 |
| Katri Alatalo |
Siinä
ne nyt ovat. Kolme kirjaa siististi rivissä. Olen aloittanut kirjailijanurani
kirjoittamalla trilogian. Osat valmistuivat vuoden välein, ja homma on
paketissa. Selkeää ja suoraviivaista, eikö vain.
Paljastan
salaisuuden. Ei se ihan niin suoraviivaista ollut. Se, että trilogiani todella
tulisi valmiiksi, ei koskaan ollut itsestään selvää. Matkan varrella koin
paitsi onnistumisen, myös epätoivon hetkiä. Nyt voin tyytyväisenä katsoa
taaksepäin. Millainen prosessi Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoittaminen
lopulta oli?
Tiivistettynä:
Ensimmäinen kirja oli harjoittelua. Toinen kirja oli vapaata iloittelua. Kolmas
vei kaiken astetta syvemmälle.
Kirjoittaessani
ensimmäistä kirjaa suurin haaveeni oli saada kirja julkaistuksi. Kun se
toteutui, sarjan jatko alkoi aiheuttaa paineita. Tiesin loppuratkaisun, mutta
keskellä oli paljon epäselvää. Kirjoittamisen aloittamisen kynnys nousi
korkealle, mutta kun viimein pääsin vauhtiin, todella nautin sarjan
keskimmäisen osan kirjoittamisesta. Lopetuksesta ei vielä tarvinnut huolehtia.
Oli lupa harhautua seikkailemaan.
Kolmannen
osan taas kirjoitin kieli keskellä suuta. Suurin haaste oli sitoa irralliset
langanpäät, päätellä kaikki se, minkä olin aloittanut ja antanut paisua.
Lisäksi sarjan kirjoittamiseen liittyy tiettyjä ikuisuusongelmia, kuten se,
paljonko kerrata edellisten osien tapahtumia. Tuota asiaa on hyvin vaikea
hahmottaa itse, ja esilukijoita tarvitaan. On myös harkittava sitä, missä
määrin sarjan osat toimivat itsenäisinä teoksina. Käytännössä lukija saattaa
tarttua osiin väärässä järjestyksessä.
Hiljattain
kollega esitti kysymyksen: Miten uskallat kirjoittaa sarjaa? Eikö pelota, kun
ensimmäinen osa on julkaistu ja jatko kesken? Entä jos tekisikin myöhemmin
mieli muuttaa aloitusta?
Turvallisinta
olisi ehkä kirjoittaa koko sarja ja julkaista vasta sitten. Mutta riittäisikö
kärsivällisyys, ja pystyisikö niin laajaa keskeneräistä tekstimassaa
hallitsemaankaan? Kyllä, minua pelotti silloin, kun vasta ensimmäinen osa oli
julkaistu. Sarjan kirjoittamisessa on kuitenkin ehdottomasti myös etunsa, ja
vaikka sarja rajoittaa kirjoittajaa, se myös helpottaa. Kun ensimmäinen osa on
kansissa, siitä saa julkaisun tuoman tyydytyksen. Jokin on valmista! Sarjan
alku antaa selkeät raamit jatkolle, eikä seuraavaa romaania tarvitse ideoida
tyhjästä. Kun lähdin uuteen osaan, minulla oli jo valmiina keskeiset henkilöt,
maailma, alkutilanne, tekstin tyyli ja näkökulma. Tarina jatkuu ja päähenkilön
saappaisiin on helppo hypätä, kuin tapaisi vanhat ystävät jälleen. Viimeisen
osan jälkeen hyvästit olivatkin haikeat…
Kirjoittaminen,
sarjan tai minkä tahansa, vaatii heittäytymistä. Heittäytyminen on pelottavaa,
mutta toisaalta se mahdollistaa seikkailun. Trilogian kirjoittamisessa ehkä
hienointa on ollut se, että olen saanut kasvaa tarinan mukana. Ajoittaiset negatiivisetkin
tuntemukset yritin kääntää hyödyksi. Kolmannessa osassa kirjoitin oman
ahdistukseni suoraan päähenkilön mietteiksi:
Äkillinen varmuus
siitä, että hän epäonnistuisi. Koko tämä matka, siitä asti kun hän oli lähtenyt
kotoaan yksin sukset jalassa, kaikki tämä oli ollut vain alamäkeä matkalla
kohti tuhoa. Nyt hän oli niin pitkällä liukumassa pohjaa kohti, ettei voinut
enää pysähtyä. Pian hän tulisi perille, tien päähän, ja mitä sitten? (Kevääntuoja,
s. 189.)
Lopulta
matka ei kuitenkaan päättynyt tuhoon. Siinä missä nuortenkirjan sankari
useimmiten selviää synkimmistä hetkistään, minä selvisin epäilysteni yli ja
kirjoitin. Tein parhaani ja kehityin kirjoittajana prosessin aikana. Sain
vedettyä loppuun sen, minkä aloitinkin. Tähän on pakko olla tyytyväinen. Nyt
täysin uuden tarinan aloittaminen jännittää, mutta toisaalta trilogian
valmistuminen on antanut minulle itseluottamusta ja uskoa siihen, että ehkä
pystyn tähän toistekin.
Suosittelen
sarjan kirjoittamista muillekin. Heittäydy, anna mennä. Jos homma lähtee
paisumaan, ei missään nimessä kannata menettää toivoa. Luota siihen, että kyllä
tarina päättelee itse itsensä. Ennemmin tai myöhemmin.
