Kirjoittajuuden lautasmalli, annoskoko ja ruokarytmi

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä viimeisin.

_____________________________________ 

Kun haluaa oppia ilmaisemaan itseään kirjoittamalla, pitää kokeilla erilaisia tyylilajeja. Vain siten kykenee parhaalla mahdollisella tavalla ruokkimaan ja ravitsemaan sekä lukijaa että itseään kirjoittajana. On löydettävä oikea annoskoko ja ruokarytmi. Ahmia ei saa. On tultava riittävän kylläiseksi ja osattava jättää sopivasti tilaa. Ravinnon pitää myös ehtiä imeytyä.

Kirjoittamisen opinnot työntävät epämukavuusalueelle, kokeilemaan ennestään tuntematonta. Ilman ulkoisia vaatimuksia vitkastelu olisi liian helppoa.

Kohtaaminen draaman kanssa kasvokkain jo heti ensimmäisellä opintojaksolla säikäytti, mutta verkkokurssin armoton aikataulu ei antanut tilaa venkoilla. Pakon edessä syntyi elämäni paras draamapätkä – ainoa, mitä tähän mennessä olen kirjoittanut. Selviämisen kokemus jätti halun nauttia toistekin tätä lajia.

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävät johdattelivat lempeästi liikkumaan todellisuuden rajan yli. Se hälvensi epävarmuutta, mistä löytää tarinoita kerrottavaksi. Fiktiota sai maistaa turvallisin mielin. Maku ei ollutkaan karvas, jota on syytä vältellä, vaan sen voi antaa vietellä ja viedä kielen mukanaan.

Nälkä kasvoi syödessä. Mitä enemmän tekstiä tuotti, mitä enemmän tarinoita loi, sitä sulavampaa ja helpompaa kirjoittamisesta tuli.

Ylensyönti uhkasi jo kirjoittajaa, kun kurssitehtävien pituus on rajattu eikä oikein osannut valita, mitä kaikkea tarjottimeltaan jättäisi pois. Silloin runous yllätti ja riensi apuun. Runon maailma sallii liikahtelun soljuvasti ilman ajan ja tilan rajoitteita. Runoon sanottava tiivistyy helposti.

Väliin on mahtunut niitäkin hetkiä, jolloin kirjoittamisesta on ollut sulavuus kaukana. Tekstien työstäminen on ollut tahmeaa ja ideat ovat loppuneet. Sanat ovat närästäneet kurkussa.

Kiireessä stressaantuneen pään on täyttänyt kohina, joka on nielaissut alleen kaiken muun, eikä tarinoille ole jäänyt tilaa.

Kun kaipasin kipeimmin ravintoa luovuudelleni, menin ulos. Hengitin. Annoin ähkyn hellittää ja sulattelin opittua kaikessa rauhassa. Luonnon keskellä löytyi tuoreita ideoita kirjoituksiin ja tekstin jumittaneet kohdat alkoivat aueta. Luovuus sai taas ilmaa siipiensä alle. Sanat muuttuivat helpommin pureskeltaviksi.

Kun matkaan kirjoittamisessa kohti uusia haasteita, jatkan hyväksi havaitulla tiellä ja pidän kiinni rauhallisista kävelyistä. Kiireenkin keskellä otan aikaa ja tilaa sulattelulle. Unohdan hetkeksi to do -listat ja tekemättömät työt, sivuutan pyykkikasat ja pölyt sängyn alla.

Päästän ilman virtaamaan. Sanat sulamaan nielusta.

Maria Jussila ja Mari Kuusisto

Maria ja Mari ovat kirjoittajia, jotka etsivät parhaillaan itselleen sopivaa annoskokoa, lautasmallia ja rytmitystä.

Aiemmat tekstit tässä sarjassa:

Sanna Loukkola ja Teemu Korpijärvi: Aikaa! Tilaa!
Soile Näppi ja Noora Oluikpe: Kirjoittajan kotiinpaluu
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Kirjoittamisen opiskelu ja menetelmien käenpojat

Syyskuun alussa julkistettu Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Post-Oulipo ry & Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, toim. Teemu Ikonen) esittelee kotimaisen tekijäjoukon voimin menetelmällistä kirjoittamista teoreettisista ja käytännöllisistä, historiallisista ja tämänhetkisistä näkökulmista. 

Termi viittaa sääntöjen, rajoitteiden ja kaavojen soveltamiseen kirjoittamiseen. Kirjallisuuden historiassa näkyvimmin asian kanssa on ollut tekemisissä vuonna 1960 perustettu ranskalainen kirjailijaryhmä Ouvroir de Littèrature Potentielle, ”potentiaalisen kirjallisuuden työpaja”, joka on sekä tyypitellyt kirjallisuuden historiasta löytyviä, ehkä jo unohdettujakin rajoitteita että kehittänyt uusia.

Menetelmällisessä kirjoittamisessa kirjoittamisen käytäntöön yhdistyy monia teoreettisempia kysymyksiä. Ne voivat liittyä esimerkiksi muotoon, tekijyyteen, luovuuteen, vastaanottoon tai teosrakenteeseen. OuLiPo itse on aina ollut avoimella linjalla keksimiensä rajoitteiden suhteen: ne on lähtökohtaisesti tarkoitettu kenelle tahansa kiinnostuneelle kirjoittajalle. Kirjoittamista ja luovuutta käsittelevillä kursseilla OuLiPon tuottama menetelmien varanto onkin laajasti käytössä eri puolilla maailmaa. Varsinaista menetelmien käyttöä oleellisempaa lienee niiden mukana kulkevat yleisemmät kysymykset kirjallisesta luovuudesta. Millaisen suhteen omaan kirjoittamiseen menetelmien käyttö tuottaa? Miten formaaleilla keinoilla tuotetut tekstit eroavat ”aidon”, sisäisen luovuuden sanelemista hengentuotteista?

Kirjassa haastatellun, Leuvenin yliopistossa kirjallisuutta ja sarjakuvia tutkivan professorin Jan Baetensin asenne kirjoittajakoulutukseen vaikuttaa suoraan sanottuna nihkeältä. Ainakaan hänellä ei ole hyvää sanottavaa OuLiPon menetelmien käytöstä kirjoittajakursseilla. Tietämättä yhtikäs mitään belgialaisesta kirjoittajakoulutuksesta, mutta itsekin mainittuun syntiin eri yhteyksissä syyllistyneenä, asiaa voi katsoa yleisestä, jopa ekumeenisen sovittelevasta näkökulmasta.

OuLiPo on hyvin ranskalainen ilmiö ja sen syntyä motivoivat tietyt ajatukset ja tietty kirjallisuushistoriallinen tilanne, esimerkiksi vastakkainasettelu surrealistien kanssa. Siitä huolimatta oulipolaisissa ideoissa on universaalisuutta ainakin siinä määrin, että suomenkielisenkin menetelmällisen kirjallisuuden antologian julkaiseminen on mahdollista 58 vuotta ryhmän perustamisen jälkeen. Ryhmän ja sen menetelmien esitteleminen kirjoittamisen opiskelijoille ei siis myöskään pitäisi olla harhaista toimintaa. Tietysti menetelmät, kuten mikä tahansa asia, on mahdollista perustella huonosti, kontekstoida onnettomasti, tai esitellä niitä kuvitelluilla itseisarvoilla höystettynä.

Kirjallisuudentutkijan tympeässä asenteessa kirjoittajakoulutusta kohtaan voi nähdä myös pyrkimystä vetää rajaa akateemisen tutkimuksen ja kirjoittajakurssien tyyppisen ”harrastelun” välille. Suomessa kirjoittamisen opetus on hyvin tutkimuksellista sekä sisällöiltään että opiskelutavoiltaan ja opiskelijakunta keskimäärin akateemista, joten tällainen rajanveto tuntuu vanhanaikaiselta. Kirjoittamisen opiskelijat ovat kirjoittamisen(sa) tutkijoita.

Juri Joensuu

FT Juri Joensuu väitteli menetelmällisestä kirjallisuudesta Jyväskylän yliopistossa vuonna 2012, toimi Jyväskylän Avoimessa yliopistossa kirjoittamisen yliopistonopettajana 2014–2016 ja on mukana Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa.

Kirjoittamisen ja tutkimisen iloa

”Sinulla on ihana aineisto!” huokasi aikuiskasvatustieteilijä, kun keskustelin hänen kanssaan väitöstutkimukseeni liittyvästä reflektiosta, oppimisesta, oppimisen säröstä ja ilosta. Keskustelun pohjaksi olin koonnut hänelle reflektioon liittyviä sitaatteja aineistostani, joka koostuu kirjoittamisen perusopintojen oppimispäiväkirjoista.

On helppo olla samaa mieltä: kirjoittamisen oppimispäiväkirjat ovat paitsi rikas, myös taitavasti kirjoitettu aineisto. Päiväkirjasitaatit eivät ole tutkimuksessani vain analyysin tositteita, vaan esteettisesti merkittäviä kokonaisuuden osia.

Opettajana olen lukenut oppimispäiväkirjoja aina yhden opintojakson rajaamassa kontekstissa. Siinäkin niiden lukeminen on ollut mielekästä, koska ne mahdollistavat opiskelijan ja opettajan vuorovaikutuksen henkilökohtaisella tasolla.

Opetukseen liittyvästä ympäristöstä irrotettuina, tutkijan silmin luettuina niiden olemus on paljastunut minulle uudella tavalla. Ne ovat alkaneet jutella keskenään, muodostaa pareja ja ryhmiä, olla samaa ja eri mieltä, keskustella sivistyneesti ja väitellä, joskus kiivaastikin. Henkilökohtainen saa yleisempiä piirteitä, syntyy käsityksiä esimerkiksi kirjoittamisesta ja kirjoittamisen oppimisesta. Nuo käsitykset eivät tosiaankaan ole yksituumaisia. Yksi tutkimukseni tavoite onkin tuoda näkyviin niiden monimuotoisuus, usein kokonaisuuden rikkova ääni voi olla kiinnostavin.

Anne Mari Rautiainen on tällä hetkellä opintovapaalla. Työhönsä kirjoittamisen oppiaineen parissa hän palaa joulukuussa 2016.

Tutkin, miten oppimispäiväkirjassa kirjoittaminen, oppiminen ja tekstilaji kietoutuvat yhteen, miten henkilökohtainen kirjoittaminen voi tukea oppimista. Ehkä tähän mennessä tärkein havaintoni on ollut se ilo, into ja nautinto, joka oppimispäiväkirjoista välittyy. Tunnustan hieman nolona, että vasta nyt, vierekkäin ja peräkkäin luettuina, myönteisten tunteiden määrä on paljastunut minulle. Päiväkirjojen riveiltä välittyvä kirjoittamiseen ja kirjoittamisen oppimiseen liittyvä ilo kietoutuu oppimispäiväkirjan ytimeen. Henkilökohtainen kirjoittaminen antaa tilaa tunteille ja tunteiden kirjaaminen edistää oppimista.

Myös väitöskirjan tekeminen on kirjoittamista ja oppimista. Analyysin jälkeen olen päässyt keskustelemaan kirjoittamalla paitsi aineistoni, myös toisten tutkijoiden kanssa. Odotan, mihin teksti minut johtaa. Oppimispäiväkirjoista välittyvään iloon oman tekstin edistymisestä, uusista taidoista, merkitysten muodostamisesta ja niiden jakamisesta on helppo yhtyä.

Anne Mari Rautiainen

Kirjoittamisen keskeiset marginaalit

”Valkoisen paperin kammo on inspiraation idioottikaksonen” 

(Gilbert Sorrentino)

Kun kolme vuotta sitten väittelin kirjallisuudesta Jyväskylässä, kirjallisuuden oppiaineessa, en voinut aavistaakaan että pääsisin kaiken sen tutkimuksen, teoretisoinnin ja kuivakkaiden niteiden lehteilemisen jälkeen opettamaan kirjoittamista. Ensi kesänä päättyvä kahden vuoden ekskursio on sisältänyt johdantokurssin lisäksi runouskurssin, luovuuskurssin ja kirjoittamisen historian lähi- ja verkko-opetusta.

Kun väitökseni käsitteli kokeellisen kirjallisuuden historiaa sekä kirjoittamisen menetelmiä ja proseduureja, on ollut yllättävää huomata, että kirjoittamisen opettaminen on sivunnut monella tavalla väitökseni aiheita. On ollut hauskaa ja jopa hämmentävää todeta, että usein juuri ne seikat, jotka akateemista kirjallisuudentutkimusta vasten katsottuna ovat tavalla tai toisella marginaalisia, tuntuvat kirjoittamisen opettamisessa oleellisilta tai luonnollisilta.

Luovuustutkimus ja luovuuden käsite ylipäätään oli pitkään kirjallisuudentutkijoiden hyljeksimää epätieteellistä spekulaatiota. Nykyäänkin luovuuden tutkimus tapahtuu enimmäkseen muualla alueilla kuin kirjallisuuden oppiaineissa. Kirjoittamisen ja kirjoituksen historiallisesti muuttuvat mediat, niiden luovat ja ”aktivoivat” suhteet kirjoittamiseen eivät myöskään ole perinteisesti kiinnostaneet sisältöihin keskittyviä kirjallisuustieteilijöitä. Menetelmät kuuluvat tietysti kirjoittamisen ytimeen. Ne voivat vaihdella yksinkertaisista luovuusharjoituksista laajoihin, teoskokonaisuuden syntyä määrääviin proseduureihin, konsepteihin ja aikataulutuksiin.

Motoksi valitussa yhdysvaltalaisen prosaistin Gilbert Sorrentinon (1929–2006) lohkaisussa yhdistyy kirjoittamisen menetelmällisyys, luovuus ja teknologisuus. Se pudottaa kirjoittamisen romantisoidusta luovuusmytologiasta – inspiraation odottelusta – konkreettiseen tekemiseen. Kirjoittamaan ryhtyminen edustaa aina jonkinlaista menetelmää, periaatetta tai henkilökohtaista ”luovuusprotokollaa”, oli se sitten kuin piilossa tahansa. Luovuus on aina käyttövalmiina. Kirjoittamisen kannalta kirjoittaja ei ole koskaan marginaalissa.

Luovuus vaatii myös lepovaiheen. Jokainen valitkoon sille sopivan vuodenajan, mutta kirjoittamisen opettajat vetäytyvät joulutauolle viikonvaihteen tienoilla ja palaavat loppiaiseen mennessä. 

Rauhallista lomaa!

Juri Joensuu

Uutta oppia oppimispäiväkirjasta

Toinen päätoimisista opettajistamme, Anne Mari Rautiainen, jäi marraskuun alussa opintovapaalle. Hän keskittyy tutkimaan muun muassa, millaisia luovia mahdollisuuksia kaikkiin kirjoittamisen opintojaksoihin kuuluva oppimispäiväkirja tarjoaa. Kun Anne Mari palaa töihin noin vuoden kuluttua, saamme siis lisätietoa ja -taitoa tälle alueelle. – Ja ehkäpä Anne Mari kirjoittaa jo matkan varreltakin löydöistään blogiimme.

Opinnoissamme päiväkirja voi olla vaikkapa kirje, sarjakuva tai vuoropuhelu kirjoittajan ja hänen valitsemansa henkilöhahmon välillä. Parhaimmillaan kirjoittajat saavat luovasta tyylistä huolimatta – tai juuri sen ansiosta – välitettyä oppimispäiväkirjassa olennaiset asiat: fiktionkin avulla voi tarkastella lähtötilannettaan kurssille, omaa opiskelutapaa, kehittymistä ja opittua. Mikään laji ei lähtökohtaisesti sulje pois mahdollisuutta viitata jakson lähdekirjallisuuteen.

Lajityypiltään uudenlaista oppimispäiväkirjaa edustaa myös seuraava video, joka yhdistää ääntä ja kuvaa. Opiskelija on kirjoittanut päiväkirjansa loppuun myös leikkisän ”Oodin Optimalle” (3:20) toteutettiinhan tämä palautetaitoihin liittyvä kurssi verkossa juuri Optiman välityksellä.

Anne Marin tutkimustyö pitää meidät luontevasti ajan hermolla oppimispäiväkirjan mahdollisuuksien suhteen. Hänen sijaisena, monille jo tutunkin, Juri Joensuun, mukana oppiaineeseemme tulee sen sijaan tuulahduksia nykyrunoudesta. Seuraavassa blogissamme saattekin kuulla tarkemmin, mitä Juri on kuluneen syksyn aikana pohtinut.

Työlomaa omasta elämästä

Piirros: Panu Hämeenaho

Kun kirjoittamisen opintojen alussa pohditaan sitä, mikä vaikeuttaa kirjoittamista tai estää sen, aika suureksi syyksi voidaan nimetä ”elämä yleensä”. Se sisältää kaiken, mikä vie aikaamme: työt, perhe, ruuanlaitto, merkkipäivät, lomakkeiden täyttäminen, sähköpostit. Kaikki tällainen vie paitsi aikaa, täyttää myös ne tilat, joissa päivämme vietämme. Oman ajan lisäksi oman tilan merkitys on useimmille kirjoittajille suuri, harva voi kirjoittaa linja-autoasemalla kuten Donna Tartt, tai olohuoneessa perheenjäsenten rampatessa ja huutaessa ympärillä, kuten Kafka (joka hänkin joutui tekemään itselleen ”sisäisen työhuoneen” eräänlaisen itsesuggestion avulla). Yleensä oma aika ja tila etsitään kotoa, muiden nukkuessa tai ollessa poissa, mutta tilaa voi hakea kauempaakin. 

Kirjoittamisresidenssi tarkoittaa paikkaa, johon mennään vain kirjoittamaan. Kyse on tilasta, jossa nukutaan ja työskennellään jokin ennalta määritelty aika, yleensä jossain kaukana kotoa. Residenssi on lomaa omasta elämästä, mutta työn takia, kirjoittamistyön. Tämä tila ei tarkoita vain fyysistä paikkaa tai sitä tilaa, joka on kaikenlaisilla järjestelyillä ja mahdollisesti uhrauksillakin raivattu ”normaaliarjesta”, vaan myös luovaa tilaa. Kun itse astuin Berliinin Weddingissä olevaan residenssiasuntoon viime vuoden lokakuussa, tunsin valehtelematta heti hyvin voimakkaan muutoksen johonkin, mitä voin nimittää vain luovaksi tilaksi. Mieleni tyhjeni suurimmasta osasta niitä asioita, joita muuten kaikki päivät ajattelen, ja samalla monet pitkään uinuneet ideat ja suunnitelmat alkoivat sekä tuntua toteuttamiskelpoisilta että liki saman tien syntyä paperille. Kyse oli vain viikon pituisesta ajasta, mutta päivät ovat yllättävän pitkiä tässä tilassa, tällaisessa huoneessa, ja sain aikaan todella paljon.

Karkeasti ottaen residenssejä on kahdenlaisia: on yksittäisiä huoneita tai asuntoja, jonne mennään nimenomaan yksinäisyyteen, tai useamman hengen kirjoittamisprojektin tapauksessa olemaan yhdessä käsillä olevan projektin työstämisen merkeissä. Toisaalta on kirjailijatalo-tyyppisiä ratkaisuja, joissa on useita eri residenssihuoneita. Niissä työskentelevät kirjoittajat myös kohtaavat toisiaan, etupäässä paikan keittiössä. Joitakin vuosia sitten kävin vierailemassa Latvian Ventspilsissä (kolmen tunnin bussimatka Riikasta, typötyhjältä näyttävän maaseudun läpi) 1800-luvulla rakennettuun kaupungintaloon remontoidussa upeassa kirjailijatalossa, jossa huoneita oli muistaakseni jopa kahdeksan ja jossa ilmeisesti kirjoitettiin aika huomattava määrä Latvian uudesta kaunokirjallisuudesta. 

Kaikki puursivat omassa, luostarimaisessa hiljaisuudessaan, mutta illallista laitettiin ja syötiin yhdessä, ja monille tämä yhteinen aika tuntui olevan liki yhtä tärkeää sekä sosiaalisesti että kirjoittamisen edistymisen kannalta kuin varsinainen työkin. Kyse on mökkihöperyyden välttämisestä, mutta myös siitä, että keskustelussa ideat etenevät, ja tietysti kohtaamiset tuottavat myös uusia projekteja. Samanlaista ilmiötä näin tämän vuosikymmenen alkuvuosina Jyväskylässä, Keski-Suomen Kirjailijatalossa, joka oli muutaman upean vuoden varsinainen ideahautomo, vaikka residenssihuoneita on vain kolme. Kohtaamisten kautta residenssireissun tuliaisina voi olla paljon muutakin kuin omaan, alkuperäiseen projektiin liittyvää tavaraa. Itse olin Weddingissä nimenomaan yhteistyöprojektin takia, mutta tein omiakin juttuja, koska aikaa tosiaan tuntui olevan ruhtinaallisesti.

    

Pitääkö residensseihin hakemiseen sitten olla julkaissut kirjailija? Se on tietenkin lähtökohta, mutta jos on hyvä suunnitelma ja projekti, residenssiviikon tai parin hakemuksia voi kyllä tehdä, paikkoja on paljon ympäri Eurooppaa. Jotkut paikat ja vuodenajat ovat tietysti suositumpia kuin toiset, mutta juuri siksi residensseillä voi toisinaan olla jopa vaikeuksia saada käyttäjiä vähemmän suosittuina aikoina. Sadan prosentin käyttöaste on jo rahoituksen vuoksi tavoitteena varmasti useimmissa paikoissa. Eikä kukaan tietenkään odota, että kirjan saa valmiiksi viikossa. Residenssiaika kannattaa sijoittaa oman prosessin kannalta parhaaseen hetkeen.    

Panu Hämeenaho

Trilogian ilot ja surut

Katri Alatalo

Siinä ne nyt ovat. Kolme kirjaa siististi rivissä. Olen aloittanut kirjailijanurani kirjoittamalla trilogian. Osat valmistuivat vuoden välein, ja homma on paketissa. Selkeää ja suoraviivaista, eikö vain.

Paljastan salaisuuden. Ei se ihan niin suoraviivaista ollut. Se, että trilogiani todella tulisi valmiiksi, ei koskaan ollut itsestään selvää. Matkan varrella koin paitsi onnistumisen, myös epätoivon hetkiä. Nyt voin tyytyväisenä katsoa taaksepäin. Millainen prosessi Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoittaminen lopulta oli?

Tiivistettynä: Ensimmäinen kirja oli harjoittelua. Toinen kirja oli vapaata iloittelua. Kolmas vei kaiken astetta syvemmälle.

Kirjoittaessani ensimmäistä kirjaa suurin haaveeni oli saada kirja julkaistuksi. Kun se toteutui, sarjan jatko alkoi aiheuttaa paineita. Tiesin loppuratkaisun, mutta keskellä oli paljon epäselvää. Kirjoittamisen aloittamisen kynnys nousi korkealle, mutta kun viimein pääsin vauhtiin, todella nautin sarjan keskimmäisen osan kirjoittamisesta. Lopetuksesta ei vielä tarvinnut huolehtia. Oli lupa harhautua seikkailemaan.

Kolmannen osan taas kirjoitin kieli keskellä suuta. Suurin haaste oli sitoa irralliset langanpäät, päätellä kaikki se, minkä olin aloittanut ja antanut paisua. Lisäksi sarjan kirjoittamiseen liittyy tiettyjä ikuisuusongelmia, kuten se, paljonko kerrata edellisten osien tapahtumia. Tuota asiaa on hyvin vaikea hahmottaa itse, ja esilukijoita tarvitaan. On myös harkittava sitä, missä määrin sarjan osat toimivat itsenäisinä teoksina. Käytännössä lukija saattaa tarttua osiin väärässä järjestyksessä.

Hiljattain kollega esitti kysymyksen: Miten uskallat kirjoittaa sarjaa? Eikö pelota, kun ensimmäinen osa on julkaistu ja jatko kesken? Entä jos tekisikin myöhemmin mieli muuttaa aloitusta?

Turvallisinta olisi ehkä kirjoittaa koko sarja ja julkaista vasta sitten. Mutta riittäisikö kärsivällisyys, ja pystyisikö niin laajaa keskeneräistä tekstimassaa hallitsemaankaan? Kyllä, minua pelotti silloin, kun vasta ensimmäinen osa oli julkaistu. Sarjan kirjoittamisessa on kuitenkin ehdottomasti myös etunsa, ja vaikka sarja rajoittaa kirjoittajaa, se myös helpottaa. Kun ensimmäinen osa on kansissa, siitä saa julkaisun tuoman tyydytyksen. Jokin on valmista! Sarjan alku antaa selkeät raamit jatkolle, eikä seuraavaa romaania tarvitse ideoida tyhjästä. Kun lähdin uuteen osaan, minulla oli jo valmiina keskeiset henkilöt, maailma, alkutilanne, tekstin tyyli ja näkökulma. Tarina jatkuu ja päähenkilön saappaisiin on helppo hypätä, kuin tapaisi vanhat ystävät jälleen. Viimeisen osan jälkeen hyvästit olivatkin haikeat…

Kirjoittaminen, sarjan tai minkä tahansa, vaatii heittäytymistä. Heittäytyminen on pelottavaa, mutta toisaalta se mahdollistaa seikkailun. Trilogian kirjoittamisessa ehkä hienointa on ollut se, että olen saanut kasvaa tarinan mukana. Ajoittaiset negatiivisetkin tuntemukset yritin kääntää hyödyksi. Kolmannessa osassa kirjoitin oman ahdistukseni suoraan päähenkilön mietteiksi:

Äkillinen varmuus siitä, että hän epäonnistuisi. Koko tämä matka, siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoaan yksin sukset jalassa, kaikki tämä oli ollut vain alamäkeä matkalla kohti tuhoa. Nyt hän oli niin pitkällä liukumassa pohjaa kohti, ettei voinut enää pysähtyä. Pian hän tulisi perille, tien päähän, ja mitä sitten? (Kevääntuoja, s. 189.)

Lopulta matka ei kuitenkaan päättynyt tuhoon. Siinä missä nuortenkirjan sankari useimmiten selviää synkimmistä hetkistään, minä selvisin epäilysteni yli ja kirjoitin. Tein parhaani ja kehityin kirjoittajana prosessin aikana. Sain vedettyä loppuun sen, minkä aloitinkin. Tähän on pakko olla tyytyväinen. Nyt täysin uuden tarinan aloittaminen jännittää, mutta toisaalta trilogian valmistuminen on antanut minulle itseluottamusta ja uskoa siihen, että ehkä pystyn tähän toistekin.

Suosittelen sarjan kirjoittamista muillekin. Heittäydy, anna mennä. Jos homma lähtee paisumaan, ei missään nimessä kannata menettää toivoa. Luota siihen, että kyllä tarina päättelee itse itsensä. Ennemmin tai myöhemmin.

Katri Alatalo

Julma leikki

Henkilökohtaisia huomiota ja ajatuksia Creative writing, Pedagogy and well-being -konferenssin Jyväskylän päivien annista, osa I

 

Kirjoittamisen opettaja Hämeenaho identiteettileikin tiimellyksessä arviolta alkutalvesta 1974.

Kirjoittamisen ja hyvinvoinnin suhdetta lähestyttiin monesta eri suunnasta konferenssin puheenvuoroissa. Useaan kertaan esille nousi ns. ”playful approach”, leikki sekä metodina että tavoitteena kirjoittamisessa – ja ihmisen hyvinvoinnissa. Terapeuttisen kirjoittamisen ulottuvuuksista puhunut kirjailija-psykologi Juhani Ihanus (Helsingin Yliopisto) mainitsi leikin mahdollisena tilana (potential space), esimerkiksi liikkumisena edes takaisin fantasian ja todellisuuden välillä. Tällä alueella voimme arvioida vaihtoehtojamme, haasteitamme, pelkojamme ja toiveitamme. Leikillinen, etsivä kirjoittaminen voi opetusmetodina innostaa opiskelijoita, toimia identiteettileikin työkaluna, samalla tavalla kuin autobiografinen kirjoittaminen voi sisältää tärkeitä terapeuttisia ulottuvuuksia. Ja kai samalla voi oppiakin käsillä olevasta asiasta?

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Javier Sagarna (Escuela des Escritores, Espanja) toi ”leikillisen lähestymistavan” esiin nimenomaan luokkahuonetyöskentelyssä, kirjoittamisen opiskelijoiden luovuuden herättelyyn tarkoitetuissa harjoituksissa. Tavallaan leikki tuntui olevan vahvasti läsnä myös kun mediataiteen ja kirjoittamisen opettaja Orhan Kipcak (Vienna Poetry School) esitteli kokeellisen runouden välineitä, kuten Phont’ia, jossa foneettisiin aakkosiin perustuva applikaatio muuttaa puheen, tässä tapauksessa runon lukemisen, oudoksi äänimaailmaksi. Leikillä on ainakin minusta oma roolinsa myös esimerkiksi jatko-opiskelija ja tarinoiden kerääjä Annika Naskin (Jyväskylän Yliopisto) kuvaamassa kollektiivisen kirjoittamisen projektissa. 

Myös jo sanalla ”leikki” on minusta opetuksellista käyttöä. Riippumatta käsillä olevan harjoituksen luonteesta se voi olla vapauttava väline: ”Kirjoittakaa vain, tämä on siinä mielessä leikkiä, että näitä novelleja ei tulla nyt oikeasti kritiikkiteksteissä ja lukijoiden vastaanotossa ruotimaan." Olemme siis suojassa leikkikamarissa, oikea maailma odottaa vasta oven ulkopuolella. Kirjailija-opettaja Philip Gross (University of South Wales) sivusi tätä puhuessaan työpajatyöskentelystä; vaikka ryhmäpalautetilanne pyrkii olemaan rento ja turvallinen, se ei ole vapaa-alue jossa voi tehdä mitä tahansa, vaan mutkikas sosiaalinen tilanne jossa on sääntöjä. Se on pienoismaailma, joka heijastelee ulkopuolista maailmaa, ja siksi se on myös leikin paikka, kokeilemisen, erehtymisen, mielikuvituksen. Ja tältä pohjalta työpaja voi onnistua hienosti tai mennä pahasti pieleen. 

Ei ole mikään uusi asia, että leikin merkitys on suuri niin vapauttavissa kirjoitusharjoituksissa kuin ihmisen hyvinvoinnissa yleensä. Konferenssin koko antia pohtiessa aiheeseen saa kuitenkin toisenkin näkökulman. Skitsofrenia ei ole leikkiä. Silti esimerkiksi kirjailija-psykiatri Jūratė Sučylaitėn (Univeristy of Khaipeda, Liettua) ja kirjallisuusterapiaohjaaja ja tohtorikoulutettava Karoliina Kähmin (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoroja kuunnellessa nousi mieleen, että he tekevät terapiaa potilailleen samoilla metodeilla ja jopa osin samoilla motiiveilla kuin millä minä kirjoittamisen opettajana harjoituksia opiskelijoille suunnittelen, teetän ja perustelen. Runouden keinoja uuden ilmaisun löytämiseksi, metaforaa sen sanomiseksi mitä ei muuten voi sanoa jne. Konferenssin viimeisenä puhuneen tutkijatohtori Saara Jäntin (Jyväskylän yliopisto) aiheesta oli leikki jokseenkin kaukana: esimerkiksi uusiseelantilaisen kirjailija Janet Framen koko elämän jatkunut kamppailu ja toisaalta ristiriitainen, identiteetin kannalta tärkeä suhde skitsofrenia-diagnoosiinsa (Frame sai muun muassa sähköshokkeja ja vältti lobotomian vain siksi, että oli julkaissut kirjailija) on identiteettileikin sysipimeä puoli. 

Tämä tuo meidät kirjoittamisen opettajan perusväittämään siitä, että minä en ole terapeutti, puhun vain kirjoittamisesta. Tämä tuntuu suoraan sanoen ontolta konferenssipäivien puheenvuorojen jälkeen, moniin näkökulmiin siitä, miten valtava kirjoittamisen ”leikin” merkitys ihmisen terveyteen ja mielenterveyteen on. En toki ole terapeutti, mutta innostan ja ohjaan ihmisiä leikkimään kielellä, merkityksellä, omilla muistoillaan, fantasian ja todellisuuden rajalla, omalla identiteetillään. Kaikki kokeneet opettajat ovat myös törmänneet tilanteisiin, jossa opiskelijan mielenterveysongelmat estävät häntä tekemästä rajanvetoa elämänsä ja kirjoittamisensa välillä, mutta edellisen pohjalta voi pohtia, kuka sen rajan osaa vetää? Eihän tässä kenenkään mielenterveys mikään turvallinen linnake ole, vaan oikein valittu leikki voi horjuttaa sitä kaikilla. Hulluja ja terveitä kun ei ole olemassa siinä mielessä, että voisin (saati haluaisin) kiinnittää kurssini oveen lapun "Ainoastaan terveille”. 

En minä tätä pelkää. En näe työtäni niin, että sörkin opiskelijoita (ja itseäni?) pahoihin paikkoihin ja sitten pakenen vastuuta (”Hoida loput terapeuttisi kanssa”). Mutta mielenterveydelliset ulottuvuudet ja niihin liittyvä vastuu pitäisi muistaa aina, kun leikitän ihmisiä vakavissa, heidän identiteettiinsä ja hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa. Pitkälle pääsee (toivottavasti) jo sillä, että jokaista leikkiä suunnitellessa tämän asian pitää mielessä, ja toimii sen mukaan. 

Muistan ala-asteelta erään pulskan kaverin. Hän oli minua pari vuotta nuorempi emmekä siis sosialisoineet, mutta häntä pidettiin niin kummallisena, että koko koulu kiinnitti häneen huomiota. Kaikenlaisia juttuja puhuttiin, mutta mieleeni jäi vain se, että hän teki kaiken leikisti, opettajan suostumuksella ja tuella vielä: hän opetteli leikisti lukemaan, leikisti kertotaulua jne. Hän ei oppinut mitään oikeasti, mutta leikisti asia eteni, eikä tämä todellakaan ollut mikään yleinen opetusmetodi siihen aikaan. Sääli vain, että en tiedä miten tämä koululeikki jatkui, miten tämä kaveri siis sittemmin elämässään pärjäili. 

    

Panu Hämeenaho