivat keskustelua ja ilmoittavat siitä tapahtuman sivuilla, eivät he tietysti ehtisi estää minua lukemasta kommentteja, joiden tarkoitus olisi haavoittaa.

Ovikelloamme soitettiin. Lähetti toi kukkia S&S:n väeltä. Kimpun värit loistivat, ja sen mukana tullut kannustava viesti rauhoitti minua hieman. Avasin myös kustantamon lahjoittaman cavapullon. Ei kai auttanut kuin kestää se leikki, johon olin ryhtynyt.

Viisi minuuttia ennen julkkarien alkua tapahtumasivulla oli hiirenhiljaista. Pyysin miestä ottamaan kuvan minusta, koneeni ääressä niin että kukat ja cava näkyisivät. Kun tapahtuman alkamisaika oli käsillä, postasin kuvan tapahtumaan ja toivotin ihmiset tervetulleiksi.

Tykkäys. Tykkäystykkäystykkäys. Kannustavien ja kauniiden kommenttien ryöppy – kuvaa kommentoivat lämpimästi myös ihmiset, joita en tuntenut entuudestaan lainkaan. Huojennus tuntui koko kehossani. Ehkä tästä ei sittenkään tulisi katastrofi tai moderni versio häpeärangaistuksesta.

Seuraavat kaksi ja puolituntia kuluivat ihanassa somemyrskyssä. Oli mm. kirja-arvontaa, keskustelua etukäteen nauhoittamistani lukunäytteistä ja introverttiudesta, ihmisten lähettämiä kuvia ja onnitteluja, kustantamon luomia kyselyitä ja chattailua kustannustoimittajani Johanna Laitisen kanssa. Tapahtumaan liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä. Elin sormet näppäimistöön liimattuina, jossakin vaiheessa mieheni toi evästä etten kuukahtaisi kokonaan. Nopeasti kävi selväksi, etteivät virtuaalijulkkarit tainneet sittenkään olla julkkarien vähemmän intensiivinen ja sosiaalinen muoto.

Reagoin kaikkeen niin kuin vain ehdin ja osasin. Yritin vähintään tykätä jokaisesta kannustusviestistä, ja kun kommenteissa nousi esiin surullisia henkilökohtaisia asioita, pyrin hidastamaan tahtiani, jotten vastaisi liian ylimalkaisesti vaan ehtisin oikeasti ajatella. Epäilen, että monta juttua meni minulta silti ohi, koska eri keskusteluketjuissa tapahtui niin paljon yhtä aikaa eikä punaisina vilkkuvista FB-ilmoituksista ollut juuri avuksi. Välillä vaihdoimme yksityisviestejä Johannojen kanssa käytännön pikku pulmista – Johanna F. kertoi, että minun olisi parempi vastata Johanna L:n kysymyksiin suoraan keskusteluketjuun eikä kommentteina, itse en löytänytkään tarvitsemiani videoita S&S:n YouTube-kanavalta. Ratkaisimme pulmia lennossa, mikään ei mennyt liian pieleen, ellei sitten lasketa, etten todellakaan pystynyt niihin improvisoituihin luontokuvauksiin, joita rakas kustannustoimittajani minulta pyysi. Miltä Raahessa nyt näytti? Ei aavistustakaan. Huomioin maailmasta vain ruudunkokoisen alueen.

Minua ei joka tapauksessa pelottanut enää. Jos joku tulisi trollaamaan, minun ei tarvitsisi selvitä siitä yksin – ja sekin huolenaihe osoittautui turhaksi. Ihmiset kommunikoivat huomaavaisesti, veivät keskustelua eteenpäin, jakoivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan liikuttavan avoimesti. Anonyymien keskustelupalstojen herättämien kauhukuvien jälkeen oli hienoa nähdä, että somessa on mahdollista luoda jotakin yhteisöllistä myös silloin, kun käsitellään herkkiä, vakavia ja henkilökohtaisia aiheita.

Tapahtuman päätyttyä olin niin väsynyt ja onnellinen, etten saanut nukuttua.

Kaiken kaikkiaan julkkarit onnistuivat paremmin kuin minä tai S&S olimme osanneet odottaa. Kustantamossa oltiin tyytyväisiä kirjan saamasta näkyvyydestä ja sen hyvästä liikkellelähdöstä. Moni on tullut jälkeen päin sanomaan, että hei, olin mukana, seurasin, mahtava tapahtuma, ostin kirjan. Sain kirjailijasivuilleni viitisenkymmentä uutta tykkääjää.

Vaikka julkkareista oli siis hyötyä, josta minäkin olen iloinen, tapahtuman tärkein anti minulle oli kuitenkin kokemus siitä, että minä ja kirjani olemme osa laajempaa yhteisöä. Se kannattelee, tukee ja tahtoo hyvää myös virtuaalisesti, villasukissaan ja kotikoneillaan.

Tapahtuma on tallentunut Facebookiin.

Pauliina Vanhatalo

Keskivaikea vuosi kustantamon sivuilla

Kirjailijan sivut Facebookissa

Kirjailijan verkkosivut

Tule kirjoittamaan kanssamme

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 1.-29.4.2016.
Hakuohjeet