Sivut

torstai 24. lokakuuta 2013

Kääk! Kuka käänsi Akkarini?





Kirjoittaminen on hauskaa, erityisesti jos saa tehdä sitä työkseen ja ansaitsee sillä elantonsa. Minulle kirjoittaminen on sekä harrastus että työ. Työkseni teen tv-tekstityksiä ja suomennan Aku Ankkaa. Tv-tekstittäminen on kiireistä puuhaa; deadlinet puskevat päälle harva se päivä ja ruututekstiä pitää tuottaa nopeasti. Akun kaakatuksia saa makustella kauemmin, jättää ne välillä hetkeksi lepäämään ja viimeistellä huolellisemmin.

Koulutukseltani olen kirjoittamisen maisteri. Kääntämisen opinnoista sain erilaista tuntumaa kieleen ja uutta näkökulmaa kielen käyttötapoihin. Käännöstieteessä kieltä analysoidaan eri tavoin kuin kirjoittajakoulutuksessa, mutta tavoite on molemmissa sama: tehokas, kaunis ja tarkoituksenmukainen ilmaisu.


Deadline at 12:00 CET
Kaikki ammatikseen kirjoittavat joutuvat jossain vaiheessa uraansa kirjoittamaan kiireessä. Se on oman ammattitaidon koetinkivi. Kaunokirjallisuuteen keskittyvässä koulutuksessa sitä ei vielä huomioida, eikä se välttämättä ole tarpeellistakaan. Koulutuksen ihanuus on se, että saa rauhassa tunnustella sanoja ja tutustua perinpohjaisesti tekstin osatekijöihin aina lauseenvastikkeista teemoihin. Saa tietoa ja taitoa, josta on myöhemmin helppo ammentaa ilmaisuvoimaa.

Nopeuden lisäksi tekstittämisessä olennaista on tiivistäminen. Kaikkea puhuttua ei voi kirjoittaa näkyviin. Tiivistäminen ei tule luonnostaan, mutta se on olennainen osa kaikkea kirjoittamista. Se on taito, jota täytyy harjoitella. Draamakirjoittamisen opit tulevat hyötykäyttöön kääntämistyössä; jos jokin näkyy kuvassa, sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa.

Kirjoittamisen prosessi muokkaus- ja hiomisvaiheineen kuuluu myös kääntämiseen. Ruututeksti ei tule koskaan kerralla valmiiksi, Aku Ankasta puhumattakaan. Kirjoitusprosessin tunteminen auttaa hallitsemaan omaa työskentelyä ja ennakoimaan siihen tarvittavan ajan.


Työ ei ole harrastus
Katsojat ovat tarkkana tekstitysten suhteen ja hyvä niin. Ja mitä suomalaiset lukevat eniten? Eivät suinkaan romaaneja tai runokokoelmia vaan tv-tekstitystä. Siksi laatuun pitää panostaa. Tällä hetkellä tekstittäjät joutuvat taistelemaan toimeentulostaan jättiyritysten kynsissä. Pidämme kiinni oikeuksistamme. Toivon, että toimeentulon näkökulma ei unohtuisi muiltakaan kirjoittamisen ammattilaisilta. Liian usein työtä tehdään polkuhinnoin tai jopa ilmaiseksi, silkasta kirjoittamisen ilosta. 

Harrastaminen ja työ pitää erottaa toisistaan. Jos joku tienaa rahaa myymällä sinun kirjoittamaasi tekstiä, sinun pitää saada työstäsi kohtuullinen korvaus. Nälkätaiteilija on kauan sitten kuollut ja kuopattu.

Maaret Dufva

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Rahasta kirjoittajan tunnustuksia



Pirkko Varjo



Kahdeksanvuotiaana aloin ajatella, että kirjoittaminen on minun kohtaloni.

Olin oikeassa: siitä, kun olin kahdeksanvuotias, on nyt tosi paljon aikaa ja olen kirjoittanut valtavat määrät, maksua vastaan.  Kirjoittamalla on hommattu talvihaalareita, maksettu asuntoa ja kesämökkiä sekä ostettu lauantaimakkaraa ja banaaneja.

Ensin oli hienoa saada kirjoituksesta maksu. Ei ollut niin väliä, mitä kirjoitti, se, että siitä maksettiin riitti tekemään kirjoittamisesta vakavasti otettavaa työtä. Voisin kirjoittaa noita yhdentekeviä kirjoituksia siihen asti, että minusta tulee oikea kirjoittaja, se, mitä olin aina ajatellut.

Totuus. Juutuin vuosikymmeniksi ammattikirjoittamisen harmaalle alueelle, sinne, mistä ei koskaan valita Vuoden Freelanceria eikä anneta tiedonjulkistamispalkintoja.  Kirjoitin havupuu-uutteen vaikutuksesta eturauhasvaivojen hoidossa, siitä miten tehdään hallittu sukupolvenvaihdos, kuinka tunnistan burnoutin ja saan kaaoksen hallintaan tai millainen on kesän aurinkolasimuoti. Esimerkiksi näistä.

Aikani – noin kaksikymmentä vuotta – kirjoitettuani aloin ajatella, että Kohtalo hyvä, ei tämä ihan sitä ole, mitä kuvittelin.

Aloin epäillä itseäni. Ehkä en haluakaan oikeasti kirjoittaa, sillä jos haluaisin, olisin yrittänyt enemmän ja paremmin.  Jospa olen vain hellinyt kirjoittamisen ideaa, kuvitelmaa kirjoittajana olemisesta? Minulta on pakko puuttua jotain sellaista, jota on niillä, minua paljon nuoremmilla, jotka julkaisevat esikoiskirjojaan ja joita ei ollut edes olemassa silloin kun minä jo tiesin, että kirjoittamisesta tulee minun työni.

Ajatus jatkui ja muuttui yhä lohduttomammaksi. Entä, jos en olekaan aito kirjoittaja? Mitä minä sitten olen? Koko identiteettini oli rakentunut sille, että olen kirjoittava ihminen. Se oli ainoa, minkä varmasti tiesin tai olin kuvitellut tietäväni.

Ei ollut kyse mistään pikkuasiasta.

Ikävä kyllä asia ei ole ratkennut suuntaan eikä toiseen. Ainoa edistyksen merkki ja mahdollisuus on se, että aloitin tänä syksynä kirjoittamisen perusopinnot. Tiedän kyllä, mitä osaan, mutta se, mitä en osaa, sen toivon selviävän täällä. Haluan vilpittömästi ja tosissani oppia kirjoittamaan niin hyvin kuin se minulle ikinä on mahdollista.

Haluan myös löytää kirjoittamisen ilon.

Kun takana on jo pitkä ura ammattikirjoittajana, voin vähän neuvoakin niitä, joilla on unelma kirjoittamisesta ja jotka ovat vielä ihan alussa. Ainakin kertoa, mitä minun mielestäni olisi pitänyt tehdä.

Jos haluatte tulla kirjailijoiksi, älkää haaveilko toimittajan työstä. Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin, moniin erilaisiin paikkoihin. Lukekaa ja kirjoittakaa, paljon, hellittämättä. Opetelkaa tulemaan vähällä toimeen ja hyväksymään se, ettei teillä juuri koskaan ole rahaa.

Jos minulle ei kukaan olisi maksanut mitään, olisinko silti kirjoittanut? Olisinko?

Kerron opiskelustani blogissa www.kirjoittamo.blogspot.fi  

Harmaan alueen ammattikirjoittajallakin on hetkensä. Se, kun haastateltava pyytää lähettämään kaksi lehteä, jotta voisi antaa sen toisen äidilleen. Ajatus äidistä, joka leikkaa lehdestä minun juttuni, katsoo sitä ylpeänä ja tallettaa huolellisesti, on itkettävän kaunis. 

Pirkko Varjo