Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste käsikirjoitus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste käsikirjoitus. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. helmikuuta 2018

Elämäni käsikirjoitus


Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä. Tammikuun ensimmäisenä viikkona sain lahjaksi kynän. Pyörittelin uteliaana kauniisti paketoitua kääröä. Arvuuttelin mielessäni sen sisältöä – ehkä timantein koristeltu koru tai laadukas parfyymi. Pikkuhiljaa, pienen paperisilpun tiputtua maahan, sisältö paljastui. Hämmästyneenä ja ehkä hieman epäuskoisenakin sain sanotuksi ”kynä”.  Rykäykseni keskeltä pystyi tarkkakuuloinen erottamaan vielä ”tosi kiva” -yhdistelmän.

Silloin vielä en tiennyt, mitä kovin vaatimattomalta näyttävä kynä voisi minulle tarjota.


Yhteinen matkani lahjaksi saamani kynän kanssa alkoi vuosi sitten tammikuussa. Puhun yhteisestä matkasta, sillä sitä se on ollut. Ensimmäiset viikot olivat vaikeita, eikä yhteistyömme ollut saumatonta. Välillä jopa telkesin sen kirjoituspöytäni laatikkoon muiden merkitystä vailla olevien kynien joukkoon. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kaivoin sen esiin ja olin antavinani sille uuden mahdollisuuden. 

Jossain kohtaa työskentelyämme oivalsin, että turha minun on kynälle mitään mahdollisuuksia jaella – itse minä ne mahdollisuudet tarvitsen. Tämän syvällisen miettimisen jälkeen asiat löysivät oman paikkansa ja ensimmäinen käsikirjoitukseni runko oli valmis.

Päiväni kuluivat oikeastaan vain odottaen illan saapumista. Sitä hetkeä, kun talo hiljentyisi ja työhuoneessani uskollisesti odottava tietokoneen näyttö heräisi henkiin. Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta kirjoittaa päivän antaman valon siivittämänä, mutta illan ja yön syleilyssä se tuntui parhaimmalta. Niissä hiljaisissa tunneissa oli jotain niin kiehtovaa. 

Useasti päivien tunnit matelivat kuitenkin eteenpäin niin hitaasti, että pakkomielteisesti kaivoin kynän taskustani ja hurmoksen lailla kirjoitin rypistyneen vihkoni ruutujen sekaan lauseita lauseiden perään. Alkumetrien vaikeudet olivat muuttuneet saumattomaksi yhteistyöksi.

Yhtäkkiä oli huhtikuu. Pääsin lauseen loppuun ja kiireesti näppäimistöllä liikkuvat sormeni hakeutuivat pisteen päälle. En tiedä, millä tekniikalla kirjoitan, mutta pistettä painoi oikea keskisormeni. Sitten tuli tyhjyys. Tuijotin näyttöäni. Se tuijotti minua takaisin. Katsoin vihkoani ja otin kynän käteeni. Hiljaisuus. Käsikirjoitukseni oli valmis.

Toettuani tyhjyyden tunteesta, aloitin tutustumisen erilaisiin kustantamoihin. Niiden tarjoamat ulottuvuudet imivät minut sisäänsä ja lopuksi olin eksyksissä maailmassa, joka muistutti viidakkoa. Parhaani mukaan yritin muodostaa jonkinlaista kuvaa ja poimia oikeanlaisia kustantamoita. 

Muutamiin paikkoihin rohkeninkin lähettää valmiin käsikirjoitukseni. Olin hyvin epävarma itsestäni ja aloin katumaan, että koskaan olin ylipäätään aloittanut kirjoittamisen. Elämä oli paljon helpompaa, kun ei tarvinnut odottaa, jännittää tai pelätä epäonnistumista. Elin tunteiden suuressa vuoristoradassa.

Suuri päiväni koitti. Pitelin lahjaksi saamaani kynää kädessäni. Tärisevin liikkein allekirjoitin kustannussopimuksen. Juuri sen kustantamon kanssa, joka oli miellyttänyt minua eniten. Tämän jälkeen alkoi yhteinen matkamme, jonka päämäärä oli yhteinen: painettu kirja.

Pysähdyn miettimään matkaani esikoiskirjailijaksi. Hymyilen, kun muistan, kuinka huojuin kirjastossa pidettävissä kirjani julkkareissa tai, kun radiohaastattelussa tärisevä ääneni täytti kanavan. Annan kyynelten kastella poskeni, kun muistelen niitä hetkiä, jolloin näin kirjani ensimmäisiä mainoksia. Otan nöyränä vastaan myös myötähäpeän tunteen, kun lehtitoimittajan itsestäni ottama äärimmäisen huono kuva palaa mieleeni.

Silmäilen kirjoituspöydälläni olevaa kynää. Esikoiskirjani ruotsinkielinen käännös odottaa omaa matkaansa ja jo painettua Heittoa odottavat uudet tuulet. Tartun kynään ja puristan sitä onnellisena – olen matkalla ja vain sillä on merkitystä.

Rakentakaa hienoja unelmia ja uskokaa itseenne - niin mikään ei ole mahdotonta.

Milla Liljeroos

torstai 29. lokakuuta 2015

Mikä on muuttunut käsikirjoittamisen saralla?

Janne Rosenvall ja Anders Vacklin Helsingin Kirjamessuilla 2015.

Kun noin vuosi sitten kustannustoimittajamme kertoi, että suosittu teoksemme Elokuvan runousoppia voisi ilmestyä uudestaan Käsikirjoittamisen taito -nimisenä, olen miettinyt mikä on muuttunut kahdeksassa vuodessa kirjoittamisen saralla. Ainakin formaattioppi on kehittynyt eteenpäin. Transmedia on erittäin trendikästä tätä nykyä. Jokainen voi myös paljon helpommin kuvata ja leikata itse oman lyhytelokuvansa tai nettisarjansa sekä levittää sitä saman tien YouTubessa ja saada miljoona katsojaa.

Formaatin kehityksestä

Käsikirjoituksen formaatti tarkoittaa käsikirjoituksen muotoilua, kaikkea sitä, että on kohtausotsikoita tai että repliikit ovat keskellä sivua. Ensimmäiset käsikirjoitukset eli skenaariot olivat usein lauseen tai yhden kappaleen mittaisia kuvauksia siitä, mitä elokuvassa tapahtuu; esimerkiksi vuonna 1896 ilmestynyt Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle on samalla sekä elokuvan nimi että sen skenaario eli käsikirjoitus. Vuonna 1904 Suuri junaryöstö esitteli ensimmäisen kerran pääkohtausformaatin, josta sittemmin kehittyi nykyinen käsikirjoitusformaatti.

Historiallista katsausta kiinnostavampaa ovat kuitenkin se, miten esimerkiksi käsikirjoittajat James Cameron ja Shane Black ovat tuoneet käsikirjoituksiin uudenlaista ”runoutta”. Cameron ei esimerkiksi kirjoita Aliensin käsikirjoituksessa käsikirjoituksille niin usein tyypilliseen lakoniseen sävyyn, että ”tähdet loistavat ja niiden keskellä lentää avaruusalus”, vaan hän kirjoittaa: ”Äänetöntä ja loputonta. Tähdet loistavat kuin Jumalan rakkaus… kylmänä ja kaukaisena. Tähtiä vasten ajelehtii pieni siru teknologiaa. Se on Narcissus, huono-onnisen tähtienvälisen rahtilaivan Nostromon pelastusvene.”

Keskustelu käsikirjoituksen muotoilusta jatkuu: Onko kohtausotsikossa oikeasti tärkeää ilmoittaa paikka ja aika, vai olisiko kirjojen luvun kaltainen otsikko kiinnostavampi senkin uhalla, ettei se enää palvelisi tuotannollisia päämääriä? Tai voisiko käsikirjoitus olla enemmän James Cameronin kirjoittaman scriptmentin kaltainen proosapläjäys, eikä niinkään tekninen ja tuotannollinen pohjapiirustus tulevalle elokuvalle? Eikö sivu voi näyttää erilaiselta ja silti eri ammattiryhmien edustajat, kuten kuvaaja, äänisuunnittelija ja näyttelijät, pystyvät lukemaan siltä tarvitsemansa tiedot?

Transmedia ja tarinankerronta

Elokuvan runousoppia -teoksen julkaisemisen aikoihin ehkäpä juuri alkoi suurempi keskustelu transmedia-tarinankerronnasta. Se tarkoittaa tarinan kertomista useilla media-alustoilla. Hyvänä asiana transmedia-tarinankerronnassa pidetään jonkinlaista yleisön osallistumista, interaktiivisuutta tai kenties yhteistyötä, mutta aina yleisö ei osallistu kerrontaan. Joka tapauksessa transmedia-tarinankerronta ei ole ajatuksena uusi tai vallankumouksellinen, ja esimerkiksi uskonnotkin voi nähdä eräänlaisina transmediaalisina kertomuksina, koska uskontojen tarinoita kerrotaan eri alustoilla.

Kun ennen oli niin, että suosittua kirjaa seurasi elokuva tai suosittua elokuvaa seurasi peli, oli usein myös niin, että tuo seuraajateos oli vain kalpea kopio siitä kokemuksesta, joka lukijalla tai katsojalla oli alun alkaen. Transmediassa tavoitteena on adaptaation sijaan kertoa enemmänkin uusia tarinoita. Pyrkimyksenä on luoda kiinnostava, lukuisia tarinoita sisältävä kokonaisuus. Transmedia-tarinankerronnassa onkin monesti kyse fiktiivisen maailman luomisesta. Kirjoittajat luovat kiehtovia tarinaympäristöjä, joissa lukija, katsoja, käyttäjä tai fani haluaa viettää aikaa.

Maailman luominen ja eri media-alustoiden käyttö voi tarkoittaa twiittaavia, fiktiivisiä henkilöhahmoja, mutta se voi myös tarkoittaa vaikkapa oikeassa maailmassa pelattavaa peliä. Yhdysvaltalaisen kirjailijan James Freyn Loppupeli-teos sisälsi arvoituksen, jonka ratkaisijalle luvattiin puolen miljoonan dollarin edestä kultakolikoita. Arvoituksen ratkaiseminen kestää kuukausia ja vaatii paitsi kirjan hankkimista, niin myös siihen liittyvän pelin ostamista. Kukaan ei ole vielä ratkaissut arvoitusta.

Nettisarja

Käsikirjoittamisen taidon toinen kirjoitta Janne Rosenvall kirjoittaa Lyhytelokuvasta-luvussa, että kännykkäkamerat, halvat leikkausohjelmat ja internet julkaisukanavana ovat tuoneet elokuvanteon jälleen kaikkien käden ulottuville. Samaan tapaan kaikkien ulottuville on tullut aivan uusi lajityyppi, nettisarja, eli mini-tv-sarja. Nettisarja sisältää lyhyitä, yleensä käsikirjoitettuja jaksoja (webisodeja), jotka julkaistaan esimerkiksi YouTubessa tai Vimeossa.

Nettisarjan tekeminen on toki tuotannollisesti raskaampaa kuin viiden minuutin mittaisen lyhytelokuvan, mutta hauskaa siinä voi olla se, että kohdeyleisön tai aiheen voi valita itse ja kenties parhaita nettisarjojen aiheita ovat kenties sellaiset, joita ei tällä hetkellä näe televisiosta. Kirjoittaja voi esimerkiksi miettiä, mitä ihmisryhmiä ei nähdä televisiossa. Roolipelaajia? Venäläisiä maahanmuuttajia? Romaneja? Transsukupuolisia? Harry Potter -faneja?

Hauskaa on sekin, että vaikka tekniikasta, leikkausohjelmistoista ja kalustosta on tullut halvempaa, ja että se siirtynyt lukuisilla media-alustoille, ja että sekä tietyt muodolliset että sisällölliset seikat ovat keskustelun ja pohdinnan alaisia, niin kirjoittajia tarvitaan edelleen, ehkä vieläpä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tarinankerronnan taidon osaavia tarvitaan aina.

Anders Vacklin


P.S. Käsikirjoittamisen taito -kirja on mahdollista voittaa osallistumalla pienimuotoisiin kirjoituskilpailuihin: Facebookissa on käynnissä Käsikirjoitus meni saunaan -vitsikilpailu ja Twitterissä Suuri #minidraama -kilpailu. 

tiistai 26. toukokuuta 2015

Selkä seinää vasten




Viime viikon maanantaina,18.5, ohjasin neljästi tilaisuuden, jossa esittelin uutta kirjaani, Selkä seinää vasten – ajatuksia parisuhdeväkivallasta, installaation avulla. Kerroin kirjani synnystä, sen sisällöistä ja väkivaltatyöstä ylipäätään. Kuvasin omaa muuttumistani ja kasvanutta ymmärrystäni.

Iltamyöhällä istuin työhuoneeni edessä käytävällä tavoittaakseni kaiken päivän aikana tapahtuneen ja sisälläni liikkuvat ajatukset ja tuntemukset. Mieleeni nousi yhtäkkiä eräs fiktiivinen tarina, jonka kirjoitin kirjoittamisen perusopinnoissa. Olin kirjoittanut tästä kaikesta ennalta. Tarinassani väkivallattomuuden symboliksi rakentui puu, joka nyt on elänyt kirjani kuvituksessa synnyttäen äärettömän kauniin installaation kirjani julkaisutilaisuuteen. Puuinstallaation loi eräs asiakkaani. Hän halusi luoda kauneutta kannanottona lähisuhdeväkivaltaa vastaan ja ymmärryksen lisäämiseksi.

Syksyllä 2014 tietokirjoittamisen kurssilla oli yhtenä vaihtoehtona laatia suunnitelma tietokirjan kirjoittamiseksi, sisällysluettelo ja näyteteksti. Työhön ryhdyttyäni näytetekstin sijaan syntyi käsikirjoitus. Vihdoin nimittäin tiesin, mitä halusin kirjoittaa ja millä tavalla. Olin innoissani ja huomasin kirjoittamisen jälleen palvelevan itseäni. Kirjoittamalla aiheesta ajatukseni jäsentyivät. Keskustelin moninaisten ajatusteni kanssa koettaen kaataa uskomuksiani tai havaintojani löytääkseni ne, joihin nojata. Kirjoittamiseni innosti ihmisiä osallistumaan. Asiakkaani loivat kirjani kannet ja kuvituksen. Muutama heistä luki käsikirjoituksen ensimmäisen version kertoen siitä tunnelmiaan ja ajatuksiaan.

Kesästä 2014 asti lähisuhdeväkivallasta kertovan kirjan kirjoittaminen oli ollut mielessäni. Olin kirjoittanut muutamia sivuja heittäen ne roskakoriin. Pitkäaikaiselle kollegalleni kerroin elokuussa hautaavani kirjaidean, koska en löytänyt itselleni sopivaa tapaa kirjoittaa. Päätin siirtää orastavan idean hamaan tulevaisuuteen. Tulevaisuus koittikin melko pian, paljon nopeammin kuin osasin ajatellakaan. Tietokirjoittamisen kurssilla huomasin etsiväni tapaa kirjoittaa siten, että voisin asettua lähisuhdeväkivaltaa kohdanneen lähelle, niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkin ammattilaisena pysyen ja ammattitaitoani hyödyntäen. Pohdin, voisiko tätä tapaa nähdä tietona, olisiko sillä arvoa lukijalle. Pohdin myös tavoittaisiko se toiveeni uuden oven avaamisesta väkivaltatyön paradigman tarkasteluun, kenties jopa muutokseen. Palaset loksahtivat kohdilleen, kun kirjoitin suunnitelmani kirjan kirjoittamisesta.

Kirjan kirjoittaminen on ollut matka, joka alkoi Etelä-Afrikassa Apartheid-museosta kesällä 2014. En vain silloin vielä tiennyt niin olevan. Jollain tapaa matkani päättyi lukiessani Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan (2000, 9–10) alkupuhetta julkistamistilaisuuden iltana. Se puki sanoiksi etsintäni.  Matkalla näkee sellaista mitä ei tunne. Sen minkä tuntee, on ottanut osaksi itseään jo ennen matkaa: tavan katsoa maailmaa.

Selkä seinää vasten -kirjaa voi tilata: omatila@espoo.fi. Kirja on maksuton, postimaksut tilaaja maksaa itse.

Susanna Ruuhilahti

torstai 9. huhtikuuta 2015

Koulutarkastus – tekstistä esitykseksi



 
Koulutarkastajat pääsevät nauttimaan terveellisestä kouluateriasta:
haukipyöryköistä ja pomppivista puolalaisista perunoista. Kuva: Kiira Korppila.
Kesälomani 2014 alussa minulla oli vain idea, kynä ja yli sadan teinioppilaan tuottama tekstipino. Se oli täynnä kouluumme liittyviä ajatuskarttoja, tiivistelmiä, runoja ja mielipidekirjoituksia, sillä olin pyytänyt oppilaitani kirjoittamaan kouluumme liittyvistä kokemuksistaan, kehittämistoiveistaan ja opettajien maneereista.
Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan nuorten pienoisnäytelmää, olin ollut yhteydessä kirjoittamisen perusopintojen draamakirjoittamisen opettajaan. Olin lähettänyt hänelle alustavan synopsikseni ja pari kohtausta arvioitaviksi. Sain häneltä näytelmän rakenteeseen ja hahmojen luomiseen liittyviä oivallisia kirjoitusvinkkejä, joiden varassa oli helppo lähteä ruotimaan reppuni sisältöä.
Kesälomani kuluikin tekstitulvassa uiskennellessa. Kynä kädessä lueskelin tekstejä useamman kerran, tein merkintöjä marginaaleihin ja ympyröin ydinasioita. Loman päättyessä tiedostoni oli täynnä dialoginpätkiä ja hahmotelmia erilaisista kohtauksista. Juonen kaarikin oli alkanut tarkentua viikkojen vieriessä.
Lokakuun loppuun mennessä keväinen ideani nuorten pienoisnäytelmästä oli prosessoitunut 28-sivuiseksi Koulutarkastus-nimiseksi nuorten pienoisnäytelmäksi, joka kertoo kahdesta 70-luvun koulutarkastajasta, jotka tietämättään joutuvat aikamatkalle nykypäivän peruskouluun. Näytelmässä kuvataan nykyteinin arkea komiikan keinoin. Kymmenestä kohtauksesta rakentuvan näytelmän juoni noudattaa klassisen draaman kaarta. Fiktiivisyydestään huolimatta siinä on paljon tositapahtumia, joita on tapahtunut oppilaille ja opettajille koulussamme.
Joulukuussa esittelin käsikirjoituksen valvontaluokalleni. Olin luonut oppilailleni 25 erilaista roolia, joista kahdeksan muodosti energiajuoman kunniaksi nimetyn The Mosse Bandin. Loput roolit olivat puherooleja – yhtä lukuun ottamatta. Kirjoitin myös kahdelle kollegalleni omat roolit.
Kahdeksannella luokalla opiskelevat musiikkiluokkalaiseni saivat tutustua käsikirjoitukseen ja miettiä toiveroolejaan, sillä halusin antaa teineille mahdollisuuden valita mieleisensä. Juuri ennen joululomalle lähtemistä jaoimme roolit.
Tammikuun alusta alkaen harjoittelimme kerran viikossa äidinkielen tunnilla koko näytelmää niin paljon kuin ehdimme. Harjoituksissa havaitsin nopeasti, mitkä kohtaukset tarvitsevat ylimääräistä työstämistä. Laadin viikoittaisen aikataulun välitunneilla harjoiteltavista kohtauksista.
Yhdessä tekeminen oli palkitsevaa. Oli upea kokemus nähdä oman tekstinsä alkavan elää. Alusta asti pyrin siihen, että harjoituksissamme olisi dialoginen ilmapiiri. Koska monet oppilaistani harrastavat näyttelemistä vapaa-ajallaankin, heillä oli usein erinomaisia ehdotuksia repliikkien ja toiminnan suhteen. Kaiken kaikkiaan oppilaat olivat häkellyttävän omatoimisia ja idearikkaita.
Tein tiivistä yhteistyötä erityisluokanopettajan sekä musiikin, kuvaamataidon ja kotitalouden opettajien kanssa. Myös oppilaitteni huoltajat, muut kollegani, lukuisat kaverini ja lähiomaiseni auttoivat vaatteiden ja muun rekvisiitan haalimisessa. Ilman tehokasta verkostotoimintaa näytelmän toteutus olisi jäänyt puolitiehen.
Lauantaina 21.3.2015 koitti h-hetki, kun näytelmämme pyörähti käyntiin koulumme 40-vuotisjuhlassa. Oppilaat pistivät parastaan koko sen 40 minuutin ajan, minkä näytelmämme kesti. Liikuttuneena seurasin sitä esiintymisen paloa, joka loisti teinien silmistä. Näin, miten jokainen oppilas oli onnistunut löytämään roolihahmonsa sielunelämän rakenteen.
Näytelmän kirjoitti ja ohjasi äidinkielen ja
kirjallisuuden lehtori Eija Harju.
Kuva: Kiira Korppila.
Draaman kirjoittaminen oli antoisaa ja yllättävän luontevaa. Koska hahmotan asioita hyvin visuaalisesti, kohtauksia kirjoittaessani ajattelin asioita ja siirtymien sujuvuutta myös ohjaajan näkökulmasta.
Tavoitteenani oli rakentaa kouluyhteisöämme viihdyttävä näytelmä 40-vuotisjuhliimme, missä koin onnistuneeni. Ilman kirjoittamisen opettajan ohjausta näytelmän kirjoittaminen olisi jäänyt vain haaveeksi. Tunnen itseni löytöretkeilijäksi, sillä kirjoittamisen opintojeni aikana olen löytänyt itselleni täysin uuden lajin, joka on imaissut matkaansa.

Eija Harju

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kuuluuko käsikirjoittajan ääni?


Harvinainen hetki – käsikirjoittaja kuvauksissa. 
Näyttelijä Kunto Ojansivu (Tonttu Toljanteri) tahtoo kuulla ajatuksesta repliikkinsä takana.
Kuva: Ylöjärven Uutiset ©, kuvaaja Jari-Pekka Korvola

Kirjoitin ensimmäisen tv-käsikirjoitukseni nuorena teatterikorkeakoululaisena, liki kaksikymmentä vuotta sitten. Ensiesityksen käsikirjoituksestani näin samaan aikaan kuin muutkin tv:n katsojat ja kokemus sai haukkomaan henkeä. Juonenkuljetus oli perin erilainen ja tyylilaji sekä rytmi yllätyksiä. Siitä seurasi henkilöiden luonteiden muuttuminen ja niiden asioiden katoaminen, mitä olin tahtonut sanoa. Ja siitä seurasi tietysti pettymystä ja mielipahaa, jota julkinen teilaus ei helpottanut. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Jukka Kajava puhui ivalliseen sävyyn Annukka Kiurun hengenlennosta, vaikka eihän se enää minun hengenlentoani ollut.

Vain vähän myöhemmin samaisen lehden kulttuurisivulla hymyili henkilö, joka päällikön asemassa oli osallistunut työn jälkipuintiin. Hän oli perustamassa uutta käsikirjoittajakoulutusta. Perustelut menivät jotenkin niin, että suomalaiset käsikirjoittajat eivät ymmärrä tv-draaman valmistumisprosessia, jossa käsikirjoitus on vain materiaalia.

Keskustelu käsikirjoittajista ja käsikirjoittamisesta nousee aina silloin tällöin otsikoihin. Viime kesänä ohjaaja Matti Kassila esiintyi Helsingin Sanomissa otsikolla ”Suomi on kurjien käsikirjoitusten maa” (HS 21.7.2013). Yhdyn Kassilan esittämään näkemykseen käsikirjoituksen merkityksestä, mutta mistä hän mahtaa tietää, millainen kunkin draaman käsikirjoitus on ollut kirjoittajan koneelta lähtiessään? Omien kokemusteni pohjalta se tuntuu arvoitukselta.

Draama lienee ainoa kirjoittamisen muoto, jonka mielivaltainen sämplääminen tuntuu olevan sallittua. Vai voitteko kuvitella vaikkapa lastenkirjaa, jonka kuvittaja olisi tehnyt poistoja ja lisäyksiä, muuttanut kieltä ja vaihtanut tapahtumien järjestystä, koska teksti sopii siten paremmin kuviin, jotka hän on tahtonut piirtää?

Toki meidänkin alalla on tekijänoikeuslaki, mutta sitä ei noudateta. Sitä puolestaan perustellaan ohjaajan ja näyttelijöiden oikeudella olla luovia. Eikö luovuus siis onnistu tekstin rajoissa? Eikö kirjan kuvittaja ole luova luodessaan visuaalisen maailman lukemansa pohjalta, muuttamatta tekstiä?

Draaman ja proosan vertaaminen keskenään on tietysti hankalaa. Draamaesitys on aina tulkinta tekstistä. Sitä on helpompi verrata musiikkiin.
Kuluneen syksyn tv-hitti oli musiikkiohjelma Vain elämää, jossa muusikoiden teokset heräsivät eloon uusina sovituksina uusien tulkitsijoiden kera. Lopputuloksissa oli aina jotakin omaleimaista, mutta kaikki ne tuntuivat syntyvän halusta sisäistää kirjoittajan sanoma ja välittää se kuulijoille parhaan kykynsä mukaan.
Pauli Hanhiniemi vertasi Jukka Pojan tulkinnan jälkeistä tunnetta rakastumiseen, hetkeen jolloin tietää yhteisen aaltopituuden syntyneen.
Sen tunteen vastakohtia lienevät sivuuttaminen ja hylkääminen. Juuri se, että teksti on vain materiaalia. Se on muiden vapaasti muokattavissa ja jos sen ominaislaatu tehdessä katoaa, se on osa prosessia. Jotta sellaiseen sopeutuisi, pitäisi kirjoittaa yhdentekevää tekstiä.

Käsikirjoittaja työstää teostaan pitkään. Luo kokonaisen maailman, eläytyy jokaiseen rooliin, rakentaa tilanteet ja asetelmat, tunnelmat, tyylin, jännitteet ja sanoman. Hän kirjoittaa monta versiota ja kun lopullinen versio on valmis, käsikirjoituksen sivuille jääneet hetket ovat siellä syystä.
Maailmalla tuota fiktion asiantuntijuutta on hyödynnetty palkkaamalla käsikirjoittajia tuotantoihin myös tittelillä showrunner. Se tarkoittaa päävastuun kantamista taiteellisesta lopputuloksesta ja alkuperäisen vision näkymisestä siinä. Tuoreita esimerkkejä käytännöstä ovat mm. sellaiset menestyssarjat kuin Breaking bad (Yhdysvallat) sekä Vallan linnake (Tanska).

Suomessa seurataan usein isompien esimerkkiä, vaikkakin viiveellä. Jos niin käy tässäkin tapauksessa, millainen mahtaa olla sen vaikutus suomalaiseen draamaan?
Se riippuu paljon siitä, onko Kassila oikeassa. Onko Suomeen siis pesiytynyt kehnoja käsikirjoittajia – vai käsikirjoitusta ylenkatsova kulttuuri, mikä näkyy lopputuloksessakin?

Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta yksi on varmaa. Käsikirjoittaminen ei eroa muusta kirjoittamisesta. Sekin on halua kommunikoida; kertoa ja tulla kuulluksi, herättää reaktioita. Se etsii yleisöään, eikä tahdo menettää ääntään matkalla sen luokse.

Annukka Kiuru


maanantai 3. kesäkuuta 2013

Erään näytelmän synty

Siitä polkupyöräretkestä mieheni kanssa muistan kesäillan viileyden ja hiekanrapinan renkaiden alla, mutta myös idean syntymisen riemuisan hetken. Poljimme kyläteitä pitkin ja juttelimme niitä näitä, kunnes mieheni mainitsi, että eräs hänen tuttavansa on pumppuasemanhoitaja.
         – Minun seuraava näytelmä kertoo pumppuasemanhoitajasta, minä hihkaisin välittömästi.
         En ollut aktiivisesti miettinyt uuden näytelmän kirjoittamista, mutta jostain syystä tuo yksi sana inspiroi minua valtavasti. Mieheni polki edellä, ja minä huutelin hänen peräänsä, että näytelmäni pumppuasemanhoitajalla on varmasti tärkeä homma; hänen vastuullaan on koko kaupungin olemassaolo. Näin olin muutamassa minuutissa ilman sen kummempaa pohtimista hahmottanut uuden käsikirjoitukseni lähtöasetelman. Kuvat, ajatukset ja ideat sinkoilivat päässäni.
         Seuraavien viikkojen aikana keskityin puutarhatöihin, mutta pumppuasemanhoitaja oli jo tullut pysyvästi mukaani. Koska en halunnut kirjoittaa monologia, aloin kehitellä miehelle sosiaalista verkostoa. En pyöritellyt asioita enää vain päässäni, vaan istuin usein kynän ja paperin kanssa nuotion äärellä. Piirtelin kaavioita ja suhdeverkostoja, kirjoitin dialogeja, punoin juonta. Välillä viskasin arkin tulen saaliiksi ja aloitin puhtaalta paperilta.
         Näiden alkuvalmistelujen jälkeen aloitin varsinaisen kirjoittamisen, jonka aikana henkilöt tulivat eläviksi, alkoivat puhua, tuottivat tarinaa ja loivat juonta. Melko varhaisessa vaiheessa oivalsin näytelmän viimeisen repliikin. Se toi kirjoittamiseen varmuutta, sillä nyt minulla oli selkeä päämäärä, jota kohdin kuljin.
         Yhdeksän kuukautta polkupyöräretken jälkeen Pumppuaseman käsikirjoitus oli valmis. Noihin kuukausiin mahtui sekä intensiivistä kirjoittamista että tauoilta näyttäviä pitkiäkin jaksoja, jolloin prosessi jatkui alitajunnassani. Vastoin aiempia tapojani näytin jo keskeneräistä käsikirjoitusta muutamille läheisilleni ja kollegoilleni, joilta saatu palaute oli arvokasta tekstin viimeistelyssä.
         Sari Puttosen ohjaama Pumppuaseman kantaesitys oli viime helmikuussa Lievestuoreella, ja parhaillaan ohjaan itse sitä Teatteri Ilonassa Kangasniemellä. Olin aiemmin päättänyt jättää ohjaamiset ja keskittyä kirjoittamiseen, mutta Ilonan kutsua en voinut ohittaa, sillä on todella hienoa päästä loihtimaan pumppuasemanhoitaja ja muut henkilöt käsikirjoituksesta näyttämölle. Uskon myös, että ohjaamalla saatan yhden prosessin loppuun ja olen avoin seuraavalle idealle. 

Marita Kärkkäinen