Meillä on juhlat

Voiko kirjoittamista opettaa? Ja vielä yliopistossa? Näihin kysymyksiin sai kirjoittamisen suunnittelija Miisa Jääskeläinen vastata 25 vuotta sitten, kun kirjoittamisen opinnot käynnistettiin Jyväskylässä.

Neljännesvuosisadan jälkeen vastauksia ei enää kaivata. Opetus on vakiintunut ja vahvistunut. Perusopintojen jälkeen avoimessa yliopistossa käynnistyivät aineopinnot, sitten tiedekunnan puolella syventävät ja jatko-opinnot.

Kirjoittamiselle on ollut kysyntää. Ensimmäisenä lukuvuonna 1992–93 opintoja teki 8 opiskelijaa, seuraavana jo 26. Nykyään opiskelijoita valitaan kahdesti vuodessa ja määrät ovat kasvaneet huomattavasti, esimerkiksi viime lukuvuonna Jyväskylässä perusopinnot aloitti 105 ja aineopinnot 44 kirjoittajaa.

Aihetta juhlaan siis on. Juhlan kunniaksi Panu Hämeenaho suunnitteli blogiimme uuden tunnuksen. Pegasuksen ja 25 linnun siipien havinassa tarjoamme tänä syksynä artikkelisarjan, johon kokoamme kirjoittamisen parhaita oppeja.

Kysyimme opiskelijoiltamme, mikä on ollut paras kirjoittamisen oppisi ja miksi juuri se. Vastaukset viimeistään kertovat, että kirjoittamisen opintoja tarvitaan. Tervetuloa lukemaan – ensi viikolla aloitetaan!

Kirjoittamisen rajapinnoilla

Katja Kontturi ja sajakuvan terapeuttisuus. 

Kirjoittamisentutkimuksen päivillä innostuin jälleen kerran siitä, miten moneen kirjoittaminen taipuu. Poimin blogiimme omakohtaisen kattauksen: 

Fanifiktio voi johdattaa yllättäville poluille. Kirjoista tai elokuvista tutuille hahmoille rakennettu tulevaisuus muovautui Sanna Lehtosen työstämänä identiteetin työkaluksi. Spekulatiivisen omaelämäkerrallisuuden avulla voi tarkastella vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tai mahdollisia minuuksia. Millaisia polkuja se avaakaan vaikkapa itsereflektioon? Opettajana nappasin tämän ajatuksen kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaan.

Itsensä kohtaamisesta oli kyse myös Elisa Auvisen ja Katja Kontturin työpajassa, jossa kokeiltiin sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia. Teksti laajeni kuvan ja sanan yhteistoiminnaksi. En ole koskaan mieltänyt piirtämistä mielekkääksi reflektion välineeksi – se nyt ei vaan ole minun tapani ilmaista itseäni. Työpajassa huomasin kuitenkin ilahtuvani piirtämisen avaamasta ymmärryksestä minätilan muutokseen. Sen rinnalla prosessin vaihe, jossa kirjoitettiin postikortti lapsuudesta nykyhetkeen, tuntuikin liian tutulta.

Piirtäminen oli innostanut Emilia Karjulan kirjoittamisen opiskelijoita taiteidenvälisessä työpajassa. Kliinisten seminaarihuoneiden jälkeen Turun Taideakatemia tilana näytti rikastuttavan tekemistä. Ehkäpä kehollisuuden ja tilan kokemukset konkretisoituvat vahvemmin paikassa, jossa prosessi jää näkyviin. Mielen pohjalle jäi kutkuttamaan, miten voisin siirtää tilan työstämisen oman kirjoittamisen opetukseni osaksi.

Anne Martinin tutkimuksessa innostuin erityisesti narratiivisen analyysin työkalusta. Kirjoittajaryhmänsä tekstejä analysoidessaan Martin alkoi rakentaa eräänlaista tyyppitarinaa, etsiä yhteisiä piirteitä ja yleistettäviä kohtia. Lopputuote on tekstikatkelmista muotoutuva ’word image’ (Clandinin 2006), jossa tutkimushenkilöt pääsevät tekstiensä kautta ääneen, mutta muodostavat yhden yhteisen jäljen – tässä tapauksessa runomaisen tekstiteoksen.

Lopputulos ja prosessi – kirjoittaminen on molempia. Tutkimuspäivien arvokkain anti taisi olla muistutus siitä, ettei kirjoittamisen merkitys rajoitu vain valmiin tekstin aikaansaamiseen. Kirjoittaminen voi olla myös työkalu, jonka avulla prosessi kasvaa kokijalleen lopputulosta arvokkaammaksi.

Anne Mari Rautiainen

Anna hyvän kiertää

Olen hyisen meren äärellä. Tuijotan jäälauttojen mosaiikkiin, rantaviivan muistolla seisovan seuralaiseni selkään. Miten kaukana onkaan meren avoimet kasvot, aaltojen lämmin lainehdinta! Kuinka moni kirjoittaja onkaan päätynyt tälle samalle rannalle, kehnon palautteen jäätyneeseen mielenmaisemaan?

Palaute ei ole yhtä kuin kritiikki, sillä palaute ei arvioi eikä arvota. Yliopisto-opettaja ja tietokirjailija Kimmo Svinhufvudin mukaan palaute on erottamaton osa kirjoitusprosessia, ja sen tehtävänä on auttaa kirjoittajaa suunnistamaan luovassa työssään, toimia merikarttana ja polttoaineena.

Palautteessa ei ole kyse keskeneräisen tekstin vaan vuorovaikutuksen laadusta. Kasvatustieteilijät Susan Askew ja Caroline Lodge linkittävät palautteen sellaisiin oppimiskäsityksiin, jotka korostavat kokonaisvaltaista, luovaa ja merkityksiä rakentavaa vuorovaikutusta. He painottavat, että palaute on hyvää vain, jos se hyödyttää oppijaa.

”Voi rähmä” rääkäisevät nyt kaikki norsunluutorneihinsa kivunneet palautteen antajat. Toisen ihmisen luovan prosessin tukeminen voi tuntua vaikealta tehtävältä sellaisesta, joka on tottunut antamaan tai vastaanottamaan palautetta yksittäisen tekstin muotoseikoista. Ei hätää. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka oppii vuorovaikutuksessa lajitovereidensa kanssa. Palautetaitoja voi siis opetella.

Osuva malli hyvälle palautetilanteelle löytyy tasapainoisesta varhaisesta vuorovaikutussuhteesta. Siinä vauva ja hänen huoltajansa ovat läsnä, virittäytyneinä toistensa viesteihin, valmiina reagoimaan niihin omilla avoimilla persoonillaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa molemmat ovat ottajia ja antajia, mikä synnyttää yhteenkuuluvuutta ja turvallisuudentunnetta. Samalla tavalla hyvä palaute – sen antaminen ja vastaanottaminen – auttaa kirjoittajaa asettumaan tekstiinsä ja kirjoittajaidentiteettiinsä.

Palautetaidot ovatkin pohjimmiltaan havainnointia ja reagointia; toisen ihmisen läsnäoloon vastaamista läsnäololla. Aavistelen, että tähän prosessiin perustuu myös kirjoittamisen terapeuttinen voima. Hyvät palautetaidot nimittäin virittävät kuuntelemaan myös omaa sisäistä puhetta ja siihen koodattuja kokemuksia, tunteita ja tarpeita. Hyvä palaute onkin tehokasta lääkettä myös kirjoittajan blokkiin.

Myönteinen elämänasenne kuuluu hyviin palautetaitoihin. Yliopistonopettaja Nora Ekströmin mukaan myönteinen mielentila lisää kognitiivista joustavuutta, ja siten kykyä prosessoida palautetta. Tyytyväinen kirjoittaja on taitava kirjoittaja, sillä hän tuntee ja ajattelee, eli kirjoittaa, sisäisestä ja ulkoisesta maailmastaan avoimesti ja tarkkanäköisesti.

Hyvä palaute ruokkii siis sekä palautteen antajan että vastaanottajan luovuutta. Palauteprosessi onkin parhaimmillaan myönteinen kehä, jossa hyvä kiertää ja kasvaa. Siksi hyvä palaute on myös hyvää ihmisyyttä; toisen kokemusmaailman empaattista kuuntelemista ja kunnioittamista. Siinäpä jäänmurtaja nykypäivän keskustelukulttuuriin.  

Tervetuloa lempeämmille rannoille!

Sanna Kivikoski

Kirjoittaja on teologian maisteri, vapaa kirjoittaja ja kirjoittamisen elämäntapaopiskelija, joka haluaa isona hyväksi palautteen antajaksi. 

Kauneudesta

“The first question I ask myself when something doesn't seem to be beautiful is why do I think it's not beautiful. And very shortly you discover that there is no reason.”

                 - John Cage

On helppoa löytää vikoja mistä tahansa, mutta yhtä helppoa on löytää kauneutta. Uskon vakaasti tähän väitteeseen ja jos opiskelijalle jäisi päähänsä ainoastaan yksi oppi Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalta, toivoisin että se olisi tämä.

Syystä tai toisesta me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään vikoja asioista joita emme välittömästi ymmärrä. Tämä pätee muun muassa (ja kenties eritoten) palautteen antamiseen ja runouden lukemiseen. Ellei runo avaudu meille välittömästi, saatamme alkaa etsiä syitä runosta sen sijaan että miettisimme miksi juuri me emme nyt ymmärrä. Palautetta antaessamme luemme tekstejä, jotka ovat lähtökohtaisesti keskeneräisiä eli ne ovat vielä työn alla ja niitä pyritään tekemään paremmiksi. Niinpä lukuapparaattimme alkaa etsiä niistä automaattisesti vikaa. Jotakin joka pitäisi korjata. Haluamme antaa rakentavaa kritiikkiä, eli etsiä tekstistä heikkoja kohtia, joiden korjaaminen tekisi siitä paremman.

Mitä pidempään olen opettanut, sitä vähemmän olen alkanut uskoa niin sanotun rakentavan kritiikin tarpeellisuuteen. Kun luen mestariteoksia, en ihaile niissä sitä, miten vähän niissä on asioita joita voisi viilata paremmaksi. Kun luen mestariteoksia, ihailen niissä sitä, mikä niissä on mestarillista. Millaista kielen taituruutta teos on, millaisia kysymyksiä se saa minut lukijana miettimään, miten syvän humaania ymmärrystä se osoittaa, mikä siinä on kaunista. Korjailtavaa ja paranneltavaahan hienoimmistakin teoksista kyllä löytyy, jos haluaa löytää.

Sanotaan, että tullakseen jonkin alan huipuksi on harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia. Ehkä se johtuu luontaisesta itsekriittisyydestämme tai täydellisyyden tavoittelusta, ehkä peruskoulu on saanut meidät ajattelemaan, että kaikkien olisi hyvä olla kaikessa ihan hyviä, mutta mielestäni käytämme kohtuuttomasti energiaa asioihin joissa emme ole hyviä. Voisimme yhtä hyvin keskittää suurimman osan voimavaroistamme siihen, missä olemme hyviä ja missä haluamme kehittyä loistaviksi.

Kenties voisimme hyväksyä, että ihan jokaista rönsyä ei tarvitse karsia, vaan keskeneräisyydessä on yhtä helppoa nähdä kauneutta kuin rumuutta. Ehkäpä se vapauttaisi meidät harjaannuttamaan itseämme niissä asioissa, joissa haluamme menestyä ja joita kohtaan tunnemme intohimoa.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on kauneuden tavoittelua. Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen yhtä aikaa.

Tero Hannula

Tero Hannula on kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Hän pyysi tämän tekstin ensimmäisestä versiosta palautetta opiskelijoiltaan. Kun opiskelijat kiinnittivät huomiota siihen, mikä tekstissä oli sellaista hyvää, jota tuli täsmentää ja kirkastaa, karsiutui siitä samalla pois sellainen, joka oli epäolennaista ja huonoa ilman että epäolennaisuuksia tarvitsi erikseen osoittaa.

Kirjoittamisen ja tutkimisen iloa

”Sinulla on ihana aineisto!” huokasi aikuiskasvatustieteilijä, kun keskustelin hänen kanssaan väitöstutkimukseeni liittyvästä reflektiosta, oppimisesta, oppimisen säröstä ja ilosta. Keskustelun pohjaksi olin koonnut hänelle reflektioon liittyviä sitaatteja aineistostani, joka koostuu kirjoittamisen perusopintojen oppimispäiväkirjoista.

On helppo olla samaa mieltä: kirjoittamisen oppimispäiväkirjat ovat paitsi rikas, myös taitavasti kirjoitettu aineisto. Päiväkirjasitaatit eivät ole tutkimuksessani vain analyysin tositteita, vaan esteettisesti merkittäviä kokonaisuuden osia.

Opettajana olen lukenut oppimispäiväkirjoja aina yhden opintojakson rajaamassa kontekstissa. Siinäkin niiden lukeminen on ollut mielekästä, koska ne mahdollistavat opiskelijan ja opettajan vuorovaikutuksen henkilökohtaisella tasolla.

Opetukseen liittyvästä ympäristöstä irrotettuina, tutkijan silmin luettuina niiden olemus on paljastunut minulle uudella tavalla. Ne ovat alkaneet jutella keskenään, muodostaa pareja ja ryhmiä, olla samaa ja eri mieltä, keskustella sivistyneesti ja väitellä, joskus kiivaastikin. Henkilökohtainen saa yleisempiä piirteitä, syntyy käsityksiä esimerkiksi kirjoittamisesta ja kirjoittamisen oppimisesta. Nuo käsitykset eivät tosiaankaan ole yksituumaisia. Yksi tutkimukseni tavoite onkin tuoda näkyviin niiden monimuotoisuus, usein kokonaisuuden rikkova ääni voi olla kiinnostavin.

Anne Mari Rautiainen on tällä hetkellä opintovapaalla. Työhönsä kirjoittamisen oppiaineen parissa hän palaa joulukuussa 2016.

Tutkin, miten oppimispäiväkirjassa kirjoittaminen, oppiminen ja tekstilaji kietoutuvat yhteen, miten henkilökohtainen kirjoittaminen voi tukea oppimista. Ehkä tähän mennessä tärkein havaintoni on ollut se ilo, into ja nautinto, joka oppimispäiväkirjoista välittyy. Tunnustan hieman nolona, että vasta nyt, vierekkäin ja peräkkäin luettuina, myönteisten tunteiden määrä on paljastunut minulle. Päiväkirjojen riveiltä välittyvä kirjoittamiseen ja kirjoittamisen oppimiseen liittyvä ilo kietoutuu oppimispäiväkirjan ytimeen. Henkilökohtainen kirjoittaminen antaa tilaa tunteille ja tunteiden kirjaaminen edistää oppimista.

Myös väitöskirjan tekeminen on kirjoittamista ja oppimista. Analyysin jälkeen olen päässyt keskustelemaan kirjoittamalla paitsi aineistoni, myös toisten tutkijoiden kanssa. Odotan, mihin teksti minut johtaa. Oppimispäiväkirjoista välittyvään iloon oman tekstin edistymisestä, uusista taidoista, merkitysten muodostamisesta ja niiden jakamisesta on helppo yhtyä.

Anne Mari Rautiainen

Ensibloggaajan horjuvat näppäilyt verkkoavaruudessa

Blogin perustaminen on helppoa!

Verkkokirjoittamisen kurssin opettajamme Kimmo Svinhufvudin etusormi lähestyy näppäimistöä, sormi ojentuu ja painaa Enter-näppäimen alas. Silmiemme eteen valkokankaalle lävähtää kurssimme oma blogi Verkkovilautus. Äsken vielä puhuimme siitä ja suunnittelimme sitä, ja nyt se on siinä edessämme. Yhtäkkiä se on olemassa hyperavaruudessa, ja me olemme osa blogikirjoittavaa maailmaa.

Näinkö helppoa se onkin? Tätäkö olen pähkäillyt vuosia? Eihän blogin perustaminen ollutkaan vaikeaa, ihan vain näppäimistöä painamalla blogista tuli totta. Tuleekohan minusta ihka oikea bloggari ihan vain näppäilemällä sanoja ruudulle?

Blogin kirjoittaminen on vaikeaa!

Blogin perustaminen blogimaailmankaikkeuteen ei siis ole vaikeaa vaan se on tehty erittäin helpoksi nykyisten blogialustojen avulla, kuten Wordpress. Mutta sitten vaikeudet alkavatkin. Alkutaipaleellaan olevalle bloggarille nousevat kymmenet kysymykset mieleen. Päässä suriseviin kysymyksiin pitäisi osata vastata, jos aikoo oikeasti putkauttaa ajatuksensa blogiavaruuden tähdiksi niin, etteivät ne jää vain tähdenlennoiksi.

Kurssilla meitä mietitytti esimerkiksi se, miten ja kenestä saa kirjoittaa ja mikä on meidän blogikirjoittajien vastuu. Keskustelimme myös kommentoinnista: haluammeko antaa itsemme alttiiksi kaiken maailman kommentoijille, joiden ajatus moikkaamisesta on silmille ryöpsähtävä kirosanojen tulva. Jos haluaa, että blogia lukee joku muukin kuin omat kaverit, on osattava yksinkertaistaa, olla odottamaton mutta uskottava, tunteellinen mutta konkreettinen ja se kaikki pitäisi leipoa tarinaksi (lue lisää SUCCESs-mallista). Eikä pitkästi saisi jaaritella per blogikirjoitus.

Sanna Juvonen opiskelee kirjoittamisen aineopintoja
 ja pohdiskelee vakavasti verkkokirjoittamisen aloittamista.
 Kuva: Liisa Nikkula.

Kietoutukaamme verkkoon!

Jotenkin kuitenkin verkkoon kirjoittaminen houkuttaa ja koukuttaa. Se on kirjoittamista ja sitähän me kirjoittajat rakastamme. Siellä on todellisia lukijoita enemmän kuin omassa pöytälaatikossa ja siellä voi olla osa yhteisöä, joka voi muodostua esimerkiksi oman blogin ympärille. Siellä on oma verkkomaailma, johon on mukava kietoutua. Ja on se niinkin, että se voi olla meille kirjoittajille ainoa kanava saada tekstimme julkisuuteen.

Verkkokirjoittamisen kurssi, joka oli osa tietokirjoittamisen kurssia, antoi minulle hyvät evät lähteä uiskentelemaan verkossa ja innostumaan verkkokirjoittamisesta. Oli hienoa päästä kokeilemaan ihan oikeassa virtuaalielämässä blogikirjoittamista. Verkkokirjoittaminen on tulevaisuutta ja se on nyt. Jospa se oma blogikin tästä…

Sanna Juvonen

Kirjoittamisen keskeiset marginaalit

”Valkoisen paperin kammo on inspiraation idioottikaksonen” 

(Gilbert Sorrentino)

Kun kolme vuotta sitten väittelin kirjallisuudesta Jyväskylässä, kirjallisuuden oppiaineessa, en voinut aavistaakaan että pääsisin kaiken sen tutkimuksen, teoretisoinnin ja kuivakkaiden niteiden lehteilemisen jälkeen opettamaan kirjoittamista. Ensi kesänä päättyvä kahden vuoden ekskursio on sisältänyt johdantokurssin lisäksi runouskurssin, luovuuskurssin ja kirjoittamisen historian lähi- ja verkko-opetusta.

Kun väitökseni käsitteli kokeellisen kirjallisuuden historiaa sekä kirjoittamisen menetelmiä ja proseduureja, on ollut yllättävää huomata, että kirjoittamisen opettaminen on sivunnut monella tavalla väitökseni aiheita. On ollut hauskaa ja jopa hämmentävää todeta, että usein juuri ne seikat, jotka akateemista kirjallisuudentutkimusta vasten katsottuna ovat tavalla tai toisella marginaalisia, tuntuvat kirjoittamisen opettamisessa oleellisilta tai luonnollisilta.

Luovuustutkimus ja luovuuden käsite ylipäätään oli pitkään kirjallisuudentutkijoiden hyljeksimää epätieteellistä spekulaatiota. Nykyäänkin luovuuden tutkimus tapahtuu enimmäkseen muualla alueilla kuin kirjallisuuden oppiaineissa. Kirjoittamisen ja kirjoituksen historiallisesti muuttuvat mediat, niiden luovat ja ”aktivoivat” suhteet kirjoittamiseen eivät myöskään ole perinteisesti kiinnostaneet sisältöihin keskittyviä kirjallisuustieteilijöitä. Menetelmät kuuluvat tietysti kirjoittamisen ytimeen. Ne voivat vaihdella yksinkertaisista luovuusharjoituksista laajoihin, teoskokonaisuuden syntyä määrääviin proseduureihin, konsepteihin ja aikataulutuksiin.

Motoksi valitussa yhdysvaltalaisen prosaistin Gilbert Sorrentinon (1929–2006) lohkaisussa yhdistyy kirjoittamisen menetelmällisyys, luovuus ja teknologisuus. Se pudottaa kirjoittamisen romantisoidusta luovuusmytologiasta – inspiraation odottelusta – konkreettiseen tekemiseen. Kirjoittamaan ryhtyminen edustaa aina jonkinlaista menetelmää, periaatetta tai henkilökohtaista ”luovuusprotokollaa”, oli se sitten kuin piilossa tahansa. Luovuus on aina käyttövalmiina. Kirjoittamisen kannalta kirjoittaja ei ole koskaan marginaalissa.

Luovuus vaatii myös lepovaiheen. Jokainen valitkoon sille sopivan vuodenajan, mutta kirjoittamisen opettajat vetäytyvät joulutauolle viikonvaihteen tienoilla ja palaavat loppiaiseen mennessä. 

Rauhallista lomaa!

Juri Joensuu

Mikä on muuttunut käsikirjoittamisen saralla?

Janne Rosenvall ja Anders Vacklin Helsingin Kirjamessuilla 2015.

Kun noin vuosi sitten kustannustoimittajamme kertoi, että suosittu teoksemme Elokuvan runousoppia voisi ilmestyä uudestaan Käsikirjoittamisen taito -nimisenä, olen miettinyt mikä on muuttunut kahdeksassa vuodessa kirjoittamisen saralla. Ainakin formaattioppi on kehittynyt eteenpäin. Transmedia on erittäin trendikästä tätä nykyä. Jokainen voi myös paljon helpommin kuvata ja leikata itse oman lyhytelokuvansa tai nettisarjansa sekä levittää sitä saman tien YouTubessa ja saada miljoona katsojaa.

Formaatin kehityksestä

Käsikirjoituksen formaatti tarkoittaa käsikirjoituksen muotoilua, kaikkea sitä, että on kohtausotsikoita tai että repliikit ovat keskellä sivua. Ensimmäiset käsikirjoitukset eli skenaariot olivat usein lauseen tai yhden kappaleen mittaisia kuvauksia siitä, mitä elokuvassa tapahtuu; esimerkiksi vuonna 1896 ilmestynyt Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle on samalla sekä elokuvan nimi että sen skenaario eli käsikirjoitus. Vuonna 1904 Suuri junaryöstö esitteli ensimmäisen kerran pääkohtausformaatin, josta sittemmin kehittyi nykyinen käsikirjoitusformaatti.

Historiallista katsausta kiinnostavampaa ovat kuitenkin se, miten esimerkiksi käsikirjoittajat James Cameron ja Shane Black ovat tuoneet käsikirjoituksiin uudenlaista ”runoutta”. Cameron ei esimerkiksi kirjoita Aliensin käsikirjoituksessa käsikirjoituksille niin usein tyypilliseen lakoniseen sävyyn, että ”tähdet loistavat ja niiden keskellä lentää avaruusalus”, vaan hän kirjoittaa: ”Äänetöntä ja loputonta. Tähdet loistavat kuin Jumalan rakkaus… kylmänä ja kaukaisena. Tähtiä vasten ajelehtii pieni siru teknologiaa. Se on Narcissus, huono-onnisen tähtienvälisen rahtilaivan Nostromon pelastusvene.”

Keskustelu käsikirjoituksen muotoilusta jatkuu: Onko kohtausotsikossa oikeasti tärkeää ilmoittaa paikka ja aika, vai olisiko kirjojen luvun kaltainen otsikko kiinnostavampi senkin uhalla, ettei se enää palvelisi tuotannollisia päämääriä? Tai voisiko käsikirjoitus olla enemmän James Cameronin kirjoittaman scriptmentin kaltainen proosapläjäys, eikä niinkään tekninen ja tuotannollinen pohjapiirustus tulevalle elokuvalle? Eikö sivu voi näyttää erilaiselta ja silti eri ammattiryhmien edustajat, kuten kuvaaja, äänisuunnittelija ja näyttelijät, pystyvät lukemaan siltä tarvitsemansa tiedot?

Transmedia ja tarinankerronta

Elokuvan runousoppia -teoksen julkaisemisen aikoihin ehkäpä juuri alkoi suurempi keskustelu transmedia-tarinankerronnasta. Se tarkoittaa tarinan kertomista useilla media-alustoilla. Hyvänä asiana transmedia-tarinankerronnassa pidetään jonkinlaista yleisön osallistumista, interaktiivisuutta tai kenties yhteistyötä, mutta aina yleisö ei osallistu kerrontaan. Joka tapauksessa transmedia-tarinankerronta ei ole ajatuksena uusi tai vallankumouksellinen, ja esimerkiksi uskonnotkin voi nähdä eräänlaisina transmediaalisina kertomuksina, koska uskontojen tarinoita kerrotaan eri alustoilla.

Kun ennen oli niin, että suosittua kirjaa seurasi elokuva tai suosittua elokuvaa seurasi peli, oli usein myös niin, että tuo seuraajateos oli vain kalpea kopio siitä kokemuksesta, joka lukijalla tai katsojalla oli alun alkaen. Transmediassa tavoitteena on adaptaation sijaan kertoa enemmänkin uusia tarinoita. Pyrkimyksenä on luoda kiinnostava, lukuisia tarinoita sisältävä kokonaisuus. Transmedia-tarinankerronnassa onkin monesti kyse fiktiivisen maailman luomisesta. Kirjoittajat luovat kiehtovia tarinaympäristöjä, joissa lukija, katsoja, käyttäjä tai fani haluaa viettää aikaa.

Maailman luominen ja eri media-alustoiden käyttö voi tarkoittaa twiittaavia, fiktiivisiä henkilöhahmoja, mutta se voi myös tarkoittaa vaikkapa oikeassa maailmassa pelattavaa peliä. Yhdysvaltalaisen kirjailijan James Freyn Loppupeli-teos sisälsi arvoituksen, jonka ratkaisijalle luvattiin puolen miljoonan dollarin edestä kultakolikoita. Arvoituksen ratkaiseminen kestää kuukausia ja vaatii paitsi kirjan hankkimista, niin myös siihen liittyvän pelin ostamista. Kukaan ei ole vielä ratkaissut arvoitusta.

Nettisarja

Käsikirjoittamisen taidon toinen kirjoitta Janne Rosenvall kirjoittaa Lyhytelokuvasta-luvussa, että kännykkäkamerat, halvat leikkausohjelmat ja internet julkaisukanavana ovat tuoneet elokuvanteon jälleen kaikkien käden ulottuville. Samaan tapaan kaikkien ulottuville on tullut aivan uusi lajityyppi, nettisarja, eli mini-tv-sarja. Nettisarja sisältää lyhyitä, yleensä käsikirjoitettuja jaksoja (webisodeja), jotka julkaistaan esimerkiksi YouTubessa tai Vimeossa.

Nettisarjan tekeminen on toki tuotannollisesti raskaampaa kuin viiden minuutin mittaisen lyhytelokuvan, mutta hauskaa siinä voi olla se, että kohdeyleisön tai aiheen voi valita itse ja kenties parhaita nettisarjojen aiheita ovat kenties sellaiset, joita ei tällä hetkellä näe televisiosta. Kirjoittaja voi esimerkiksi miettiä, mitä ihmisryhmiä ei nähdä televisiossa. Roolipelaajia? Venäläisiä maahanmuuttajia? Romaneja? Transsukupuolisia? Harry Potter -faneja?

Hauskaa on sekin, että vaikka tekniikasta, leikkausohjelmistoista ja kalustosta on tullut halvempaa, ja että se siirtynyt lukuisilla media-alustoille, ja että sekä tietyt muodolliset että sisällölliset seikat ovat keskustelun ja pohdinnan alaisia, niin kirjoittajia tarvitaan edelleen, ehkä vieläpä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tarinankerronnan taidon osaavia tarvitaan aina.

Anders Vacklin

P.S. Käsikirjoittamisen taito -kirja on mahdollista voittaa osallistumalla pienimuotoisiin kirjoituskilpailuihin: Facebookissa on käynnissä Käsikirjoitus meni saunaan -vitsikilpailu ja Twitterissä Suuri #minidraama -kilpailu. 

Oppimisen äärellä

Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto muuttaa reilun viikon päästä Ruusupuistoon, yliopiston uudisrakennukseen, jolla on huumaava nimi. Sähköisessä toimistossa ei ole paljon muuttamista: oppimistehtävät, palautteet, oppimateriaalit ja opetussuunnitelmat ovat tallessa tietokoneen kansioissa. 

Paperisena työpöydälläni on vain kaksi rullaa, joista löytyvät opiskelijoiden yhteenvedot kahdelta lähiopetusjaksolta. Työt olen valokuvannut, mutta silti en raaskisi luopua esityksistä, jotka muistuttavat paitsi opiskelijoiden iloisesta mielikuvituksesta ja hyvistä oppimistuloksista, myös oman opetustyön kehittämisestä.

 Aino Heikkilän, Maria Helstolan, Heli Joutsenen ja Pirkko Vesterisen
jäsennys faktan ja fiktion vuoropuhelusta kirjoittamisessa.

Kyse on opintojaksosta nimeltä Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa. Aiheessa riittää ruotimista: samasta aihiosta voi tuottaa faktaa ja fiktiota; yhdessä tekstissä molemmat voivat olla läsnä; kerrottua on niin fakta kuin fiktiokin.

Lähiopetus rakentuu kirjoittamiselle ja keskustelulle. Uutisesta kuljetaan mielipidekirjoituksen ja esseen pohtivan tyylin kautta kaunokirjalliseen proosaan. Kirjoittamisen välillä pohditaan, mitä oikein tapahtui: mikä muuttui, miksi? Kukin ryhmä etsii omat vastauksensa. Itsenäisesti kirjoittaen ja ryhmissä reflektoiden asioille saadaan luontevasti sekä kirjoittajan että lukijan näkökulma. Tällä kirjoittamisen kurssilla oppimisprosessi on tärkeämpi kuin kirjoitetut tekstit. 

Opettajana toteutan käänteisen opetuksen ideaa (flipped learning). Oppitunneilla olen kuin valmentaja, joka puhaltaa pilliin, kun uusi harjoitus alkaa. Kirjallisuuttakin jaksolla toki on, tarjolla on monenlaisia näkökulmia, joiden olemassaolosta muistuttelen. Lukeminen hoituu kotona. Opetuksessa harjoitusten ajat odottelen, tarvittaessa myös kommentoin ja vastaan kysymyksiin. Minulla on useimmiten tylsää, opiskelijoilla näyttää olevan intensiivisen hauskaa.

Kurssin päätteeksi ryhmät kokoavat havaintonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa yhteen. Kukin saa päättää esityksenä muodon: se voi olla juliste, diaesitys, draama tai vaikka tietokilpailu. Julkaisen tässä kaksi visuaalista jäsennystä. 

Eeva Halkosaaren, Annika Naskin, Saara Siekkisen ja Satu Tuomisen
jäsentelyssä faktan ja fiktion vuoropuhelu näyttätyi näin.

Oman itsensä ulkoistaminen opetuksesta on vaatinut uudenlaisen ajatteluraiteen avaamista: en ole auktoriteetti, joka antaa valmiin jäsennyksen. Opiskelijat saavat aidosti luoda oman ymmärryksensä jakson sisällöstä, minun tehtäväni on odottaa. Ja luottaa. 

Molemmat palkitaan lopussa: yhteenvedot opettavat myös opettajaa. Kurssien päätteeksi olenkin piirtänyt oman oppimisen karttani, joka tarkentuu kurssi kurssilta. 

Ensin synnyt, sitten sinut adoptoivat toiskieliset vanhemmat: opiskelet runoutta kuin vierasta kieltä

Petri Hannula

Runo on kuvaajan ja kuvattavan rajapinnassa. Se on tutun ja tunnistetavaksi halutun, kahden maailman leikkauspisteessä ja siksi sen merkitys on rikastunut siitä huolimatta, että runo voi olla niukkasanainen. Sen vaikutus kasvaa rivienväleistä ja sanojen asettelusta. Runo voi kätkeä, vihjata, sanoa suoraan, raivotakin. Se puhuttelee lukijaa arkisuudella, maagisuudella, asemoinnilla, rytmillä, äänteillä, sisällöllä, näkökulmien muutoksilla. Runo muuttaa muotoaan. Se hakeutuu uusiin yhteyksiin, ottaa vaikutteita ja uusiutuu. Ajattele miten internet vaikuttaa runoilmaisuun. Jos runo on kaikki mikä siitä ensimmäisenä tulee mieleen, on se nähty ahtaasti. Runous on laajin kirjallisuuden lajeista.

Runo ei ole tekstiä paperilla tai näyttöruudussa. Se on ymmärrys, joka kohdistuu maailmaan. Se on kieli, jonka avulla maailma tulee mielletyksi ja jaetuksi. Se pureutuu syvemmälle kuin tarinat, selostukset, jutut. Runokielen avulla voidaan tiiviisti ilmaista asioita, joita ei kyetä kuvaamaan tarkasti. Kenellä on tämä taju? Sinulla, joka otat sen työksesi vaikkapa avoimen kirjoittajankoulutuksen lyriikan kursseilla. Se antaa sinulle lopulta äänen. Siinä olisi kylliksi syytä osallistua lyriikan kursseille.

Kun pohtimis-, analyysi- ja runon kirjoittamistehtäviä on samassa opintojaksossa, seuraa usein, että älyn vaihe jää vaikuttamaan runon kirjoitusprosessiin. Tällöin runo näyttäytyy älyä puhuttelevana, tunnetta vajaasti. Runoista on toki moneen lähtöön, mutta lukija tunnistaa tasapainoisen runon. Se miellyttää häntä. Opiskelija on toisinaan sokea omalle tekstilleen ja saattaa kaivata yksinolemiseltaan vertaispalautetta. Siksi olen palautteessani antanut kysymyslistan, jonka avulla hän voi - ollessaan itselleen rehellinen ja realisti - saada runoonsa etäisyyttä ja itse tunnistaa kehitettävät kohdat. Kysymyslistan tavoitteena ei ole kyseisen yhden tai parin runon tukeminen, vaan se on paljon pidemmällä. Toivon, että opiskelija jatkaa runojen kirjoittamista. Ei ole kyse siitä mikä on opiskelijan tämän hetken tilanne, vaan mitä hän voi saavuttaa jatkossa. Jos ei muuta, niin hän saa elämälle sisältöä. Ja sekin, että hallitsemalla lyriikan keinoja rikastetaan proosa- ja draamailmaisua.

Uutta tietoa muodostetaan omaksutun päälle. Runoutta voi harjoittaa kirjoittamalla, lukemalla ja analysoimalla, arvottamalla ja kritisoimalla, osallistumalla ja kohtaamalla eri tavoin. Runouden taju kehittyy käyttämällä sitä. Runous on kielitaitoa. Siksi olisi toivottavaa, että kurssin päätyttyä runokielen taitoa et päästäisi rapistumaan ja unohtumaan. Runouteen ei astuta sisään mistään ulkopuolelta. Siihen synnytään.

Avoimen tehtäväantojen kommentoiminen ei ole minulle vastausten tarkistamista, vaan kaksinkertainen oppimistilanne. Opiskelijoiden pohtielmat ja runot vievät minua miettimään mikä teksteissä on omintakeista, mikä yleistä tai kopioitua tietoa ja mikä asioita sidostavaa ilmaisua. Näistä omintakeinen ajatus on arvokkain. Useimpien teksteissä toistuvat asiat lienevät suoraan teoriakirjoista ja itselleni tutut asiat yleistietoa, mutta omintakeisuuteen opiskelija pääsee tuottamalla lähdekirjallisuudesta omia ajatuksia. Tästä ei seuraa sitä, että jokaisen ajatus muistuttaisi toisiaan, päinvastoin. Kun olen löytänyt omintakeisen ajatuksen ja ehkä riemastunutkin siitä, haluan sitä kommentoidessani laittaa itseni likoon. Opiskelija on minun opettajani.

Petri Hannula