Sivut

torstai 23. maaliskuuta 2017

Hiihtämisestä, kirjoittamisesta ja vähän muustakin

Outi Kallionpää
Tammikuun lopussa huomasin katselevani itseäni ulkopuolelta. Olin pukeutunut mustaan kotelomekkoon, kaulassani roikkuivat isoäidiltä saamani perintöhelmet ja hiukseni oli aseteltu tyylikkäälle nutturalle. Seisoin arvokkaan näköisen juhlasalin korokkeella ja lausuin outoja repliikkejä. Kanssani samalla korokkeella istuvat silinterihattuiset, mies ja nainen. Juhlasaliin kokoontuneet ihmiset tuijottivat minua ääneti. Ikkunasta erottui matalalla talvitaivaalla hehkuva aurinko. Ei sitten tullut tänäänkään lähdettyä hiihtämään.

Lähes seitsemän vuotta aiemmin olin juuri palauttanut graduni, tullut valituksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin virkaan ja suunnitellut käyttäväni kaiken opiskelulta vapautuneen aikani tulevan best seller -romaanin tai klassikoksi nousevan runokokoelman työstämiseen. Tämän ihanan prosessin oli määrä tapahtua mieluiten kynttilän valossa, romanttisessa ullakkokamarissa ja jos vain mahdollista, kohtalokkaan kuutamon alla valtameren tyrskyjä tuijottaen.

Tarvittiin kuitenkin vain yksi puhelinsoitto ja suunnitelmani kiihkeisiin yöllisiin runo-orgioihin tempautumisesta vaihtuivat työssäkäyvän perheenäiti-jatko-opiskelijan organisoimattomaan kaaosarkeen. Sydänverellä runoilun ja alitajunnassa samoilun sijaan pitikin kirjoittaa tukuittain tylsiä tutkimussuunnitelmia, aikatauluun sidottuja apurahahakemuksia ja tieteelliseltä kuulostavia asiavirkkeitä, joissa lähdeviittauksen jälkeen tulevan pisteen oikeaoppinen paikka tuntui olevan tärkein osoitus hyvästä kirjoitustaidosta. Vaikka kirjoittamisen opiskelijana ja äidinkielen opettajana olinkin hyvin tietoinen, että nykytutkimuksen mukaan ”kaikki kirjoittaminen on luovaa”, tuntui tieteellisen asiatekstin vääntäminen työläältä ja ilottomalta suoritukselta. Valtameren tyrskyillä ja kuutamoöillä ei enää ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. 

Kirjoittamisestani oli yksinkertaisesti tullut mekaanista, hengetöntä ja tekstini oli...huonoa. Kun apua ei löytynyt edes viimeiseksi oljenkorrekseni säästämästäni inspiraatiopunaviinipullosta, päädyin laittamaan väitöskirjaohjaajalleni tekstiviestin; taidan luopua koko hommasta, ei minusta ole tieteentekijäksi. Viisas ohjaajani ei kuitenkaan lähtenyt mukaan draamaan, vaan neuvoi pitämään hiukan taukoa.

Tauko olikin ihanaa. Ahdistus laantui, värit palasivat, illat eivät kuluneet enää tyhjää ruutua tuijottaessa. Paradoksaalista kyllä, väitöskirjani aihe alkoi päivä päivältä vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja tuottaa inspiroivia ajatusketjuja. Yhtäkkiä aloin löytää valtavasti aiheesta kirjoitettuja mielenkiintoisia kirjoja. Koiralenkillä kuuntelin teemaani löyhästi liittyviä podcasteja ja sunnuntaisin nautiskelin netistä löytämistäni videoista ja ohjelmista. Muutoin puuhastelin vain kaikkea mikä tuntui mukavalta: luin, liikuin sekä vietin aikaa perheeni ja ystävieni kanssa.

Eräänä perjantai-iltana istuin saunan lauteilla ja jotakin tapahtui. Kuin tyhjästä alkoi löylyhuoneen höyryiseen ilmaan tiivistyä ajatuspalasia, jotka loksahtelivat yhteen ja muodostivat kuvaa valmiista tekstikokonaisuudesta. Ryntäsin ulos, etsin kynän ja aloin raapustaa. Muutamassa minuutissa minulla oli ensimmäiseen artikkeliin tarvittava tekstirunko ja oikeastaan myös suuntaviivat koko väitöskirjalleni. Tasan kahdeksan kuukauden kuluttua tuosta illasta artikkelini julkaistiin kansainvälisessä konferenssiantologiassa.

Rehellisyyden nimissä, ei tuo saunaillan flow kuitenkaan ollut pysyvää, vaikka samanlaisia innostumisen ja luovuuden hetkiä väitöskirjaprosessini aikana koinkin aika ajoin. Jokaisen artikkelin kirjoittaminen vaati näiden hetkien lisäksi roppakaupalla myös tiukkaa itsekuria, päiväkausien pakkokirjoittamista ja jumittuneita lihaksia. 

Luulen kuitenkin, että työni edistymisen kannalta oli tärkeää ymmärtää, että myös asiatekstin kirjoittaminen edellyttää samanlaisia luovia työstövaiheita kuin fiktionkin. Molemmissa lajeissa tarvitaan ennen kaikkea sekä inspiraation herättelyä että heittäytyvää ja kiireetöntä kypsyttelyä, mutta myös raakaa kirjoittamista, aikatauluja ja pikkutarkkaa tekstilajisääntöjen soveltamista.  Nöyränä opin myös hyväksymään, ettei kirjoittamisen luontaisiin sykleihin voi tietoisesti juuri vaikuttaa. Varsinkin ideoiden kypsyttelyä ja tekstin hidasta muokkausta on vain tehtävä niin kauan, kunnes ajatus on tarpeeksi valmis, tekstistä saa jonkinlaisen otteen ja tarjoutuu mahdollisuus päästä todistamaan sitä maagista hetkeä, jolloin teksti kirjaimellisesti herää eloon. Itselleni juuri nämä hetket tekivät myös väitöskirjan kirjoittamisesta kaiken siihen sisältyvän vaivan arvoista. Ja noina hetkinä ei todellakaan ollut mitään väliä, olivatko ruudulle ilmestyneet sanat runoutta vai tiedettä. 

Vuodet vierivät, tekstiä syntyi ja eräänä päivänä huomasin tarkkailevani tuota matalalla pysyttelevää talviaurinkoa – omassa väitöstilaisuudessani. En minä silloin sitä potentiaalisen hiihtoretkipäivän menetystä niinkään harmitellut enkä rehellisesti sanottuna oikein päässyt mukaan koko tohtorinäytelmääkään. Mutta se, että jaksoin kirjoittaa – siitä olin iloinen.