 |
| Matti Oittila ja Kulkijat. |
Seuraava vaihe, seuraavat
ongelmat. Googlaan nimeäni, aikaisemmin olen rinnastanut sen oman perseen
tuijotteluun peilin kautta. Nyt minäkin teen sitä. Miksi?
Olen kai mielestäni hypännyt
kirjallisuuden kenttään ja nyt haen kuumeisesti, näkyykö minusta jälkeäkään, ja
jos niin missä. Pitää kuitenkin muistaa, että maailma ei ole minulle mitään
velkaa. Jos katoan jäljettömiin, mikään ei muutu. Tulinko raakana tonttiin,
kuten laskuvarjohyppääjät sanovat? Eikö varjo auennutkaan? Minähän en usko,
ennen kuin kirja on kädessä. Eikä yksi kirja vielä -ilijaa tee, vai tekeekö?
En tiedä, mutta eihän
novellikokoelmia Suomessa kukaan osta, näin olen kuullut. Ostaisinko itse
tuntemattoman tekijän teoksen? En. Pitäisi olla suositus tai muu suhde
tekijään.
Jos maamme suurin lehti kehuu tai
voitan jonkin palkinnon, myyntikäppyrä suuntaa pohjoiskoilliseen, muuten ei.
Sosiaalinen mediakin vaikuttaa kirjan markkinoinnissa aika munattomalta,
helppouden kääntöpuoli. Se on toisaalta ainoa media tässä vaiheessa.
Mutta hetkinen. Onhan muutakin
kuin raha. Pakko tässä on jotain hyvää olla, ja onhan siinä. Kun kerron
ihmisille kirjasta, se on useimpien mielestä hieno asia. Joillekin naisille
kerrottaessa heidän silmiinsä syttyy valo. Bileissä minut esitellään
kirjailijana, vaikka muitten töistä ja harrastuksista ei puhuta mitään. Miksi?
Ihastelu ja joidenkin naisten huomio tietenkin silittää keski-ikäisen äijän
itsetuntoa, mutta käytännön kannalta tulee 25 vuotta liian myöhään. Joten miksi
helvetissä me tätä teemme?
Koska jotain jää vielä. Ihminen
ei kuitenkaan voi paljoa vaikuttaa muuhun kuin siihen, miten suhtautuu
asioihin. Kirjoja julkaistaan nykyään valtavat määrät, mutta periaate säilyy.
Lopulta hipelöin omaa kirjaani ja se on hieno. Kulkijat, novellikokoelma. Olen
kaunokirjallisen teoksen tehnyt ihminen, on mahtavaa saada pitkä prosessi
päätökseen. Pari kaveria kehuu kirjaa, jotain on siis välittynyt. Lopetan
motivaatiopähkäilyni, tavoite on saavutettu.
Tossa on lisää, sano tikka kun
mereen kusi. Hukkukoon vain massaan, mutta hyvä sisältö lopulta kantaa aina.
Vaikka arvostelua tai juttua kirjasta ei löytyisikään, ei se mitään. Minäkin
tein sanataidetta, jollekin, jossain...
Matti Oittila
