Sivut

tiistai 6. syyskuuta 2016

Erään kirjan syntymätarina

Kuva: Marko Ylianttila 
Ajatus on lohdullinen: kirjoittamaan ryhtyessä ei aina tarvitse tietää etukäteen mitä ajattelee tai mitä lopulta tulee kirjoittaneeksi. Kirjoittamisessa astutaan tyhjään tilaan, joka lempeästi johdattaa omien ajatusten, näkyjen ja viisaudenkin luokse. Ja joskus päähänpälkähdyksistä syntyy lopulta kirjoja.

Ensimmäisen kirjani nimi on ”Äidit ja kirjoittamisen ilo. Opas leikkivään kirjoittamiseen”. Kirjaidea pälkähti päähäni ensimmäisen kerran, kun minua pyydettiin ohjaamaan erästä äitien kirjoittajaryhmää. Itse olin tuolloin aloitteleva sanataideohjaaja ja tukevasti raskaana.  Muistan rajalla olon tunteen. Olin äitiyden äärellä, mutta en ollut vielä syntynyt äidiksi. Odotin, olin hämmentynyt ja innoissani. Ryhmää ohjatessani vahvistui tunne siitä, että käsillä on tärkeä aihe, joka ei vielä koko kirjossaan ole minulle avautunut.

Päässäni pörräsi kysymyksiä, joita huomasin vähän väliä ajattelevani. Onko äideille olemassa omaa kirjoittamisopasta? Eikö äitiys ole sellainen kokemus, joka suorastaan kutsuu kirjoittamaan? Niitäkin, jotka eivät yleensä kirjoita. Ajattelin vauvakirjojen rivistöjä ja äitiblogien määrää. Mutta vauvakirjat jäävät yleensä kesken ja äitiblogeilla on julkinen yleisö. Mitä muuta kirjoittaminen voisi olla ihan tavallisen äidin elämässä? Miten voisi innostaa äitejä kirjoittamaan itselleen ja lapselleen, yksityisesti ja tunnustuksellisesti, mutta samaan aikaan keveyttä ja leikkimieltä vaalien? Mitä voisi olla kirjoittava äitiys?

Ajatus jäi seurailemaan minua. Pian huomasin kirjoittelevani sekalaisia muistiinpanoja lippusille ja lappusille. Ideat tulivat vyöryinä ja kirjasin niitä ylös sitä mukaa. Lopulta käsissäni oli suuri tiedosto täynnä raakamateriaalia kirjaani varten.

Samaan aikaan suoritin kirjoittamisen aineopintoja. Kurssilla, jossa työstettiin omaa käsikirjoitusta, päätin ottaa työn alle äitien kirjoittamisoppaani. Olin alkanut nähdä mielessäni kirjoitusvirikkeiden runsaudensarven, jota voisi availla eri elämänvaiheissa, vuodesta toiseen. Mielestäni sellainen kirja puuttui maailmasta.

Sain kurssin aikana käsikirjoitustani työstettyä niin paljon eteenpäin, että päätin tarjota kirjaa kustantamoille. Myös kurssini opettaja palautteessaan kannusti minua tarjoamaan käsikirjoitusta eteenpäin jo tässä vaiheessa, ja se rohkaisi minua kirjoittajana. Viisas elämä -kustantamo tarttui ideaani ja solmimme kustannussopimuksen. Hoipuin tapaamisesta ihmeissäni kotiin. Ideastani olisi ihan oikeasti tulossa kirja!

Yhteistyö kustannustoimittajani kanssa oli opettavainen prosessi sekin. Raakamateriaali alkoi kypsyä. Kirjoitin uudelleen ja uudelleen, vaihdoin järjestystä, väänsin rakennetta, hinkkasin tekstin logiikkaa. Nauroin, turhauduin, sain migreenin, näin unia ja uneksin. Kirjoitin ja ajattelin kirjoittamista. Prosessi oli intensiivinen ja innostava. Ymmärsin miten tärkeää on, että kustannustoimittajan kanssa on tarpeeksi samanlainen näky tulevasta lopputuloksesta. Oman tekstin sokaisemalle kirjoittajalle luotettavat lainasilmät ovat kultaa.

Kirjani ollessa painossa käsiini osui muistivihkoni parin vuoden takaa. Oli kiehtovaa lukea kirjani idean välähdyksiä satunnaisissa muistiinpanoissani. Tämän prosessini alun olin jo unohtanut. Olin jo huomaamattani humpsahtanut siihen nykyhetken ikuisuuden luomaan illuusioon, jossa tuntui että kirjani olisi ollut aina työn alla ja toteutumassa. Yhtäkkiä omia sanojani lukiessani muistin, että vain pieni hetki sitten olin vasta synnyttämässä kirjani ideaa. Tuossa vaiheessa en ollut vielä osannut aavistaakaan että ajatukseni konkretisoituisivat jo lähitulevaisuudessa kirjan kansien väliin. Olin ollut jo matkalla, vaikka en vielä itse ollut sitä edes tiennyt tai tiedostanut.

Myös äitiydessä tämä ikuisuuden illuusio jaksaa yllättää. Heti kun alkaa tottua siihen, että lapsi on aina kapalovauva, huomaakin hänen kasvaneen taaperoksi. Ja juuri kun on turtunut ikuiseen vaipparumbaan, lapsi onkin jo oppinut potalle.

Ja lopulta on mahdotonta edes jäljittää milloin mikäkin matka alkoi. Ehkä tämä kirjamatkani alkoi jo silloin pienenä, kun elin siinä uskossa, että kaikkien maailman ihmisten kotona on lattiasta kattoon kirjoja täynnä oleva huone, jonka nimi on Kirjasto. Ehkä tämä matka alkoi silloin, kun kirjoitin kuusivuotiaana ensimmäiseen päiväkirjaani horjuvalla kaunolla: Mitä sinulle kuuluu?

Lopulta tärkeintä on olla matkalla, kirjoittamisen loputtomassa prosessissa, jossa sivuja käännellään ikuisuudesta toiseen.

Annamari Ylianttila