Sivut

maanantai 12. lokakuuta 2020

Jumalallisia fossiileja

 

Piritta Porthan
Piritta Porthan. Kuva: Timo Porthan.

Lueskelin uutta Kirjailija-lehteä, jossa Matti Rönkä kuvailee kirjoittamisen tapoja näin: ”Olen puhunut näistä muiden kirjoittajien kanssa, että on tämä jumalallisen käden koulukunta, joilla henkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä ja sitten on Porsche-insinööri, jota itse edustan”.

Hymyilytti. Vai jumalallisen käden koulukunta. Tunnistin nimittäin kuvauksesta itseni fiktion kirjoittajana. Olen kirjoittanut kolme fiktiivistä julkaistua kirjaa: draamarunoelman, lastenrunokirjan ja romaanin. Jokainen niistä sai alkunsa intuitiivisen tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen kautta. Lähdin liikkeelle yksittäisistä tunteista, havainnoista, sanoista, ajatusten vilahduksista. Lopputuloksena jokaisen kirjan kohdalla oli juonellinen tarina.

Keväällä 2020 ilmestynyt romaanini Meitä oli kaksi kertoo kaksosista, joista toinen katoaa. Oliko minulla valmiiksi nämä kaksoset, Iiris ja Hertta, kun lähdin kirjoittamaan romaaniani? No ei. Aloitin tunteesta, joka kulkee erityisesti Iiriksen hahmossa läpi kirjan myös lopputuloksessa. Kaksosuus, Hertan katoaminen ja koko kirjan tarina sen sijaan ilmestyivät näkyviin vähitellen vuosien kirjoitustyön tuloksena – minulta sen enempää kyselemättä.

Stephen King kuvaa kirjassaan Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä tarinoita maahan hautautuneiksi fossiileiksi, joita kirjailija irrottaa maasta niin hyvin ja ehjänä kuin mahdollista. Juuri siltä minustakin fiktion kirjoittajana tuntuu. Että uuden kirjan tarina ikään kuin on jo olemassa, minä vain hissukseen ja varovasti kaivan sen esiin.

Fiktiotekstieni editointivaihe muistuttaa sitten enemmän työtäni tietokirjoittajana. Työskentelen toimittajana ja olen kirjoittanut julkaistun tietokirjan. Lehtijutut rajataan usein jo ennakkoon tiettyyn mittaan ja muotoon – aiheesta ja näkökulmasta puhumattakaan. Tietokirjani kohdalla tein laajan ennakkosuunnitelman: esittelin kustantamossani esimerkiksi kirjan haastateltavat sekä lukujen jaottelun jo ennen kuin olin kirjoittanut sanaakaan.

Fiktion kirjoittajana intuitiivisen ja tajunnanvirtamaisen kirjoitustyylin vaaliminen on minulle kuitenkin kaiken lähtökohta. Kun järkiajattelu vaimenee, henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Syntyy mahdollisuus yllättyä ja ihmetellä, antaa jonkin mystisen tekijän X viedä kohti tuntemattomia maailmoja.

Jos ilmiö kiinnostaa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomista Arla Kanervan jutun Suurin osa kirjailijoista kuulee hahmojen puhuvan heille, kertoo tuore tutkimus – tällaisia kokemuksia suomalaiskirjailijoilla on:”Kuulostaa tosi kummalliselta”. Jutussa Emmi Itäranta esimerkiksi kertoo hetkistä, joina kirjan henkilöhahmo tuntuu tarkkailevan olan yli hänen työtään: ”Ikään kuin sillä hahmolla olisi oma tarinansa kerrottavana ennen kuin alan kertoa sitä ja se tarkkailisi, että kerronko sen oikealla tavalla”, Itäranta kuvailee.  

Jumalallisen käden koulukuntaa siis ehkä hänkin?

 

Piritta Porthan