Kirjoittamisen opiskelijasta sanataideohjaajaksi

Opiskeluaikana kuulin usein pelokkaan kysymyksen: pystyykö kirjoittamisen ja kirjallisuuden alalla oikeasti työllistymään? Opiskelin Helsingin yliopistossa pääaineenani kotimaista kirjallisuutta ja suoritin samalla Jyväskylän kirjoittamisen aineopintoja. Nyt, maisteriksi valmistumisen ja opettajan pedagogisten opintojen opiskelun jälkeen, voin vastata kysymykseen kyllä, kyllä voi työllistyä. Kunhan jaksaa yrittää ja tavoitella sinnikkäästi tahtomaansa. Ohjaan tällä hetkellä Vantaan sanataidekoulussa 7–9-vuotiaiden, 10–12-vuotiaiden ja erityislasten sanataideryhmiä. Lisäksi toimin tuntiopettajana Työväen Akatemiassa.

Sanataideohjaaminen vaatii opettajantaitoja siinä missä muukin opetustyö. Jokainen ryhmä on omanlaisensa, jokaisella oppilaalla on oma taustansa ja tapansa toimia. Olen puuttunut oppilaiden välisiin riitatilanteisiin ja keskustellut vanhempien kanssa lasten käytöksestä. Haavekuva, jossa kaikki oppilaat ovat yhtä motivoituneita ja tunnollisia, murenee nopeasti käytännön työssä. Sen sijaan sanataidetunneilla voi nähdä jotain paljon arvokkaampaa: oppilaiden ilon ja rohkaistumisen. Olen nähnyt, miten ylivilkas poika pysähtyy kuuntelemaan kirjaa ja pyytää jatkamaan ääneen lukemista, miten teini-ikäisen oloinen viidesluokkalainen innostuu leikkimisestä teatteri-improvisaation kautta, miten suomea toisena kielenä puhuva lapsi keksii nauraen tarinoita suomeksi.

Hassuttelun ja leikin siivittämänä oppilaat tutustuvat taiteen tekemiseen. ”Sanistunneilla” pääsee niin kirjoittamaan, piirtämään kuin esittämään näytelmiä. Ohjaajana saan käyttää luovuutta tehtävien keksimisessä. Esimerkiksi yhtenä iltana kotona havahduin kuuntelemaan astianpesukoneen hurisevaa ääntä ja päätin äänittää kuulemani. Sanataidetunnilla soitin oppilaille äänitykseni ja annoin tehtäväksi keksiä, mikä eriskummallinen olento äänen synnyttää. Silloin riehakkaimmatkin koululaiset keskittyivät pohtimaan äänen alkuperää ja piirsivät kuvia olennosta. Kun huomasin kotona tyhjän pahvilaatikon, päätin, että siitä pitää askarrella lasten kanssa nukketeatterilava. Kannoin laatikon töihin ja ryhdyimme heti leikkaamaan ja liimaamaan sitä uuteen uskoon. Lopulta lava valmistui ja videokuvasin ryhmän nukketeatteriesityksen.  



Kuvassa Inari Mykkänen lukemassa satuja taidetalo Annantalolla

 osana Satupäivän ohjelmaa 18.10.2015. Kuva: Iida Turpeinen (Suomen Teatterit ry).

Erityislasten sanataideryhmiä ohjatessani tärkein tavoitteeni on itsensä ilmaisuun kannustaminen ja onnistumisen kokemusten luominen. On palkitsevaa seurata, miten lapset rentoutuvat ja alkavat tuumia, mitä tapahtuu seikkailumaailmassa ja metsän juhlissa, miltä vesi tuntuu kämmenellä, miten kalat sanovat toisilleen ”minä pidän sinusta”. Kokemukseni ohjaajana ovat lujittaneet käsitystäni sanataideopetuksen merkittävyydestä. Joillekin sanataidetunnit opettavat kielellistä ilmaisua ilon ja luovuuden kautta, joillekin sanataidetunnit viitoittavat tietä tulevaisuuden taidealan opintoihin, joillekin sanataidetunnit merkitsevät mahdollisuutta rentoutua ja tavata kavereita koulun jälkeen. Kaikki mainitut syyt ovat tärkeitä – ja parhaassa mahdollisessa tilanteessa yksilö tunnistaa kaikki syyt omikseen.

Jos joku kirjoittamisen opiskelija miettii paraikaa, miten sanataideopen töihin oikein pääsee, annan vinkin: mene sanataideohjaajien seminaareihin ja muihin tapahtumiin, tutustu tapahtumissa (ja missä tahansa) ihmisiin, hae harjoittelijaksi ja sijaiseksi sanataidekouluihin. Ennen kaikkea: ole sitkeä ja lujatahtoinen. Niin minäkin olen. Tässä olen nyt ja odotan tehtäviä sanataiteen parissa paljon lisää.

Inari Mykkänen