Sivut

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Eka kerta

Matti Oittila ja Kulkijat.
Esikoisteoksen julkaisu. Se on täynnä odotuksia, jotka toteutuvat osittain ja eri tavalla kuin kuvittelin. Oman kirjan julkaisu kuuluu tilanteisiin, jotka laittavat miettimään motiiveja. Olen kuitenkin edennyt johonkin, joku on uskonut kykyihini pienen taloudellisen riskin verran.

Seuraava vaihe, seuraavat ongelmat. Googlaan nimeäni, aikaisemmin olen rinnastanut sen oman perseen tuijotteluun peilin kautta. Nyt minäkin teen sitä. Miksi?

Olen kai mielestäni hypännyt kirjallisuuden kenttään ja nyt haen kuumeisesti, näkyykö minusta jälkeäkään, ja jos niin missä. Pitää kuitenkin muistaa, että maailma ei ole minulle mitään velkaa. Jos katoan jäljettömiin, mikään ei muutu. Tulinko raakana tonttiin, kuten laskuvarjohyppääjät sanovat? Eikö varjo auennutkaan? Minähän en usko, ennen kuin kirja on kädessä. Eikä yksi kirja vielä -ilijaa tee, vai tekeekö?

En tiedä, mutta eihän novellikokoelmia Suomessa kukaan osta, näin olen kuullut. Ostaisinko itse tuntemattoman tekijän teoksen? En. Pitäisi olla suositus tai muu suhde tekijään.

Jos maamme suurin lehti kehuu tai voitan jonkin palkinnon, myyntikäppyrä suuntaa pohjoiskoilliseen, muuten ei. Sosiaalinen mediakin vaikuttaa kirjan markkinoinnissa aika munattomalta, helppouden kääntöpuoli. Se on toisaalta ainoa media tässä vaiheessa.

Mutta hetkinen. Onhan muutakin kuin raha. Pakko tässä on jotain hyvää olla, ja onhan siinä. Kun kerron ihmisille kirjasta, se on useimpien mielestä hieno asia. Joillekin naisille kerrottaessa heidän silmiinsä syttyy valo. Bileissä minut esitellään kirjailijana, vaikka muitten töistä ja harrastuksista ei puhuta mitään. Miksi? Ihastelu ja joidenkin naisten huomio tietenkin silittää keski-ikäisen äijän itsetuntoa, mutta käytännön kannalta tulee 25 vuotta liian myöhään. Joten miksi helvetissä me tätä teemme?

Koska jotain jää vielä. Ihminen ei kuitenkaan voi paljoa vaikuttaa muuhun kuin siihen, miten suhtautuu asioihin. Kirjoja julkaistaan nykyään valtavat määrät, mutta periaate säilyy. Lopulta hipelöin omaa kirjaani ja se on hieno. Kulkijat, novellikokoelma. Olen kaunokirjallisen teoksen tehnyt ihminen, on mahtavaa saada pitkä prosessi päätökseen. Pari kaveria kehuu kirjaa, jotain on siis välittynyt. Lopetan motivaatiopähkäilyni, tavoite on saavutettu.

Tossa on lisää, sano tikka kun mereen kusi. Hukkukoon vain massaan, mutta hyvä sisältö lopulta kantaa aina. Vaikka arvostelua tai juttua kirjasta ei löytyisikään, ei se mitään. Minäkin tein sanataidetta, jollekin, jossain...

Matti Oittila

1 kommentti:

  1. Kiitos, teit sanataidetta jo tällä blogauksella.

    VastaaPoista