Kauneudesta

“The first question I ask myself when something doesn't seem to be beautiful is why do I think it's not beautiful. And very shortly you discover that there is no reason.”

                 - John Cage

On helppoa löytää vikoja mistä tahansa, mutta yhtä helppoa on löytää kauneutta. Uskon vakaasti tähän väitteeseen ja jos opiskelijalle jäisi päähänsä ainoastaan yksi oppi Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalta, toivoisin että se olisi tämä.

Syystä tai toisesta me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään vikoja asioista joita emme välittömästi ymmärrä. Tämä pätee muun muassa (ja kenties eritoten) palautteen antamiseen ja runouden lukemiseen. Ellei runo avaudu meille välittömästi, saatamme alkaa etsiä syitä runosta sen sijaan että miettisimme miksi juuri me emme nyt ymmärrä. Palautetta antaessamme luemme tekstejä, jotka ovat lähtökohtaisesti keskeneräisiä eli ne ovat vielä työn alla ja niitä pyritään tekemään paremmiksi. Niinpä lukuapparaattimme alkaa etsiä niistä automaattisesti vikaa. Jotakin joka pitäisi korjata. Haluamme antaa rakentavaa kritiikkiä, eli etsiä tekstistä heikkoja kohtia, joiden korjaaminen tekisi siitä paremman.

Mitä pidempään olen opettanut, sitä vähemmän olen alkanut uskoa niin sanotun rakentavan kritiikin tarpeellisuuteen. Kun luen mestariteoksia, en ihaile niissä sitä, miten vähän niissä on asioita joita voisi viilata paremmaksi. Kun luen mestariteoksia, ihailen niissä sitä, mikä niissä on mestarillista. Millaista kielen taituruutta teos on, millaisia kysymyksiä se saa minut lukijana miettimään, miten syvän humaania ymmärrystä se osoittaa, mikä siinä on kaunista. Korjailtavaa ja paranneltavaahan hienoimmistakin teoksista kyllä löytyy, jos haluaa löytää.

Sanotaan, että tullakseen jonkin alan huipuksi on harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia. Ehkä se johtuu luontaisesta itsekriittisyydestämme tai täydellisyyden tavoittelusta, ehkä peruskoulu on saanut meidät ajattelemaan, että kaikkien olisi hyvä olla kaikessa ihan hyviä, mutta mielestäni käytämme kohtuuttomasti energiaa asioihin joissa emme ole hyviä. Voisimme yhtä hyvin keskittää suurimman osan voimavaroistamme siihen, missä olemme hyviä ja missä haluamme kehittyä loistaviksi.

Kenties voisimme hyväksyä, että ihan jokaista rönsyä ei tarvitse karsia, vaan keskeneräisyydessä on yhtä helppoa nähdä kauneutta kuin rumuutta. Ehkäpä se vapauttaisi meidät harjaannuttamaan itseämme niissä asioissa, joissa haluamme menestyä ja joita kohtaan tunnemme intohimoa.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on kauneuden tavoittelua. Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen yhtä aikaa.

Tero Hannula

Tero Hannula on kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Hän pyysi tämän tekstin ensimmäisestä versiosta palautetta opiskelijoiltaan. Kun opiskelijat kiinnittivät huomiota siihen, mikä tekstissä oli sellaista hyvää, jota tuli täsmentää ja kirkastaa, karsiutui siitä samalla pois sellainen, joka oli epäolennaista ja huonoa ilman että epäolennaisuuksia tarvitsi erikseen osoittaa.

Opintojen ja elämän poluilla

Kuva: Riikka Kantinkoski / Atena Kustannus. 

Jokin väärinpäisyys on riivannut minua elämäni alusta asti. Synnyin maailmaan takapuoli edellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Sain ensin lapsen, menin sitten naimisiin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen kului työntekijänä, kotiäitinä, opiskelijana ja freelancerina. Opintopolkuni on ollut pitkä ja polveileva. En ole viettänyt perinteisestä opiskelijaelämää, enkä ole heilunut haalareissa vappuna. Onneksi opiskella voi monella tavalla ja monenlaisissa elämäntilanteissa.

Jollei lasketa mukaan muutaman viikon mittaista harha-askeltani ravintolakoulun tarjoilijalinjalla, opiskeluni ovat liittyneet kulttuuriin ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen kiinnosti jo varhain. Olin varmaankin ekaluokkalainen, kun kirjoitin, kuvitin ja sidoin kokoon oman kirjan. Jo kauan sitä ennen äitini oli johdattanut minut kirjojen pariin. Eläköön lapsilleen lukevat vanhemmat!

Kirjoittamisen perusopinnot aloitin samana vuonna, jolloin esikoiseni syntyi. Suoritin perusopinnot etäopintoina Oriveden opiston kautta. Muistan tehtävät ja tekstit, jotka kulkivat kirjekuorissa. Jonkin tentin kävi suorittamassa Orivedellä. Mies ja pieni esikoinen odottivat sillä välin opiston asuntolassa.

Kirjoittamisen aineopintojen alkaessa olin ehtinyt tulla uudelleen äidiksi ja valmistua kulttuurituottajaksi ruotsinkielisestä ammattikorkeakoulusta. Kun kirjoittamisen proseminaarityöni ja kandidaatintutkielmani hyväksyttiin, uusi kotimme oli viittä vaille muuttovalmis. Maisteriopintoihin hain kaikkiaan kolme kertaa. Viimeisellä kerralla päätin, että jos yliopiston ovet eivät tälläkään kertaa aukeaisi, niin enää en hakisi. Kun hyväksymiskirje tuli, minä hihkuin postilaatikolla.

Taisi olla aikoinaan esikoistyttäreni, joka kysyi, mitä opiskelen. Kun kerroin opiskelevani kirjoittamista, lapsi hämmästyi: Äiti, etkö sä vielä osaa kirjoittaa?! Kirjoittaminen on minulle sekä hirmu vaikeaa että elintärkeää. Minulle mieleenpainuvimmat asiat opintojen aikana liittyivät omaan kirjoittamiseen tai kirjoittamisen ohjaamiseen.

Kaikkein antoisimpia ovat olleet opinnot, joissa on päässyt kirjoittamaan itse. Kirjoittamisen opintopolun alkuvaiheessa omaa luovaa kirjoittamista oli enemmän, mutta mahtui sitä maisteriopintoihinkin. Sieltä on jäänyt mieleen luovan kirjoittamisen tekstipaja, joka toimi kirjoittajaryhmän tapaan. Opintoihin kuulunut kirjailijaohjaus oli oman esikoiskirjani kannalta merkityksellinen. Sain kirjailijaohjaajaksi Maritta Lintusen. Työstin hänen ohjauksessaan käsikirjoitusta, josta tuli graduni taiteellinen osa ja josta myöhemmin kuoriutui esikoisromaanini. Maritta vinkkasi Mari Möröstä, jonka oppiin hakeuduin. Mari oli korvaamaton kätilö esikoiskirjalleni.

Maisteriopinnoista on jäänyt mieleen myös keskustelu professori Tuomo Lahdelman kanssa. Tuomo kertoi, että vaihe, jolloin kirjoitus tapahtuu vain päässä (eikä vielä paperilla) on myös tärkeä osa kirjoittamisen prosessia. On lohdullista tietää, että vaiheet, jolloin ei saa paperille mitään, ovat tärkeitä nekin.

Kauan haaveilemani kustannussopimus toteutui, kun olin jo alkanut luopua ajatuksesta saada kyseistä käsikirjoitusta julkaisukynnyksen yli. Tommy Hellstenin viisaudessa on perää. Saat sen mistä luovut! Esikoiskirjani Käyttövehkeitä (Atena) tuli kirjakauppoihin toukokuun lopulla.

Tunnustan, että olen elänyt (ja taidan yhä elää) jos- ja sitku-elämää. Jos minulla olisi ammattikorkeakoulu-tutkinto. Jos minusta tulisi maisteri. Sit ku gradu on valmis. Jos kirjani joskus julkaistaisiin. Tutkintojen saavuttaminen ja toiveiden täyttyminen eivät ole tehneet minusta täydellistä ihmistä eikä elämästäni ole tullut täydellistä elämää. Onneksi elämänkoulu opettaa sen asian hyväksymistä. Siinä koulussa vasta pitkä ja mutkainen opintopolku onkin.

Soili Pohjalainen

Voit käydä kurkkaamassa blogiani osoitteessa www.kirjastatuleetotta.com

Löydät minut myös Facebookista: https://www.facebook.com/pohjalainensoili/

SOMESOMESOME - virtuaalijulkkarien lyhyt oppimäärä

Miksi julkkarit somessa?

Kirjojen julkistamisjuhlat näyttävät lisääntyneen, eikä ihme. Kilpailu lukijoiden huomiosta on kovaa, ja teoksen ilmestymisen juhliminen on iloinen tapa sysätä kirjaa laajempaan tietoisuuteen. Juhlahetkiin tekee mieli tarttua siksikin, että kirjailijan ammatin arjelta ja vastoinkäymisiltä säästyvät vain harvat. Kirjaa on tehty tavallisesti pitkään yksin, epävarmana siitä, näkeekö käsikirjoitus koskaan päivänvaloa. Kun teos on sitten kansissa ja käsissä, riemun jakaminen antaa voimaa tuleviin koitoksiin. Pian lähdetään jälleen liikkeelle nollasta, tyhjältä paperilta, ilman takeita onnistumisesta.

Kun Keskivaikean vuoden ilmestymisaika lähestyi, edellisen kirjani julkistamisesta ei ollut kauan. Kollegani Inga Röning ja minä olimme järjestäneet yhteisjulkkarit Villa Kivessä elokuussa 2015 samaan aikaan ilmestyneille töillemme. Pitkän valotusajan ja Hippiäisen juhlista jäi lämmin muisto. Tilaisuudessa oli kuitenkin paljon käytännön järjestelemistä ja introvertille myös toipumista juhlien jälkeen. Keskivaikean vuoden valmistuessa en ollut varma, löytäisinkö juhlatarmoa uudelleen riittävän pian. Entä päästäisiinkö julkkareissa edes hilpeisiin tunnelmiin, kun kirjan aiheena oli masennus? Rohkenisinko astua kirjan kanssa kylmiltäni ihmisten eteen? Vai kannattaisiko ensin totutella siihen, että omaelämäkerrallinen kirjani oli ylipäätään olemassa, sulatella ennen esiintymisiä ensimmäiset lukijareaktiot?

Päähäni pälkähti ajatus siitä, että julkkarit voisi ehkä järjestää toisin, virtuaalisesti ja vähemmällä vaivalla.  Ehkä voisin saada somessa julkkarien parhaat puolet ja välttyä niiltä kuormittavilta? Ei suurempaa käytännön stressiä, väkijoukkojen ruokkimista ja juottamista, ei uuvuttavan tiheää sosiaalisuutta, ei huolta siitä mitä pukisin päälle. Mutta kuitenkin keskustelua kirjan aihepiireistä, yhdessä iloitsemista ja teoksen näkyväksi tekemistä. Somessa ei haittaisi myöskään, että sukulaiset, ystävät ja luottolukijat asuivat pitkin Suomea. Kukin voisi osallistua tapahtumaan omalla koneellaan, villasukkatunnelmissa, arjen lomassa.  Jätin ajatuksen hautumaan.

Joulukuussa 2015 istuin palaverissa Kustantamo S&S:n markkinointi- ja tiedostusväen kanssa. Keskustelun lomassa joku kysyi, olisinko ehkä halukas jossakin yhteydessä chattailemaan kirjan aiheista. Se voisi sopia kirjan henkeen hyvin. Kerroin pyöritelleeni ajatusta somejulkkareista.  S&S:llä innostuttiin ideasta niin, että hanke sai todella tuulta alleen. Julkkareista oli nyt sovittu – enää ne piti järjestää.

Miten tapahtuma luotiin?

Kustantamo S&S:n Johanna Forss otti tapahtuman järjestelyt suurimmalta osin hoitoonsa. Ensin mietittiin tapahtumalle sopiva päivämäärä ja kesto. Pohdittiin, mitä julkkareissa voitaisiin tehdä, miten kutsua kannattaisi levittää, mikä saisi ihmiset innostumaan ja sitoutumaan. Voitaisiinko osallistujien kesken järjestää kirja-arvonta? Ja kun tapahtumiin oli nähtävästi mahdollista luoda kyselyitä, eikö niitä kannattaisi hauskasti hyödyntää?

Johanna F:n pyynnöstä nauhoitin kotikoneella kutsun tapahtumaan, ohjenuoranani Johannan apukysymykset ja hänen ajatuksensa siitä, että videolta olisi hyvä välittyä sama rehellinen sävy kuin itse kirjasta. Tein parhaani ja nauhoitin läppärille lukuisia videonpätkiä, kunnes sain aikaan sellaisen, jossa ajatus ei pätkinyt tai katse harhaillut liikaa. Setsillä korotettiin vähän videon äänenvoimakkuutta ja työstettiin siitä itse kutsu.

Julkkarien lähestyessä viestittelimme vetovastuista, julkistimme suurpiirteisen aikataulun ja vastailimme ihmisten kysymyksiin siitä, miten tapahtumaan oikein osallistutaan. Tulemalla paikalle, sanoimme. Tykkäämällä ja kommentoimalla sen verran kuin tuntuu.

Sain painetun Keskivaikean vuoden käsiini muutama päivä ennen julkistamista ja nauhoitin siitä pari lukunäytettä, joiden ajattelin sopivan keskustelunavauksiksi. S&S ja minä markkinoimme tapahtumaa eri tavoin – Instagramissa, Twitterissä, Facebookissa kirjailijasivuillani ja kustantamon sivuilla. Päivää ennen julkkareita Helsingin Sanomat antoi tapahtumalle vetoapua ja julkaisi kivan jutun, joka kävi tapahtuman puffista. 

Kuinka sitten kävikään?

Julkkaripäivän aamuna heräsin jännittyneenä. Helsingin Sanomien kolmisivuinen juttu minusta ja introvertista äitiydestäni oli ilmestynyt, ja sitä jaettiin häkellyttävällä vauhdilla. Samana päivänä ilmestyi myös Annan laaja henkilöjuttu masennuksestani. Dramaattiset verkko-otsikot nolottivat ja äkillinen huomio häkellytti, nettikommentit alkoivat äkkiä pelottaa.

Koko julkkari-ideani kadutti. Nyt jos koskaan olisin kaivannut etäisyyttä someen ja keskustelupalstoihin. Mihin soppaan olin lusikkani pistänyt? Mitä jos julkkareihin ilmestyisi ihmisiä paheksumaan valintojani ja tapaani olla äiti? Vaikka olin sopinut kustantamon kanssa, että tarvittaessa he moderoivat keskustelua ja ilmoittavat siitä tapahtuman sivuilla, eivät he tietysti ehtisi estää minua lukemasta kommentteja, joiden tarkoitus olisi haavoittaa.

Ovikelloamme soitettiin. Lähetti toi kukkia S&S:n väeltä. Kimpun värit loistivat, ja sen mukana tullut kannustava viesti rauhoitti minua hieman. Avasin myös kustantamon lahjoittaman cavapullon. Ei kai auttanut kuin kestää se leikki, johon olin ryhtynyt.

Viisi minuuttia ennen julkkarien alkua tapahtumasivulla oli hiirenhiljaista. Pyysin miestä ottamaan kuvan minusta, koneeni ääressä niin että kukat ja cava näkyisivät. Kun tapahtuman alkamisaika oli käsillä, postasin kuvan tapahtumaan ja toivotin ihmiset tervetulleiksi.

Tykkäys. Tykkäystykkäystykkäys. Kannustavien ja kauniiden kommenttien ryöppy – kuvaa kommentoivat lämpimästi myös ihmiset, joita en tuntenut entuudestaan lainkaan. Huojennus tuntui koko kehossani. Ehkä tästä ei sittenkään tulisi katastrofi tai moderni versio häpeärangaistuksesta.

Seuraavat kaksi ja puolituntia kuluivat ihanassa somemyrskyssä. Oli mm. kirja-arvontaa, keskustelua etukäteen nauhoittamistani lukunäytteistä ja introverttiudesta, ihmisten lähettämiä kuvia ja onnitteluja, kustantamon luomia kyselyitä ja chattailua kustannustoimittajani Johanna Laitisen kanssa. Tapahtumaan liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä. Elin sormet näppäimistöön liimattuina, jossakin vaiheessa mieheni toi evästä etten kuukahtaisi kokonaan. Nopeasti kävi selväksi, etteivät virtuaalijulkkarit tainneet sittenkään olla julkkarien vähemmän intensiivinen ja sosiaalinen muoto.

Reagoin kaikkeen niin kuin vain ehdin ja osasin. Yritin vähintään tykätä jokaisesta kannustusviestistä, ja kun kommenteissa nousi esiin surullisia henkilökohtaisia asioita, pyrin hidastamaan tahtiani, jotten vastaisi liian ylimalkaisesti vaan ehtisin oikeasti ajatella. Epäilen, että monta juttua meni minulta silti ohi, koska eri keskusteluketjuissa tapahtui niin paljon yhtä aikaa eikä punaisina vilkkuvista FB-ilmoituksista ollut juuri avuksi. Välillä vaihdoimme yksityisviestejä Johannojen kanssa käytännön pikku pulmista – Johanna F. kertoi, että minun olisi parempi vastata Johanna L:n kysymyksiin suoraan keskusteluketjuun eikä kommentteina, itse en löytänytkään tarvitsemiani videoita S&S:n YouTube-kanavalta. Ratkaisimme pulmia lennossa, mikään ei mennyt liian pieleen, ellei sitten lasketa, etten todellakaan pystynyt niihin improvisoituihin luontokuvauksiin, joita rakas kustannustoimittajani minulta pyysi. Miltä Raahessa nyt näytti? Ei aavistustakaan. Huomioin maailmasta vain ruudunkokoisen alueen.

Minua ei joka tapauksessa pelottanut enää. Jos joku tulisi trollaamaan, minun ei tarvitsisi selvitä siitä yksin – ja sekin huolenaihe osoittautui turhaksi. Ihmiset kommunikoivat huomaavaisesti, veivät keskustelua eteenpäin, jakoivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan liikuttavan avoimesti. Anonyymien keskustelupalstojen herättämien kauhukuvien jälkeen oli hienoa nähdä, että somessa on mahdollista luoda jotakin yhteisöllistä myös silloin, kun käsitellään herkkiä, vakavia ja henkilökohtaisia aiheita.

Tapahtuman päätyttyä olin niin väsynyt ja onnellinen, etten saanut nukuttua.

Kaiken kaikkiaan julkkarit onnistuivat paremmin kuin minä tai S&S olimme osanneet odottaa. Kustantamossa oltiin tyytyväisiä kirjan saamasta näkyvyydestä ja sen hyvästä liikkellelähdöstä. Moni on tullut jälkeen päin sanomaan, että hei, olin mukana, seurasin, mahtava tapahtuma, ostin kirjan. Sain kirjailijasivuilleni viitisenkymmentä uutta tykkääjää.

Vaikka julkkareista oli siis hyötyä, josta minäkin olen iloinen, tapahtuman tärkein anti minulle oli kuitenkin kokemus siitä, että minä ja kirjani olemme osa laajempaa yhteisöä. Se kannattelee, tukee ja tahtoo hyvää myös virtuaalisesti, villasukissaan ja kotikoneillaan.

Tapahtuma on tallentunut Facebookiin.

Pauliina Vanhatalo

Keskivaikea vuosi kustantamon sivuilla

Kirjailijan sivut Facebookissa

Kirjailijan verkkosivut

Indie-kirjallisuuden kiehtova tulevaisuus

Kun e-kirja tuli, alkoivat hätäisimmät julistaa paperille painetun kuolemaa. Niin ei käynyt ja hyvä niin. Itse pidän molemmista, hieman eri syistä ja tilanteissa.

Oli e-kirjoista mitä mieltä tahansa, on se omakustanne-kirjallisuuden kannalta käänteentekevä tekninen ratkaisu. Se ratkaisee ne kaksi suurinta ongelmaa, jotka ovat pitäneet kirjojen julkaisun kustantamoiden yksinoikeutena, nimittäin painokustannukset ja jakelun. Painaminen on pirun kallista ja kivijalkakirjakaupan ikkunaan pääsemistä voi verrata ässä-arvan päävoittoon.

Internetissä e-kirjan julkaisua luonnehditaan usein näin: Just click the button. On alustoja, palveluita ja ohjelmia, jotka antavat ymmärtää, että matka Bestseller-kirjailijaksi on muutaman klikkauksen päässä.

Yhtälöstä unohtuu kuitenkin tärkein: Laatu. Kuilu tee-se-itse-omakustanteen ja Oy Kustantamo Ab:n julkaiseman teoksen välillä on ollut suuri, niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikin. Siksi perustin palvelun nimeltä indiekirja.fi. Sen yksinkertainen tarkoitus on tarjota indie-kirjailijalle kustannustoimittaja, graafikko ja jakelija. Eli ne samat palvelut, mitkä kustantaja kirjailijalleen kustantaa. Kun kirja on todettu julkaisukelpoiseksi ja se on käynyt näiden ammatilaisten työpöydillä, toimii se myös laatulupauksena lukijoille, kirjoittajille kuin jakelukanaville.

Indie-kirja ja omakustanne ovat teknisesti sama asia, mutta haluaisin, että tulevaisuudessa mielikuvallinen ero olisi samaa luokkaa kuin indie-elokuvalla ja kotivideolla.

Vaikka otsikossa mainittiin tulevaisuus, en silti yritä ennustaa. Listaan tähän kuitenkin kolme trendiä, jotka tukevat indie-kirjallisuutta ja tapahtuvat parhaimmillaan:

1. E-kirjojen suosio kasvaa. Myös Suomessa, hitaasti mutta varmasti.

2. Kustannustoimittajat ja graafikot ovat kasvavassa määrin freelancereita (joita myös kustantamot käyttävät).

3. Menestyneiden indie-teosten myötä omakustanteiden arvostus kasvaa. (mm. E. L. Jamesin Fifty Shades of Grey ja Lisa Genovan Still Alice olivat alunperin omakustanteita)

Pakko sittenkin laittaa vielä yksi ennustus.

Kun e-kirjojen myyntiluvut kasvavat puoleen painettujen kirjojen luvuista, alkavat nimekkäimmät kirjailijat julkaisemaan niitä itse, tutun free-kustannustoimittajan ja graafikon kanssa. Kirjailijan provisio e-kirjasta kun on tuntuvasti suurempi (koska paino- ja jakelukulut).

Aiheesta enemmän kiinnostuneiden suosittelen tarkastamaan ainakin nämä: Kindle Direct Publishing, smashwords, Lulu, Bod, Elisan Kirjoita Itse -palvelu, Readerstage kirjailijoille ja tietenkin indiekirja.fi.

Kai Seppänen

Kirjoittamisen aineopintojen opiskelija ja graafinen suunnittelija

Kuuluuko käsikirjoittajan ääni?

Harvinainen hetki – käsikirjoittaja kuvauksissa. 

Näyttelijä Kunto Ojansivu (Tonttu Toljanteri) tahtoo kuulla ajatuksesta repliikkinsä takana.
Kuva: Ylöjärven Uutiset ©, kuvaaja Jari-Pekka Korvola

Kirjoitin ensimmäisen tv-käsikirjoitukseni nuorena teatterikorkeakoululaisena, liki kaksikymmentä vuotta sitten. Ensiesityksen käsikirjoituksestani näin samaan aikaan kuin muutkin tv:n katsojat ja kokemus sai haukkomaan henkeä. Juonenkuljetus oli perin erilainen ja tyylilaji sekä rytmi yllätyksiä. Siitä seurasi henkilöiden luonteiden muuttuminen ja niiden asioiden katoaminen, mitä olin tahtonut sanoa. Ja siitä seurasi tietysti pettymystä ja mielipahaa, jota julkinen teilaus ei helpottanut. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Jukka Kajava puhui ivalliseen sävyyn Annukka Kiurun hengenlennosta, vaikka eihän se enää minun hengenlentoani ollut.

Vain vähän myöhemmin samaisen lehden kulttuurisivulla hymyili henkilö, joka päällikön asemassa oli osallistunut työn jälkipuintiin. Hän oli perustamassa uutta käsikirjoittajakoulutusta. Perustelut menivät jotenkin niin, että suomalaiset käsikirjoittajat eivät ymmärrä tv-draaman valmistumisprosessia, jossa käsikirjoitus on vain materiaalia.

Keskustelu käsikirjoittajista ja käsikirjoittamisesta nousee aina silloin tällöin otsikoihin. Viime kesänä ohjaaja Matti Kassila esiintyi Helsingin Sanomissa otsikolla ”Suomi on kurjien käsikirjoitusten maa” (HS 21.7.2013). Yhdyn Kassilan esittämään näkemykseen käsikirjoituksen merkityksestä, mutta mistä hän mahtaa tietää, millainen kunkin draaman käsikirjoitus on ollut kirjoittajan koneelta lähtiessään? Omien kokemusteni pohjalta se tuntuu arvoitukselta.

Draama lienee ainoa kirjoittamisen muoto, jonka mielivaltainen sämplääminen tuntuu olevan sallittua. Vai voitteko kuvitella vaikkapa lastenkirjaa, jonka kuvittaja olisi tehnyt poistoja ja lisäyksiä, muuttanut kieltä ja vaihtanut tapahtumien järjestystä, koska teksti sopii siten paremmin kuviin, jotka hän on tahtonut piirtää?

Toki meidänkin alalla on tekijänoikeuslaki, mutta sitä ei noudateta. Sitä puolestaan perustellaan ohjaajan ja näyttelijöiden oikeudella olla luovia. Eikö luovuus siis onnistu tekstin rajoissa? Eikö kirjan kuvittaja ole luova luodessaan visuaalisen maailman lukemansa pohjalta, muuttamatta tekstiä?

Draaman ja proosan vertaaminen keskenään on tietysti hankalaa. Draamaesitys on aina tulkinta tekstistä. Sitä on helpompi verrata musiikkiin.

Kuluneen syksyn tv-hitti oli musiikkiohjelma Vain elämää, jossa muusikoiden teokset heräsivät eloon uusina sovituksina uusien tulkitsijoiden kera. Lopputuloksissa oli aina jotakin omaleimaista, mutta kaikki ne tuntuivat syntyvän halusta sisäistää kirjoittajan sanoma ja välittää se kuulijoille parhaan kykynsä mukaan.

Pauli Hanhiniemi vertasi Jukka Pojan tulkinnan jälkeistä tunnetta rakastumiseen, hetkeen jolloin tietää yhteisen aaltopituuden syntyneen.

Sen tunteen vastakohtia lienevät sivuuttaminen ja hylkääminen. Juuri se, että teksti on vain materiaalia. Se on muiden vapaasti muokattavissa ja jos sen ominaislaatu tehdessä katoaa, se on osa prosessia. Jotta sellaiseen sopeutuisi, pitäisi kirjoittaa yhdentekevää tekstiä.

Käsikirjoittaja työstää teostaan pitkään. Luo kokonaisen maailman, eläytyy jokaiseen rooliin, rakentaa tilanteet ja asetelmat, tunnelmat, tyylin, jännitteet ja sanoman. Hän kirjoittaa monta versiota ja kun lopullinen versio on valmis, käsikirjoituksen sivuille jääneet hetket ovat siellä syystä.

Maailmalla tuota fiktion asiantuntijuutta on hyödynnetty palkkaamalla käsikirjoittajia tuotantoihin myös tittelillä showrunner. Se tarkoittaa päävastuun kantamista taiteellisesta lopputuloksesta ja alkuperäisen vision näkymisestä siinä. Tuoreita esimerkkejä käytännöstä ovat mm. sellaiset menestyssarjat kuin Breaking bad (Yhdysvallat) sekä Vallan linnake (Tanska).

Suomessa seurataan usein isompien esimerkkiä, vaikkakin viiveellä. Jos niin käy tässäkin tapauksessa, millainen mahtaa olla sen vaikutus suomalaiseen draamaan?

Se riippuu paljon siitä, onko Kassila oikeassa. Onko Suomeen siis pesiytynyt kehnoja käsikirjoittajia – vai käsikirjoitusta ylenkatsova kulttuuri, mikä näkyy lopputuloksessakin?

Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta yksi on varmaa. Käsikirjoittaminen ei eroa muusta kirjoittamisesta. Sekin on halua kommunikoida; kertoa ja tulla kuulluksi, herättää reaktioita. Se etsii yleisöään, eikä tahdo menettää ääntään matkalla sen luokse.

Annukka Kiuru

Kirjoittamisen opettajan väsymys

Panu Hämeenaho

Kääk! Kuka käänsi Akkarini?

Kirjoittaminen on hauskaa, erityisesti jos saa tehdä sitä työkseen ja ansaitsee sillä elantonsa. Minulle kirjoittaminen on sekä harrastus että työ. Työkseni teen tv-tekstityksiä ja suomennan Aku Ankkaa. Tv-tekstittäminen on kiireistä puuhaa; deadlinet puskevat päälle harva se päivä ja ruututekstiä pitää tuottaa nopeasti. Akun kaakatuksia saa makustella kauemmin, jättää ne välillä hetkeksi lepäämään ja viimeistellä huolellisemmin.

Koulutukseltani olen kirjoittamisen maisteri. Kääntämisen opinnoista sain erilaista tuntumaa kieleen ja uutta näkökulmaa kielen käyttötapoihin. Käännöstieteessä kieltä analysoidaan eri tavoin kuin kirjoittajakoulutuksessa, mutta tavoite on molemmissa sama: tehokas, kaunis ja tarkoituksenmukainen ilmaisu.

Deadline at 12:00 CET

Kaikki ammatikseen kirjoittavat joutuvat jossain vaiheessa uraansa kirjoittamaan kiireessä. Se on oman ammattitaidon koetinkivi. Kaunokirjallisuuteen keskittyvässä koulutuksessa sitä ei vielä huomioida, eikä se välttämättä ole tarpeellistakaan. Koulutuksen ihanuus on se, että saa rauhassa tunnustella sanoja ja tutustua perinpohjaisesti tekstin osatekijöihin aina lauseenvastikkeista teemoihin. Saa tietoa ja taitoa, josta on myöhemmin helppo ammentaa ilmaisuvoimaa.

Nopeuden lisäksi tekstittämisessä olennaista on tiivistäminen. Kaikkea puhuttua ei voi kirjoittaa näkyviin. Tiivistäminen ei tule luonnostaan, mutta se on olennainen osa kaikkea kirjoittamista. Se on taito, jota täytyy harjoitella. Draamakirjoittamisen opit tulevat hyötykäyttöön kääntämistyössä; jos jokin näkyy kuvassa, sitä ei tarvitse enää erikseen kertoa.

Kirjoittamisen prosessi muokkaus- ja hiomisvaiheineen kuuluu myös kääntämiseen. Ruututeksti ei tule koskaan kerralla valmiiksi, Aku Ankasta puhumattakaan. Kirjoitusprosessin tunteminen auttaa hallitsemaan omaa työskentelyä ja ennakoimaan siihen tarvittavan ajan.

Työ ei ole harrastus

Katsojat ovat tarkkana tekstitysten suhteen ja hyvä niin. Ja mitä suomalaiset lukevat eniten? Eivät suinkaan romaaneja tai runokokoelmia vaan tv-tekstitystä. Siksi laatuun pitää panostaa. Tällä hetkellä tekstittäjät joutuvat taistelemaan toimeentulostaan jättiyritysten kynsissä. Pidämme kiinni oikeuksistamme. Toivon, että toimeentulon näkökulma ei unohtuisi muiltakaan kirjoittamisen ammattilaisilta. Liian usein työtä tehdään polkuhinnoin tai jopa ilmaiseksi, silkasta kirjoittamisen ilosta. 

Harrastaminen ja työ pitää erottaa toisistaan. Jos joku tienaa rahaa myymällä sinun kirjoittamaasi tekstiä, sinun pitää saada työstäsi kohtuullinen korvaus. Nälkätaiteilija on kauan sitten kuollut ja kuopattu.

Maaret Dufva

Rahasta kirjoittajan tunnustuksia

Pirkko Varjo

Kahdeksanvuotiaana aloin ajatella, että kirjoittaminen on minun kohtaloni.

Olin oikeassa: siitä, kun olin kahdeksanvuotias, on nyt tosi paljon aikaa ja olen kirjoittanut valtavat määrät, maksua vastaan.  Kirjoittamalla on hommattu talvihaalareita, maksettu asuntoa ja kesämökkiä sekä ostettu lauantaimakkaraa ja banaaneja.

Ensin oli hienoa saada kirjoituksesta maksu. Ei ollut niin väliä, mitä kirjoitti, se, että siitä maksettiin riitti tekemään kirjoittamisesta vakavasti otettavaa työtä. Voisin kirjoittaa noita yhdentekeviä kirjoituksia siihen asti, että minusta tulee oikea kirjoittaja, se, mitä olin aina ajatellut.

Totuus. Juutuin vuosikymmeniksi ammattikirjoittamisen harmaalle alueelle, sinne, mistä ei koskaan valita Vuoden Freelanceria eikä anneta tiedonjulkistamispalkintoja.  Kirjoitin havupuu-uutteen vaikutuksesta eturauhasvaivojen hoidossa, siitä miten tehdään hallittu sukupolvenvaihdos, kuinka tunnistan burnoutin ja saan kaaoksen hallintaan tai millainen on kesän aurinkolasimuoti. Esimerkiksi näistä.

Aikani – noin kaksikymmentä vuotta – kirjoitettuani aloin ajatella, että Kohtalo hyvä, ei tämä ihan sitä ole, mitä kuvittelin.

Aloin epäillä itseäni. Ehkä en haluakaan oikeasti kirjoittaa, sillä jos haluaisin, olisin yrittänyt enemmän ja paremmin.  Jospa olen vain hellinyt kirjoittamisen ideaa, kuvitelmaa kirjoittajana olemisesta? Minulta on pakko puuttua jotain sellaista, jota on niillä, minua paljon nuoremmilla, jotka julkaisevat esikoiskirjojaan ja joita ei ollut edes olemassa silloin kun minä jo tiesin, että kirjoittamisesta tulee minun työni.

Ajatus jatkui ja muuttui yhä lohduttomammaksi. Entä, jos en olekaan aito kirjoittaja? Mitä minä sitten olen? Koko identiteettini oli rakentunut sille, että olen kirjoittava ihminen. Se oli ainoa, minkä varmasti tiesin tai olin kuvitellut tietäväni.

Ei ollut kyse mistään pikkuasiasta.

Ikävä kyllä asia ei ole ratkennut suuntaan eikä toiseen. Ainoa edistyksen merkki ja mahdollisuus on se, että aloitin tänä syksynä kirjoittamisen perusopinnot. Tiedän kyllä, mitä osaan, mutta se, mitä en osaa, sen toivon selviävän täällä. Haluan vilpittömästi ja tosissani oppia kirjoittamaan niin hyvin kuin se minulle ikinä on mahdollista.

Haluan myös löytää kirjoittamisen ilon.

Kun takana on jo pitkä ura ammattikirjoittajana, voin vähän neuvoakin niitä, joilla on unelma kirjoittamisesta ja jotka ovat vielä ihan alussa. Ainakin kertoa, mitä minun mielestäni olisi pitänyt tehdä.

Jos haluatte tulla kirjailijoiksi, älkää haaveilko toimittajan työstä. Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää töihin, moniin erilaisiin paikkoihin. Lukekaa ja kirjoittakaa, paljon, hellittämättä. Opetelkaa tulemaan vähällä toimeen ja hyväksymään se, ettei teillä juuri koskaan ole rahaa.

Jos minulle ei kukaan olisi maksanut mitään, olisinko silti kirjoittanut? Olisinko?

Kerron opiskelustani blogissa www.kirjoittamo.blogspot.fi  

Harmaan alueen ammattikirjoittajallakin on hetkensä. Se, kun haastateltava pyytää lähettämään kaksi lehteä, jotta voisi antaa sen toisen äidilleen. Ajatus äidistä, joka leikkaa lehdestä minun juttuni, katsoo sitä ylpeänä ja tallettaa huolellisesti, on itkettävän kaunis. 

Pirkko Varjo