SOMESOMESOME - virtuaalijulkkarien lyhyt oppimäärä

Miksi julkkarit somessa?

Kirjojen julkistamisjuhlat näyttävät lisääntyneen, eikä ihme. Kilpailu lukijoiden huomiosta on kovaa, ja teoksen ilmestymisen juhliminen on iloinen tapa sysätä kirjaa laajempaan tietoisuuteen. Juhlahetkiin tekee mieli tarttua siksikin, että kirjailijan ammatin arjelta ja vastoinkäymisiltä säästyvät vain harvat. Kirjaa on tehty tavallisesti pitkään yksin, epävarmana siitä, näkeekö käsikirjoitus koskaan päivänvaloa. Kun teos on sitten kansissa ja käsissä, riemun jakaminen antaa voimaa tuleviin koitoksiin. Pian lähdetään jälleen liikkeelle nollasta, tyhjältä paperilta, ilman takeita onnistumisesta.

Kun Keskivaikean vuoden ilmestymisaika lähestyi, edellisen kirjani julkistamisesta ei ollut kauan. Kollegani Inga Röning ja minä olimme järjestäneet yhteisjulkkarit Villa Kivessä elokuussa 2015 samaan aikaan ilmestyneille töillemme. Pitkän valotusajan ja Hippiäisen juhlista jäi lämmin muisto. Tilaisuudessa oli kuitenkin paljon käytännön järjestelemistä ja introvertille myös toipumista juhlien jälkeen. Keskivaikean vuoden valmistuessa en ollut varma, löytäisinkö juhlatarmoa uudelleen riittävän pian. Entä päästäisiinkö julkkareissa edes hilpeisiin tunnelmiin, kun kirjan aiheena oli masennus? Rohkenisinko astua kirjan kanssa kylmiltäni ihmisten eteen? Vai kannattaisiko ensin totutella siihen, että omaelämäkerrallinen kirjani oli ylipäätään olemassa, sulatella ennen esiintymisiä ensimmäiset lukijareaktiot?

Päähäni pälkähti ajatus siitä, että julkkarit voisi ehkä järjestää toisin, virtuaalisesti ja vähemmällä vaivalla.  Ehkä voisin saada somessa julkkarien parhaat puolet ja välttyä niiltä kuormittavilta? Ei suurempaa käytännön stressiä, väkijoukkojen ruokkimista ja juottamista, ei uuvuttavan tiheää sosiaalisuutta, ei huolta siitä mitä pukisin päälle. Mutta kuitenkin keskustelua kirjan aihepiireistä, yhdessä iloitsemista ja teoksen näkyväksi tekemistä. Somessa ei haittaisi myöskään, että sukulaiset, ystävät ja luottolukijat asuivat pitkin Suomea. Kukin voisi osallistua tapahtumaan omalla koneellaan, villasukkatunnelmissa, arjen lomassa.  Jätin ajatuksen hautumaan.

Joulukuussa 2015 istuin palaverissa Kustantamo S&S:n markkinointi- ja tiedostusväen kanssa. Keskustelun lomassa joku kysyi, olisinko ehkä halukas jossakin yhteydessä chattailemaan kirjan aiheista. Se voisi sopia kirjan henkeen hyvin. Kerroin pyöritelleeni ajatusta somejulkkareista.  S&S:llä innostuttiin ideasta niin, että hanke sai todella tuulta alleen. Julkkareista oli nyt sovittu – enää ne piti järjestää.

Miten tapahtuma luotiin?

Kustantamo S&S:n Johanna Forss otti tapahtuman järjestelyt suurimmalta osin hoitoonsa. Ensin mietittiin tapahtumalle sopiva päivämäärä ja kesto. Pohdittiin, mitä julkkareissa voitaisiin tehdä, miten kutsua kannattaisi levittää, mikä saisi ihmiset innostumaan ja sitoutumaan. Voitaisiinko osallistujien kesken järjestää kirja-arvonta? Ja kun tapahtumiin oli nähtävästi mahdollista luoda kyselyitä, eikö niitä kannattaisi hauskasti hyödyntää?

Johanna F:n pyynnöstä nauhoitin kotikoneella kutsun tapahtumaan, ohjenuoranani Johannan apukysymykset ja hänen ajatuksensa siitä, että videolta olisi hyvä välittyä sama rehellinen sävy kuin itse kirjasta. Tein parhaani ja nauhoitin läppärille lukuisia videonpätkiä, kunnes sain aikaan sellaisen, jossa ajatus ei pätkinyt tai katse harhaillut liikaa. Setsillä korotettiin vähän videon äänenvoimakkuutta ja työstettiin siitä itse kutsu.

Julkkarien lähestyessä viestittelimme vetovastuista, julkistimme suurpiirteisen aikataulun ja vastailimme ihmisten kysymyksiin siitä, miten tapahtumaan oikein osallistutaan. Tulemalla paikalle, sanoimme. Tykkäämällä ja kommentoimalla sen verran kuin tuntuu.

Sain painetun Keskivaikean vuoden käsiini muutama päivä ennen julkistamista ja nauhoitin siitä pari lukunäytettä, joiden ajattelin sopivan keskustelunavauksiksi. S&S ja minä markkinoimme tapahtumaa eri tavoin – Instagramissa, Twitterissä, Facebookissa kirjailijasivuillani ja kustantamon sivuilla. Päivää ennen julkkareita Helsingin Sanomat antoi tapahtumalle vetoapua ja julkaisi kivan jutun, joka kävi tapahtuman puffista. 

Kuinka sitten kävikään?

Julkkaripäivän aamuna heräsin jännittyneenä. Helsingin Sanomien kolmisivuinen juttu minusta ja introvertista äitiydestäni oli ilmestynyt, ja sitä jaettiin häkellyttävällä vauhdilla. Samana päivänä ilmestyi myös Annan laaja henkilöjuttu masennuksestani. Dramaattiset verkko-otsikot nolottivat ja äkillinen huomio häkellytti, nettikommentit alkoivat äkkiä pelottaa.

Koko julkkari-ideani kadutti. Nyt jos koskaan olisin kaivannut etäisyyttä someen ja keskustelupalstoihin. Mihin soppaan olin lusikkani pistänyt? Mitä jos julkkareihin ilmestyisi ihmisiä paheksumaan valintojani ja tapaani olla äiti? Vaikka olin sopinut kustantamon kanssa, että tarvittaessa he moderoivat keskustelua ja ilmoittavat siitä tapahtuman sivuilla, eivät he tietysti ehtisi estää minua lukemasta kommentteja, joiden tarkoitus olisi haavoittaa.

Ovikelloamme soitettiin. Lähetti toi kukkia S&S:n väeltä. Kimpun värit loistivat, ja sen mukana tullut kannustava viesti rauhoitti minua hieman. Avasin myös kustantamon lahjoittaman cavapullon. Ei kai auttanut kuin kestää se leikki, johon olin ryhtynyt.

Viisi minuuttia ennen julkkarien alkua tapahtumasivulla oli hiirenhiljaista. Pyysin miestä ottamaan kuvan minusta, koneeni ääressä niin että kukat ja cava näkyisivät. Kun tapahtuman alkamisaika oli käsillä, postasin kuvan tapahtumaan ja toivotin ihmiset tervetulleiksi.

Tykkäys. Tykkäystykkäystykkäys. Kannustavien ja kauniiden kommenttien ryöppy – kuvaa kommentoivat lämpimästi myös ihmiset, joita en tuntenut entuudestaan lainkaan. Huojennus tuntui koko kehossani. Ehkä tästä ei sittenkään tulisi katastrofi tai moderni versio häpeärangaistuksesta.

Seuraavat kaksi ja puolituntia kuluivat ihanassa somemyrskyssä. Oli mm. kirja-arvontaa, keskustelua etukäteen nauhoittamistani lukunäytteistä ja introverttiudesta, ihmisten lähettämiä kuvia ja onnitteluja, kustantamon luomia kyselyitä ja chattailua kustannustoimittajani Johanna Laitisen kanssa. Tapahtumaan liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä. Elin sormet näppäimistöön liimattuina, jossakin vaiheessa mieheni toi evästä etten kuukahtaisi kokonaan. Nopeasti kävi selväksi, etteivät virtuaalijulkkarit tainneet sittenkään olla julkkarien vähemmän intensiivinen ja sosiaalinen muoto.

Reagoin kaikkeen niin kuin vain ehdin ja osasin. Yritin vähintään tykätä jokaisesta kannustusviestistä, ja kun kommenteissa nousi esiin surullisia henkilökohtaisia asioita, pyrin hidastamaan tahtiani, jotten vastaisi liian ylimalkaisesti vaan ehtisin oikeasti ajatella. Epäilen, että monta juttua meni minulta silti ohi, koska eri keskusteluketjuissa tapahtui niin paljon yhtä aikaa eikä punaisina vilkkuvista FB-ilmoituksista ollut juuri avuksi. Välillä vaihdoimme yksityisviestejä Johannojen kanssa käytännön pikku pulmista – Johanna F. kertoi, että minun olisi parempi vastata Johanna L:n kysymyksiin suoraan keskusteluketjuun eikä kommentteina, itse en löytänytkään tarvitsemiani videoita S&S:n YouTube-kanavalta. Ratkaisimme pulmia lennossa, mikään ei mennyt liian pieleen, ellei sitten lasketa, etten todellakaan pystynyt niihin improvisoituihin luontokuvauksiin, joita rakas kustannustoimittajani minulta pyysi. Miltä Raahessa nyt näytti? Ei aavistustakaan. Huomioin maailmasta vain ruudunkokoisen alueen.

Minua ei joka tapauksessa pelottanut enää. Jos joku tulisi trollaamaan, minun ei tarvitsisi selvitä siitä yksin – ja sekin huolenaihe osoittautui turhaksi. Ihmiset kommunikoivat huomaavaisesti, veivät keskustelua eteenpäin, jakoivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan liikuttavan avoimesti. Anonyymien keskustelupalstojen herättämien kauhukuvien jälkeen oli hienoa nähdä, että somessa on mahdollista luoda jotakin yhteisöllistä myös silloin, kun käsitellään herkkiä, vakavia ja henkilökohtaisia aiheita.

Tapahtuman päätyttyä olin niin väsynyt ja onnellinen, etten saanut nukuttua.

Kaiken kaikkiaan julkkarit onnistuivat paremmin kuin minä tai S&S olimme osanneet odottaa. Kustantamossa oltiin tyytyväisiä kirjan saamasta näkyvyydestä ja sen hyvästä liikkellelähdöstä. Moni on tullut jälkeen päin sanomaan, että hei, olin mukana, seurasin, mahtava tapahtuma, ostin kirjan. Sain kirjailijasivuilleni viitisenkymmentä uutta tykkääjää.

Vaikka julkkareista oli siis hyötyä, josta minäkin olen iloinen, tapahtuman tärkein anti minulle oli kuitenkin kokemus siitä, että minä ja kirjani olemme osa laajempaa yhteisöä. Se kannattelee, tukee ja tahtoo hyvää myös virtuaalisesti, villasukissaan ja kotikoneillaan.

Tapahtuma on tallentunut Facebookiin.

Pauliina Vanhatalo

Keskivaikea vuosi kustantamon sivuilla

Kirjailijan sivut Facebookissa

Kirjailijan verkkosivut

Julma leikki

Henkilökohtaisia huomiota ja ajatuksia Creative writing, Pedagogy and well-being -konferenssin Jyväskylän päivien annista, osa I

 

Kirjoittamisen opettaja Hämeenaho identiteettileikin tiimellyksessä arviolta alkutalvesta 1974.

Kirjoittamisen ja hyvinvoinnin suhdetta lähestyttiin monesta eri suunnasta konferenssin puheenvuoroissa. Useaan kertaan esille nousi ns. ”playful approach”, leikki sekä metodina että tavoitteena kirjoittamisessa – ja ihmisen hyvinvoinnissa. Terapeuttisen kirjoittamisen ulottuvuuksista puhunut kirjailija-psykologi Juhani Ihanus (Helsingin Yliopisto) mainitsi leikin mahdollisena tilana (potential space), esimerkiksi liikkumisena edes takaisin fantasian ja todellisuuden välillä. Tällä alueella voimme arvioida vaihtoehtojamme, haasteitamme, pelkojamme ja toiveitamme. Leikillinen, etsivä kirjoittaminen voi opetusmetodina innostaa opiskelijoita, toimia identiteettileikin työkaluna, samalla tavalla kuin autobiografinen kirjoittaminen voi sisältää tärkeitä terapeuttisia ulottuvuuksia. Ja kai samalla voi oppiakin käsillä olevasta asiasta?

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Javier Sagarna (Escuela des Escritores, Espanja) toi ”leikillisen lähestymistavan” esiin nimenomaan luokkahuonetyöskentelyssä, kirjoittamisen opiskelijoiden luovuuden herättelyyn tarkoitetuissa harjoituksissa. Tavallaan leikki tuntui olevan vahvasti läsnä myös kun mediataiteen ja kirjoittamisen opettaja Orhan Kipcak (Vienna Poetry School) esitteli kokeellisen runouden välineitä, kuten Phont’ia, jossa foneettisiin aakkosiin perustuva applikaatio muuttaa puheen, tässä tapauksessa runon lukemisen, oudoksi äänimaailmaksi. Leikillä on ainakin minusta oma roolinsa myös esimerkiksi jatko-opiskelija ja tarinoiden kerääjä Annika Naskin (Jyväskylän Yliopisto) kuvaamassa kollektiivisen kirjoittamisen projektissa. 

Myös jo sanalla ”leikki” on minusta opetuksellista käyttöä. Riippumatta käsillä olevan harjoituksen luonteesta se voi olla vapauttava väline: ”Kirjoittakaa vain, tämä on siinä mielessä leikkiä, että näitä novelleja ei tulla nyt oikeasti kritiikkiteksteissä ja lukijoiden vastaanotossa ruotimaan." Olemme siis suojassa leikkikamarissa, oikea maailma odottaa vasta oven ulkopuolella. Kirjailija-opettaja Philip Gross (University of South Wales) sivusi tätä puhuessaan työpajatyöskentelystä; vaikka ryhmäpalautetilanne pyrkii olemaan rento ja turvallinen, se ei ole vapaa-alue jossa voi tehdä mitä tahansa, vaan mutkikas sosiaalinen tilanne jossa on sääntöjä. Se on pienoismaailma, joka heijastelee ulkopuolista maailmaa, ja siksi se on myös leikin paikka, kokeilemisen, erehtymisen, mielikuvituksen. Ja tältä pohjalta työpaja voi onnistua hienosti tai mennä pahasti pieleen. 

Ei ole mikään uusi asia, että leikin merkitys on suuri niin vapauttavissa kirjoitusharjoituksissa kuin ihmisen hyvinvoinnissa yleensä. Konferenssin koko antia pohtiessa aiheeseen saa kuitenkin toisenkin näkökulman. Skitsofrenia ei ole leikkiä. Silti esimerkiksi kirjailija-psykiatri Jūratė Sučylaitėn (Univeristy of Khaipeda, Liettua) ja kirjallisuusterapiaohjaaja ja tohtorikoulutettava Karoliina Kähmin (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoroja kuunnellessa nousi mieleen, että he tekevät terapiaa potilailleen samoilla metodeilla ja jopa osin samoilla motiiveilla kuin millä minä kirjoittamisen opettajana harjoituksia opiskelijoille suunnittelen, teetän ja perustelen. Runouden keinoja uuden ilmaisun löytämiseksi, metaforaa sen sanomiseksi mitä ei muuten voi sanoa jne. Konferenssin viimeisenä puhuneen tutkijatohtori Saara Jäntin (Jyväskylän yliopisto) aiheesta oli leikki jokseenkin kaukana: esimerkiksi uusiseelantilaisen kirjailija Janet Framen koko elämän jatkunut kamppailu ja toisaalta ristiriitainen, identiteetin kannalta tärkeä suhde skitsofrenia-diagnoosiinsa (Frame sai muun muassa sähköshokkeja ja vältti lobotomian vain siksi, että oli julkaissut kirjailija) on identiteettileikin sysipimeä puoli. 

Tämä tuo meidät kirjoittamisen opettajan perusväittämään siitä, että minä en ole terapeutti, puhun vain kirjoittamisesta. Tämä tuntuu suoraan sanoen ontolta konferenssipäivien puheenvuorojen jälkeen, moniin näkökulmiin siitä, miten valtava kirjoittamisen ”leikin” merkitys ihmisen terveyteen ja mielenterveyteen on. En toki ole terapeutti, mutta innostan ja ohjaan ihmisiä leikkimään kielellä, merkityksellä, omilla muistoillaan, fantasian ja todellisuuden rajalla, omalla identiteetillään. Kaikki kokeneet opettajat ovat myös törmänneet tilanteisiin, jossa opiskelijan mielenterveysongelmat estävät häntä tekemästä rajanvetoa elämänsä ja kirjoittamisensa välillä, mutta edellisen pohjalta voi pohtia, kuka sen rajan osaa vetää? Eihän tässä kenenkään mielenterveys mikään turvallinen linnake ole, vaan oikein valittu leikki voi horjuttaa sitä kaikilla. Hulluja ja terveitä kun ei ole olemassa siinä mielessä, että voisin (saati haluaisin) kiinnittää kurssini oveen lapun "Ainoastaan terveille”. 

En minä tätä pelkää. En näe työtäni niin, että sörkin opiskelijoita (ja itseäni?) pahoihin paikkoihin ja sitten pakenen vastuuta (”Hoida loput terapeuttisi kanssa”). Mutta mielenterveydelliset ulottuvuudet ja niihin liittyvä vastuu pitäisi muistaa aina, kun leikitän ihmisiä vakavissa, heidän identiteettiinsä ja hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa. Pitkälle pääsee (toivottavasti) jo sillä, että jokaista leikkiä suunnitellessa tämän asian pitää mielessä, ja toimii sen mukaan. 

Muistan ala-asteelta erään pulskan kaverin. Hän oli minua pari vuotta nuorempi emmekä siis sosialisoineet, mutta häntä pidettiin niin kummallisena, että koko koulu kiinnitti häneen huomiota. Kaikenlaisia juttuja puhuttiin, mutta mieleeni jäi vain se, että hän teki kaiken leikisti, opettajan suostumuksella ja tuella vielä: hän opetteli leikisti lukemaan, leikisti kertotaulua jne. Hän ei oppinut mitään oikeasti, mutta leikisti asia eteni, eikä tämä todellakaan ollut mikään yleinen opetusmetodi siihen aikaan. Sääli vain, että en tiedä miten tämä koululeikki jatkui, miten tämä kaveri siis sittemmin elämässään pärjäili. 

    

Panu Hämeenaho