Sivut

perjantai 21. helmikuuta 2020

Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu – Oppimispäiväkirja osa 3/3

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Julkaisusarjan päättää anonyymi esseemuotoinen oppimispäiväkirja.

carving tool set
Kuva: Philip Swinburn


Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu


Kirjoittaminen jatkaa vanhaa kaunopuheisuuden perinnettä. Aristoteles (1447b–1448a) liittää kirjailijoiden hyvin tuntemassa Runousopissa proosan ja runouden kielillä tehtävän taiteen osaksi taitoja (kreik. tekhne), joilla on omat lainalaisuutensa ja piirteensä mutta jotka yhtä kaikki ovat taitoja.

Taide- ja taito-sanojen käsitehistoria on pitkä ja mutkikas (ks. Pitkänen 2019) eikä sen käsittely koko laajuudessaan ole tämän oppimistehtävän päämäärä. Sen sijaan tästä historiallisesta oivalluksesta tekemäni havainto on.

Aloittaessani ensimmäisen luovan kirjoittamisen kurssini tiesin valehtelematta jo melko paljon kirjallisuudesta, luovuudesta ja kirjoittamisesta. Tätä taustaa vastaan olisi luonnollista kysyä, mitä edes odotin oppivani. Vastaukseni oli, en tiedä, mutta jollakin on täydennettävä sitä, mikä ei ole täydellistä. Suoraviivainen ihminen voisi sanoa, että lähdin mukaan avoimin mielin ja vailla suurempia odotuksia. Mutta koska kyse on opiskelusta, jotainhan täytyy tapahtua: muutoksen, muotoutumisen, uusiutumisen.

Kurssin kuluessa työskentelin tekstien parissa, mutta en erityisemmin ajatellut, mitä ne minulle opettivat. Runouden kirjoittaminen avasi tekstuaalista ääntä, proosa pakotti pohtimaan lauseiden poljentoa. Esittelyissä ja keskusteluissa puhdistettiin tekstin sosiaalisen jakamisen tukoksia. Kaikki tehtävät vaativat keskittymistä yhteen päämäärään, eikä niiden keskellä liiemmin tullut mieleen pohtia tarkoituksia tai tiedon konstruointia.

Tekstilajien kokeilu osoittautui hauskaksi puuhaksi, sillä esimerkiksi draama on itselleni vaivalloinen taiteen muoto kaikkine muodollisine piirteineen (ks. Lintunen 2012; Vacklin & Rosenvall 2015). Jälleen kerran oman mukavuusalueen ulkopuolelle pakottaminen tuntui tuottavan suurinta aivojen kipristelyä, joka lopulta on varmin merkki oppimisprosessista. Jälleen kerran, kun minut on pakotettu kääntämään tekstini jotain kohti, ampumaan sitä merkkisarjalla, tulituksen keskellä alkaa paljastua muotoja, jotka toki ovat olleet olemassa jo aiemmin mutta joita ei ole huomannut. Sormet vain liikkuvat ja kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Mutta niin, entä alussa mainittu tekhne, tekniikka, taito; siis käsite, jota tämä teksti käsittelee. Kirjoittajan taito on kykyä käsitellä ajatuksia ja pukea niille merkkitakit ja -housut ja laittaa ne kyykkäämään pilkkujen tahtiin. Jotain sellaista olen kai oppinut, vaikka minun on todella vaikea näyttää sitä itselleni. Sellaisia taidot ovat: niitä ei voi selittää eikä niitä voi typistää tietoon. Vaikka olen Runousoppini tavannut, ei tankattu tieto ole suoraan muuttunut käsien liikkeiksi näppäimistöllä taitavina ketjuina. En halua valehdella, että oppimiseni olisi ollut välähdyksenomaisia ”Ahaa!”- elämyksiä tai edes varsinaisia oivalluksia. Mutta en osaa myöskään uskoa, että en olisi oppinut mitään.

Olen jälleen huomannut, että taidot eivät kehity tyhjiössä. Vaikka kuinka kirjoittaisin, en usko, että kirjoittamiseni juuri kehittyisi, ellen myös lukisi, lähettäisi ja vastaanottaisi. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat ihmisen luontaista halua tietää ja tuntea toinen ihminen; siis kommunikaatiota, jonka asymmetria on yksinään mahdotonta. Kuten Miisa Jääskeläinen (2005, 88) asian ilmaisee: ”Kun teksti aloittaa julkisen elämänsä, kirjoittaja menettää yksinoikeutensa määritellä, mistä siinä onkaan kysymys – –.” Toisin sanoen teksti saa mahdollisuutensa viestiä kaikki (mahdolliset) merkityksensä vasta, kun sillä on lukija, joka ei ole kirjoittaja itse.

Esseisti ja kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen (2011, 9) kirjoittaa mainiossa Lukijoiden yhteisössään: ”Sanat eivät ole vain kasa kolikkoja, joilla ostan itselleni merkityksiä. Toiset ihmiset eivät ole vain kohteita halulleni. – – Kirjoituksen voimalla vaihdan ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lennän toisilla mantereilla, virnistän apinan hampailla, keskustelen kuolleiden kanssa, – – kaiken tämän teen sinun tajunnassasi, sinun aivojesi hermoradoissa.” Kirjoittamisen ja lukemisen vastavuoroisuus on motiivi kahdella tapaa: Se motivoi halun tietää ja halun kertoa. En usko, että ilman lukijoita ja keskustelukumppaneita kirjoittamisestani olisi tullut yhtään mitään.

Kokonaisuudessaan kurssi on ollut minulle kuin verstas, jossa olen saanut sorvailla erilaisia tekstejä ja kuulla muiden ajatuksia niiden ulkomuodosta. Näiden metaforien valossa näen oman oppimiseni taidollisena: käsityöläisyytenä, joka on toki kirjallisuuden kontekstissa vaalittu vertailukohta (ks. Parkko 2012, 60). Taaksepäin katsoen se on kenties juuri sitä, mitä kurssilta odotin. Sillä eihän kukaan halua olla ”kirjoittaja” teoriassa – käsitteellistä tietoa millään muotoa väheksymättä – vaan tietonsa taidoiksi jalostanut Kirjoittaja.


Lähteet:
Aristoteles 2012. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus: Helsinki.
Jääskeläinen, M. 2005. Sana kerrallaan. Helsinki: WSOY.
Korhonen, K. 2011. Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Helsinki: Avain.
Lintunen, J. 2012. Dramaturgian perusteita. Opetusmoniste.
Parkko, T. 2012. Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain.
Pitkänen, R. 2019. Taiteen ja taidon väärästä ja oikeasta historiasta. Julkaistu niin & näin 1/2019.
Eurooppalaisen filosofian seura ry: Tampere, 19–22. Vacklin, A. & Rosenvall, J. 2015. Käsikirjoittamisen taito. Helsinki: Like.



Sarjan aiemmat tekstit:
Maria Oravakangas: Ympäristö synnytti tarinan  Oppimispäiväkirja osa 2/3
Mari Maasilta: Rippituolissa − Oppimispäiväkirja osa 1/3