Eka kerta

Matti Oittila ja Kulkijat.

Esikoisteoksen julkaisu. Se on täynnä odotuksia, jotka toteutuvat osittain ja eri tavalla kuin kuvittelin. Oman kirjan julkaisu kuuluu tilanteisiin, jotka laittavat miettimään motiiveja. Olen kuitenkin edennyt johonkin, joku on uskonut kykyihini pienen taloudellisen riskin verran.

Seuraava vaihe, seuraavat ongelmat. Googlaan nimeäni, aikaisemmin olen rinnastanut sen oman perseen tuijotteluun peilin kautta. Nyt minäkin teen sitä. Miksi?

Olen kai mielestäni hypännyt kirjallisuuden kenttään ja nyt haen kuumeisesti, näkyykö minusta jälkeäkään, ja jos niin missä. Pitää kuitenkin muistaa, että maailma ei ole minulle mitään velkaa. Jos katoan jäljettömiin, mikään ei muutu. Tulinko raakana tonttiin, kuten laskuvarjohyppääjät sanovat? Eikö varjo auennutkaan? Minähän en usko, ennen kuin kirja on kädessä. Eikä yksi kirja vielä -ilijaa tee, vai tekeekö?

En tiedä, mutta eihän novellikokoelmia Suomessa kukaan osta, näin olen kuullut. Ostaisinko itse tuntemattoman tekijän teoksen? En. Pitäisi olla suositus tai muu suhde tekijään.

Jos maamme suurin lehti kehuu tai voitan jonkin palkinnon, myyntikäppyrä suuntaa pohjoiskoilliseen, muuten ei. Sosiaalinen mediakin vaikuttaa kirjan markkinoinnissa aika munattomalta, helppouden kääntöpuoli. Se on toisaalta ainoa media tässä vaiheessa.

Mutta hetkinen. Onhan muutakin kuin raha. Pakko tässä on jotain hyvää olla, ja onhan siinä. Kun kerron ihmisille kirjasta, se on useimpien mielestä hieno asia. Joillekin naisille kerrottaessa heidän silmiinsä syttyy valo. Bileissä minut esitellään kirjailijana, vaikka muitten töistä ja harrastuksista ei puhuta mitään. Miksi? Ihastelu ja joidenkin naisten huomio tietenkin silittää keski-ikäisen äijän itsetuntoa, mutta käytännön kannalta tulee 25 vuotta liian myöhään. Joten miksi helvetissä me tätä teemme?

Koska jotain jää vielä. Ihminen ei kuitenkaan voi paljoa vaikuttaa muuhun kuin siihen, miten suhtautuu asioihin. Kirjoja julkaistaan nykyään valtavat määrät, mutta periaate säilyy. Lopulta hipelöin omaa kirjaani ja se on hieno. Kulkijat, novellikokoelma. Olen kaunokirjallisen teoksen tehnyt ihminen, on mahtavaa saada pitkä prosessi päätökseen. Pari kaveria kehuu kirjaa, jotain on siis välittynyt. Lopetan motivaatiopähkäilyni, tavoite on saavutettu.

Tossa on lisää, sano tikka kun mereen kusi. Hukkukoon vain massaan, mutta hyvä sisältö lopulta kantaa aina. Vaikka arvostelua tai juttua kirjasta ei löytyisikään, ei se mitään. Minäkin tein sanataidetta, jollekin, jossain...

Matti Oittila

Lue, kirjoita, elä!

Hyllyssäni on yli sata erilaista kotimaista ja ulkomaista kirjoittamisen opasta. Silti kirjoitin vielä yhden punakantisen siihen joukkoon.

Miksi? Siksi, koska mielestäni sellainen puuttui.  

Olen opiskellut kirjoittamista Oriveden Opistossa ja olen opettanut sitä viimeiset kaksikymmentä vuotta sanataidekouluissa, kirjoittajaleireillä, tekstipajoissa, vankiloissa, kouluissa, opistoissa ja yliopistoissa. Aikoinani tein Tampereen yliopiston pro gradun esikoiskirjailijoiden asemasta ja identiteetistä. Sitten olin itse esikoiskirjailija ja viimeiset seitsemän vuotta olen ollut vetämässä Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaaria.

Seminaareissa ja kirjoittajakursseilla minulta kysytään samoja asioita. Milloin käsikirjoituksen voi lähettää kustantajalle? Miten kustantajaa voi lähestyä? Kuinka hylkäyskirjeeseen tulee suhtautua? Millaisia kustannussopimuksia on? Entä kirjoituskilpailut, julkisuus, kritiikit ja apurahat?

Näitä päätin käsitellä kirjassani.

Autan opetuksessani kirjoittajia pääsemään esteistä eroon, mutta itse olen mestari karkailemaan tekstin äärestä. Teen kaikki temput.

Allekirjoitin tästä kirjasta kustannussopimuksen vuonna 2008. Se päivitettiin pari vuotta myöhemmin. Aloittaminen oli vaikeaa ja aina löytyi loistava tekosyy.

Koko kirjoittaminen oli tahmeaa, sillä tein tietokirjaa, jossa rima oli kamalan korkealla.

Meistä jokainen tarvitsee viiteryhmän, lukijan ja kannustajan. Minä sain loistavan kustannustoimittajan Paula Immosen, joka ensitöikseen viime talvena sanoi, että ryhdy kirjoittamaan omien kokemustesi kautta, ota siihen mukaan ystäväsi ja kollegasi.

Se vapautti! Siitä lähti uskomaton flow. Kirjoitin Hämeenlinnassa, Alaskassa, Puolassa, Japanissa, Marokossa, Espanjassa, Gibraltarilla, Taivalkoskella, Helsingissä, Kärsämäellä. Kirjoitin kaikkialla. Kirjoitin pc:llä, iPadilla, kynällä vihkoihin.

Taija Tuominen Helsingin Kirjamessuilla 2013.

  

Lähettelin sähköposteja ja pyysin kommentteja, haastattelin, kaivoin arkistoja ja omia muistoja.

Nautin jokaisesta hetkestä. Kirjoittamiseni oli vallannut rentous ja ilo.

Kustannustoimittajani vapauttava kommentti osoittaa viiteryhmän merkityksen. Kirjoittajien kysymysten lisäksi kirjoitin hyvistä viiteryhmistä ja kirjoittamisen esteiden selättämisestä. Olen aina rakastanut esseitä, joten esseemäinen muoto tuli luontevasti mukaan.

Koska kirjoittaminen, lukeminen, matkustaminen ja opettaminen ovat elämäni, kirjoitin koko elämäni mukaan, enkä sensuroinut tai etäännyttänyt mitään.

Maailmassa riittää masentajia, joista kannattaa pysytellä etäällä, siksi haluan rohkaista ja kannustaa. Eräs lempikirjailijoistani virolainen Viivi Luik onkin todennut teoksessaan Ma olen raamat, että harmaa arki on olemassa vain siinä määrin kuin annamme sen olla. Kun on pimeää, ryhdy lampuksi!

Taija Tuominen