Kirjoittamisen näköinen elämä

Kuva: Martti Minkkinen

Tiedätkö sen hetken, kun tajuaa olevasi kulkeutumassa sellaiseen suuntaan, joka ei tunnu oikealta? Jokin tuntuu perusteellisella tavalla väärältä, et voi edetä enää näin, mutta samalla pelkäät kuollaksesi pysähtymistä, sillä sen jälkeen on uskallettava lähteä uutta kohti. Uusi suunta on aina riski. Kun lopulta uskaltaa pysähtyä ja sanoa itselleen ääneen totuuden, jota on pakoillut, vyöryy ylitse helpotuksen aalto. Ensimmäiset haparoivat askeleet tuntuvat ilolta kantapäissä ja koko kehossa. Pelon ja epävarmuuden ylle nousee kummallinen tyyneys, luottamus, ja silloin sen tajuaa: Jokin minussa on muuttunut, eikä mikään tule enää koskaan olemaan aivan samanlaista kuin ennen tätä hetkeä.

Minä muistan hyvin oman hetkeni. Siitä on pian neljä vuotta. 

Olin aloittanut kirjoittamisen perusopinnot, ja eräässä tehtävässä kirjoittajan täytyi mennä itselleen tärkeään paikkaan pohtimaan sen tuntua ja merkitystä. Niinpä minä olin suukottanut pikkuista tytärtäni hyvästiksi, istunut autoon ja lähtenyt ajamaan. Ja nyt makasin perheemme mökin pihalla auringossa, kaikki aistit avoimina, kuuntelin elokuun täyteläisyyttä, kirjoitin muistivihkooni linnut ja tuulen, kaiken vihreyden, levollisen metsän rajan, nurmen kostean tuoksun, vapauden ja lämmön, tuulen joka silitti hiuksiani.

Aloin ajatella tulevia vuosia työelämässä, joka repii ja koettelee. Olin sitoutumassa tulevaisuuteen, joka ei tuntunut omalta, vain siksi, etten uskonut tarpeeksi itseeni tavoitellakseni mitään muutakaan. Tunsin äkillistä surua, kun ajattelin kaikkia tulevia vuosia ja vuosikymmeniä akateemisessa oravanpyörässä, josta pakenisin ajoittain kirjoittamalla, mutta aina vain harrastuksena, sivujuttuna, hetkittäin. Sekin aloittamani tarina, joka tuntui paisuvan päässäni romaaniksi asti, ei tulisi koskaan valmiiksi kaiken arjen keskellä. Sanat ja tekstinpätkät jäisivät aina pelkiksi pätkiksi, haaveiksi, ja se teki kipeää.

Sillä ainahan minä olin tiennyt, että kirjoittaminen ei ollut minulle mikään sivujuonne. Ei, se oli koko elämäni kantava asia, minuuteni ydin. Ja siinä hetkessä, mökin viileässä ilmassa, viimeisiä päiviään hengittävän kesän keskellä, minä pysähdyin. Aloin nähdä edessäni uuden tarinan, polun. Kirjoittamisen olisi annettava nivoutua kaikkeen, sille oli sallittava uusia reittejä ja uomia, sitä ei saisi enää pitää taskunpohjalla tai myöhäisillan väsyneissä hetkissä.

Mökiltä palattuani uskalsin sanoa tavoitteeni ääneen, tein siitä johtotähteni. Varasin kalenterista aikaa tekstien työstämiselle ja opinnoille. Päätin lähteä väitöskirjassani tutkimaan luovaa kirjoittamista ja sitä, miten sitä voidaan hyödyntää opettajien ammatillisen kasvun tukena. Väitöstutkimuksessani yhdistyvätkin oma taustani opettajana ja opettajankoulutuksen kehittäjänä sekä intohimoni kirjoittamiseen. Väitöstyö on nyt puolivälissä, ja myös palkkatyössäni opettajankoulutuslaitoksella saan työskennellä tekstien tuottamisen parissa. Olen vetänyt opettajien kirjoittamisen työpajoja ja ryhmiä, ja jatkanut kirjoittamisen aineopintoihin. Ja se mainitsemani tarina, siitä kasvoi romaanin käsikirjoitus.

Kuluneet vuodet eivät ole olleet helppoja, mutta silti jokainen uusi askel on ollut edellistä varmempi. Enemmän minun näköiseni. En kadu kipuiluja, en köyhyyttä, epävarmuutta. Ja minä muistan yhä sen elotuulen. Se jäi minuun kiinni.

Anne Martin

Kirjoittaja työskentelee opettajankoulutuslaitoksella tutkijana, rakastaa tarinoita ja tekee väitöskirjaa luovasta kirjoittamisesta ammatillisen kasvun tukena. 

Hiihtämisestä, kirjoittamisesta ja vähän muustakin

Outi Kallionpää

Tammikuun lopussa huomasin katselevani itseäni ulkopuolelta. Olin pukeutunut mustaan kotelomekkoon, kaulassani roikkuivat isoäidiltä saamani perintöhelmet ja hiukseni oli aseteltu tyylikkäälle nutturalle. Seisoin arvokkaan näköisen juhlasalin korokkeella ja lausuin outoja repliikkejä. Kanssani samalla korokkeella istuvat silinterihattuiset, mies ja nainen. Juhlasaliin kokoontuneet ihmiset tuijottivat minua ääneti. Ikkunasta erottui matalalla talvitaivaalla hehkuva aurinko. Ei sitten tullut tänäänkään lähdettyä hiihtämään.

Lähes seitsemän vuotta aiemmin olin juuri palauttanut graduni, tullut valituksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin virkaan ja suunnitellut käyttäväni kaiken opiskelulta vapautuneen aikani tulevan best seller -romaanin tai klassikoksi nousevan runokokoelman työstämiseen. Tämän ihanan prosessin oli määrä tapahtua mieluiten kynttilän valossa, romanttisessa ullakkokamarissa ja jos vain mahdollista, kohtalokkaan kuutamon alla valtameren tyrskyjä tuijottaen.

Tarvittiin kuitenkin vain yksi puhelinsoitto ja suunnitelmani kiihkeisiin yöllisiin runo-orgioihin tempautumisesta vaihtuivat työssäkäyvän perheenäiti-jatko-opiskelijan organisoimattomaan kaaosarkeen. Sydänverellä runoilun ja alitajunnassa samoilun sijaan pitikin kirjoittaa tukuittain tylsiä tutkimussuunnitelmia, aikatauluun sidottuja apurahahakemuksia ja tieteelliseltä kuulostavia asiavirkkeitä, joissa lähdeviittauksen jälkeen tulevan pisteen oikeaoppinen paikka tuntui olevan tärkein osoitus hyvästä kirjoitustaidosta. Vaikka kirjoittamisen opiskelijana ja äidinkielen opettajana olinkin hyvin tietoinen, että nykytutkimuksen mukaan ”kaikki kirjoittaminen on luovaa”, tuntui tieteellisen asiatekstin vääntäminen työläältä ja ilottomalta suoritukselta. Valtameren tyrskyillä ja kuutamoöillä ei enää ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. 

Kirjoittamisestani oli yksinkertaisesti tullut mekaanista, hengetöntä ja tekstini oli...huonoa. Kun apua ei löytynyt edes viimeiseksi oljenkorrekseni säästämästäni inspiraatiopunaviinipullosta, päädyin laittamaan väitöskirjaohjaajalleni tekstiviestin; taidan luopua koko hommasta, ei minusta ole tieteentekijäksi. Viisas ohjaajani ei kuitenkaan lähtenyt mukaan draamaan, vaan neuvoi pitämään hiukan taukoa.

Tauko olikin ihanaa. Ahdistus laantui, värit palasivat, illat eivät kuluneet enää tyhjää ruutua tuijottaessa. Paradoksaalista kyllä, väitöskirjani aihe alkoi päivä päivältä vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja tuottaa inspiroivia ajatusketjuja. Yhtäkkiä aloin löytää valtavasti aiheesta kirjoitettuja mielenkiintoisia kirjoja. Koiralenkillä kuuntelin teemaani löyhästi liittyviä podcasteja ja sunnuntaisin nautiskelin netistä löytämistäni videoista ja ohjelmista. Muutoin puuhastelin vain kaikkea mikä tuntui mukavalta: luin, liikuin sekä vietin aikaa perheeni ja ystävieni kanssa.

Eräänä perjantai-iltana istuin saunan lauteilla ja jotakin tapahtui. Kuin tyhjästä alkoi löylyhuoneen höyryiseen ilmaan tiivistyä ajatuspalasia, jotka loksahtelivat yhteen ja muodostivat kuvaa valmiista tekstikokonaisuudesta. Ryntäsin ulos, etsin kynän ja aloin raapustaa. Muutamassa minuutissa minulla oli ensimmäiseen artikkeliin tarvittava tekstirunko ja oikeastaan myös suuntaviivat koko väitöskirjalleni. Tasan kahdeksan kuukauden kuluttua tuosta illasta artikkelini julkaistiin kansainvälisessä konferenssiantologiassa.

Rehellisyyden nimissä, ei tuo saunaillan flow kuitenkaan ollut pysyvää, vaikka samanlaisia innostumisen ja luovuuden hetkiä väitöskirjaprosessini aikana koinkin aika ajoin. Jokaisen artikkelin kirjoittaminen vaati näiden hetkien lisäksi roppakaupalla myös tiukkaa itsekuria, päiväkausien pakkokirjoittamista ja jumittuneita lihaksia. 

Luulen kuitenkin, että työni edistymisen kannalta oli tärkeää ymmärtää, että myös asiatekstin kirjoittaminen edellyttää samanlaisia luovia työstövaiheita kuin fiktionkin. Molemmissa lajeissa tarvitaan ennen kaikkea sekä inspiraation herättelyä että heittäytyvää ja kiireetöntä kypsyttelyä, mutta myös raakaa kirjoittamista, aikatauluja ja pikkutarkkaa tekstilajisääntöjen soveltamista.  Nöyränä opin myös hyväksymään, ettei kirjoittamisen luontaisiin sykleihin voi tietoisesti juuri vaikuttaa. Varsinkin ideoiden kypsyttelyä ja tekstin hidasta muokkausta on vain tehtävä niin kauan, kunnes ajatus on tarpeeksi valmis, tekstistä saa jonkinlaisen otteen ja tarjoutuu mahdollisuus päästä todistamaan sitä maagista hetkeä, jolloin teksti kirjaimellisesti herää eloon. Itselleni juuri nämä hetket tekivät myös väitöskirjan kirjoittamisesta kaiken siihen sisältyvän vaivan arvoista. Ja noina hetkinä ei todellakaan ollut mitään väliä, olivatko ruudulle ilmestyneet sanat runoutta vai tiedettä. 

Vuodet vierivät, tekstiä syntyi ja eräänä päivänä huomasin tarkkailevani tuota matalalla pysyttelevää talviaurinkoa – omassa väitöstilaisuudessani. En minä silloin sitä potentiaalisen hiihtoretkipäivän menetystä niinkään harmitellut enkä rehellisesti sanottuna oikein päässyt mukaan koko tohtorinäytelmääkään. Mutta se, että jaksoin kirjoittaa – siitä olin iloinen.

Outi Kallionpää
"Uuden kirjoittamisen opetus - osallistavaa luovuutta verkossa"

Opintojen ja elämän poluilla

Kuva: Riikka Kantinkoski / Atena Kustannus. 

Jokin väärinpäisyys on riivannut minua elämäni alusta asti. Synnyin maailmaan takapuoli edellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Sain ensin lapsen, menin sitten naimisiin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen kului työntekijänä, kotiäitinä, opiskelijana ja freelancerina. Opintopolkuni on ollut pitkä ja polveileva. En ole viettänyt perinteisestä opiskelijaelämää, enkä ole heilunut haalareissa vappuna. Onneksi opiskella voi monella tavalla ja monenlaisissa elämäntilanteissa.

Jollei lasketa mukaan muutaman viikon mittaista harha-askeltani ravintolakoulun tarjoilijalinjalla, opiskeluni ovat liittyneet kulttuuriin ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen kiinnosti jo varhain. Olin varmaankin ekaluokkalainen, kun kirjoitin, kuvitin ja sidoin kokoon oman kirjan. Jo kauan sitä ennen äitini oli johdattanut minut kirjojen pariin. Eläköön lapsilleen lukevat vanhemmat!

Kirjoittamisen perusopinnot aloitin samana vuonna, jolloin esikoiseni syntyi. Suoritin perusopinnot etäopintoina Oriveden opiston kautta. Muistan tehtävät ja tekstit, jotka kulkivat kirjekuorissa. Jonkin tentin kävi suorittamassa Orivedellä. Mies ja pieni esikoinen odottivat sillä välin opiston asuntolassa.

Kirjoittamisen aineopintojen alkaessa olin ehtinyt tulla uudelleen äidiksi ja valmistua kulttuurituottajaksi ruotsinkielisestä ammattikorkeakoulusta. Kun kirjoittamisen proseminaarityöni ja kandidaatintutkielmani hyväksyttiin, uusi kotimme oli viittä vaille muuttovalmis. Maisteriopintoihin hain kaikkiaan kolme kertaa. Viimeisellä kerralla päätin, että jos yliopiston ovet eivät tälläkään kertaa aukeaisi, niin enää en hakisi. Kun hyväksymiskirje tuli, minä hihkuin postilaatikolla.

Taisi olla aikoinaan esikoistyttäreni, joka kysyi, mitä opiskelen. Kun kerroin opiskelevani kirjoittamista, lapsi hämmästyi: Äiti, etkö sä vielä osaa kirjoittaa?! Kirjoittaminen on minulle sekä hirmu vaikeaa että elintärkeää. Minulle mieleenpainuvimmat asiat opintojen aikana liittyivät omaan kirjoittamiseen tai kirjoittamisen ohjaamiseen.

Kaikkein antoisimpia ovat olleet opinnot, joissa on päässyt kirjoittamaan itse. Kirjoittamisen opintopolun alkuvaiheessa omaa luovaa kirjoittamista oli enemmän, mutta mahtui sitä maisteriopintoihinkin. Sieltä on jäänyt mieleen luovan kirjoittamisen tekstipaja, joka toimi kirjoittajaryhmän tapaan. Opintoihin kuulunut kirjailijaohjaus oli oman esikoiskirjani kannalta merkityksellinen. Sain kirjailijaohjaajaksi Maritta Lintusen. Työstin hänen ohjauksessaan käsikirjoitusta, josta tuli graduni taiteellinen osa ja josta myöhemmin kuoriutui esikoisromaanini. Maritta vinkkasi Mari Möröstä, jonka oppiin hakeuduin. Mari oli korvaamaton kätilö esikoiskirjalleni.

Maisteriopinnoista on jäänyt mieleen myös keskustelu professori Tuomo Lahdelman kanssa. Tuomo kertoi, että vaihe, jolloin kirjoitus tapahtuu vain päässä (eikä vielä paperilla) on myös tärkeä osa kirjoittamisen prosessia. On lohdullista tietää, että vaiheet, jolloin ei saa paperille mitään, ovat tärkeitä nekin.

Kauan haaveilemani kustannussopimus toteutui, kun olin jo alkanut luopua ajatuksesta saada kyseistä käsikirjoitusta julkaisukynnyksen yli. Tommy Hellstenin viisaudessa on perää. Saat sen mistä luovut! Esikoiskirjani Käyttövehkeitä (Atena) tuli kirjakauppoihin toukokuun lopulla.

Tunnustan, että olen elänyt (ja taidan yhä elää) jos- ja sitku-elämää. Jos minulla olisi ammattikorkeakoulu-tutkinto. Jos minusta tulisi maisteri. Sit ku gradu on valmis. Jos kirjani joskus julkaistaisiin. Tutkintojen saavuttaminen ja toiveiden täyttyminen eivät ole tehneet minusta täydellistä ihmistä eikä elämästäni ole tullut täydellistä elämää. Onneksi elämänkoulu opettaa sen asian hyväksymistä. Siinä koulussa vasta pitkä ja mutkainen opintopolku onkin.

Soili Pohjalainen

Voit käydä kurkkaamassa blogiani osoitteessa www.kirjastatuleetotta.com

Löydät minut myös Facebookista: https://www.facebook.com/pohjalainensoili/

Huumorin suolaista salvaa

Kun loppukesällä tulee kaksi vuotta täyteen kirjoittamisen opintojen parissa, pestini vaihtuukin saman tien kirjoittamisen sosiaalisesta ja riemukkaasta todellisuudesta tutkijankammion hiljaiseen mutinaan ja teoreettisten niteiden lehteilyyn. Komiikka eli huumori, varsinkin kirjallinen sellainen, onkin kiitollinen loppumattoman pohtimisen kohde, tuttu ja määrittelemätön, universaali mutta aina tilannekohtainen. Huumorin määritteleminen onkin yhtä helppoa kuin – Kurt Vonnegutia vapaasti lainaten – työntää hehkuvalla raudalla voita kissan takapuoleen.   

Ehkä sallitaan pieni teoreettinen pohdinta huumorista ja kirjoittamisesta, ikään kuin lämmittelyksi, ennen vakavaa hiljentymistä juhannussaunassa. Kirjoittamisella ja huumorilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat olennaisesti sosiaalista toimintaa, jotka syntyvät yhteisöstä ja yhteisölle. Kirjoittaminen ja huumori ovat merkityksiä tuottavia ja niillä pelailevia tekoja, jotka ilman yhteisöä, vastaanottajaa (lukijaa, naurua) jäävät teoreettisiksi ajatuksiksi ilman vaikutuksia. Tästä syystä molempiin liittyy sellaisia käsitteitä kuin lajintuntemus, intentionaalisuus (tarkoituksellisuus), ajoitus, taito, tyyli ja tekniikka. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan (1952) omituisin hahmo, Kuoliaaksinaurattaja, on jalostanut tämän huumorin systemaattisen aspektin korkeimmalle tasolle. ”Hänen puhevirrassaan oli kaiken kaikkiaan jotain pirullisen järjestelmällistä, herkeämättömästi jauhavaa, piinaavaa ja leikittelevää.”

Eeva-Liisa Manner runoilee ”Kromaattisissa tasoissa”, että ”Huumori on pakoa, taittava peili sille / joka ei voi katsoa ilmiöitä suoraan / kovassa valossa.” Asiasta voi olla eri mieltä, kuten englantilainen filosofi Simon Critchley (s. 1960). Hänen mukaansa huumori ei ole eskapismia, vaan päinvastoin tietoisuuden lisääntymistä, realistista mutta relativistista suhdetta maailmaan ja ihmisyyteen. Hyvä huumori on siis tietoa: se puhuttelee ajattelua ja älyä ja saa ne vääristymään mielihyvää aiheuttavalla tavalla, sopivasti. Kirjoittamisen lailla huumori ja komiikka ovat maailman, todellisuuden ja kokemuksen tarkastelun,  käsittelemisen ja merkityksellistämisen välineitä. Molemmissa käyttäjä voi säätää linssin tarkkuutta, tuottaa laajan spektrin huomioita ja sävyjä piinallisen tarkasta arvaamattoman absurdiin kirjoon.

Kuva: https://www.flickr.com/photos/nsarchives/

Kirjoittamisen opettajat vetäytyvät hiljalleen lomalle ja palaavat työhön elokuun aikana. Hauskaa ja rentouttavaa kesää!

Juri Joensuu

Kirjoittamisen ja tutkimisen iloa

”Sinulla on ihana aineisto!” huokasi aikuiskasvatustieteilijä, kun keskustelin hänen kanssaan väitöstutkimukseeni liittyvästä reflektiosta, oppimisesta, oppimisen säröstä ja ilosta. Keskustelun pohjaksi olin koonnut hänelle reflektioon liittyviä sitaatteja aineistostani, joka koostuu kirjoittamisen perusopintojen oppimispäiväkirjoista.

On helppo olla samaa mieltä: kirjoittamisen oppimispäiväkirjat ovat paitsi rikas, myös taitavasti kirjoitettu aineisto. Päiväkirjasitaatit eivät ole tutkimuksessani vain analyysin tositteita, vaan esteettisesti merkittäviä kokonaisuuden osia.

Opettajana olen lukenut oppimispäiväkirjoja aina yhden opintojakson rajaamassa kontekstissa. Siinäkin niiden lukeminen on ollut mielekästä, koska ne mahdollistavat opiskelijan ja opettajan vuorovaikutuksen henkilökohtaisella tasolla.

Opetukseen liittyvästä ympäristöstä irrotettuina, tutkijan silmin luettuina niiden olemus on paljastunut minulle uudella tavalla. Ne ovat alkaneet jutella keskenään, muodostaa pareja ja ryhmiä, olla samaa ja eri mieltä, keskustella sivistyneesti ja väitellä, joskus kiivaastikin. Henkilökohtainen saa yleisempiä piirteitä, syntyy käsityksiä esimerkiksi kirjoittamisesta ja kirjoittamisen oppimisesta. Nuo käsitykset eivät tosiaankaan ole yksituumaisia. Yksi tutkimukseni tavoite onkin tuoda näkyviin niiden monimuotoisuus, usein kokonaisuuden rikkova ääni voi olla kiinnostavin.

Anne Mari Rautiainen on tällä hetkellä opintovapaalla. Työhönsä kirjoittamisen oppiaineen parissa hän palaa joulukuussa 2016.

Tutkin, miten oppimispäiväkirjassa kirjoittaminen, oppiminen ja tekstilaji kietoutuvat yhteen, miten henkilökohtainen kirjoittaminen voi tukea oppimista. Ehkä tähän mennessä tärkein havaintoni on ollut se ilo, into ja nautinto, joka oppimispäiväkirjoista välittyy. Tunnustan hieman nolona, että vasta nyt, vierekkäin ja peräkkäin luettuina, myönteisten tunteiden määrä on paljastunut minulle. Päiväkirjojen riveiltä välittyvä kirjoittamiseen ja kirjoittamisen oppimiseen liittyvä ilo kietoutuu oppimispäiväkirjan ytimeen. Henkilökohtainen kirjoittaminen antaa tilaa tunteille ja tunteiden kirjaaminen edistää oppimista.

Myös väitöskirjan tekeminen on kirjoittamista ja oppimista. Analyysin jälkeen olen päässyt keskustelemaan kirjoittamalla paitsi aineistoni, myös toisten tutkijoiden kanssa. Odotan, mihin teksti minut johtaa. Oppimispäiväkirjoista välittyvään iloon oman tekstin edistymisestä, uusista taidoista, merkitysten muodostamisesta ja niiden jakamisesta on helppo yhtyä.

Anne Mari Rautiainen

”Nippu” ja lupa tappaa

Sinusta ei tule koskaan kirjailijaa, sinun on edes turha haaveilla siitä. Olet valitettava keskinkertaisuus. Tällaista kritiikkiä Laila Hirvisaari sai eräältä Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun naisihmiseltä nuorena kirjailijanalkuna (ks. lisää teoksesta Kirjailijan työmaat, 2007). Se osui ja upposi 15-vuotiaaseen, ja aiheutti lähes kahden vuosikymmenen tauon Hirvisaaren kirjoittamiseen.

Löysä, huolimaton ja kertakaikkisen kulunut

Mitä yhteistä Lailalla ja minulla on? Sitä en tiedä, mutta hänen kokemuksensa kosketti. Lähetin omat käsikirjoitukseni viidelle arvostelupalvelulle alkuvuodesta 2009. Ensimmäisenä takaisin saamani palaute kosketti myös. Palautteenantaja jakoi näkemyksiään lähettämästäni nipusta, jonka kerronta on löysää ja ilmaisu huolimatonta. Nipun (kaikki arvostelupalveluun lähettämäni käsikirjoitukset) ongelmat ovat keskenään samankaltaisia, eikä niissä ole suuria tasoeroja. Entä tarinoiden juoni, ehkä se koukuttaisi? Juonikuvio on kliseinen. Ei sitten, eikä henkilöilläkään mene yhtään paremmin: päällimmäisenä on henkilöiden mielenkuohujen ja tunnetilojen jäljittäminen paisuttelevin ilmaisuin. Kai minulla nyt sentään jonkinlaisia ansioita on kirjoittajana? Menet nyt sieltä missä aita on matalin, tyydyt viihteellisiin, pinnallisiin henkilökuviin, latistat tarinat selittelyillä ja jätät teemojen kehittelyn nupulleen. Auts, ei taida olla. Palautteenantaja keksi myös syyn tekstien luokattomuudelle: Olet ehkä kirjoittanut nämä vasta kertaalleen. En muuten ollut. Aivan huvikseniko olisin maksanut keskeneräisten tekstien kommenteista? Miten sitten voisin kehittää tekstejäni? Lopeta elämäntapajaarittelu! Käskystä. Lopuksi palautteenantaja vielä reflektoi itseään. Lopulta lukija väkisinkin ärtyy kun kunnon pureskeltavaa ei löydy.

Voi anteeksi.

Kuva: M. Myllärniemi.

Konstit on monet

On vaikea hahmottaa, millaiset intentiot näin toimivilla kirjoittamisen ammattilaisilla on, tai mitkä vaikuttimet heitä ohjaavat. Hirvisaari sai tuhopalautteensa vuonna 1953 ja minä vuonna 2009. Ei siis voida sanoa, että ennen oli paremmin, tai että nykyään tällaista ei enää tapahdu. Yritysmaailmassa näin käyttäytyviä henkilöitä kutsuttaisiin destruktiivisiksi johtajiksi, tai henkilöiksi, joiden johtamistyyli on MBP (management by perkele). Koulumaailmassa heitä nimitetään kiusaajiksi. Vaikka tapaukset olisivatkin yksittäisiä, joku saa aina näpeilleen.

Koettelemuksiin vastataan eri tavoin. Hirvisaari jätti kirjoittamisen pitkäksi toviksi, minä kirjoitin siitä gradun. Tosin tein sen kuusi vuotta myöhemmin, jolloin vastaleivotun palautteen käryt oli jo tuuletettu, ja raikas korvausilma kuiski korvissani.

Porkkanat loppuunmyyty!

Tutkin gradussani arvostelupalveluilta saamieni palautteiden kielenkäyttöä. Tein neljä erilaista analyysia, jotka kaikki osoittivat, että ensimmäisen palautteenantajan klangi poikkesi muista arvostelupalveluista. Hänen puhetapansa oli vähättelevä ja kriittinen, ja tyylinsä autoritaarinen, kun muiden palautteenantajien puhetapa oli kannustava ja kunnioittava, ja tyyli vuorovaikutteinen. En tarkoita kyseisen palautteenantajan inkompetenssia havaita tekstissä olevia puutteita, tai ettei teksteissäni olisi ollut puutteita, tarkoitan hänen tapaansa muotoilla ja ilmaista palautteensa. Voiko mikään käsikirjoitus olla niin ansioton, ettei siitä löydy yhden yhtä aihetta kehuille? Kyllä, sekin tuli todennettua. Tappajapalaute ei kiitoksella elä.

Kiitokset

Aivan lopuksi haluan kiittää sinua, arvon Killeri antamastasi kannustukset kaukaa kiertävästä, kielteisyyden tippukivistä ja väheksyvien ilmauksien täyttämästä kahden ja puolen sivun mittaisesta kannanotostasi. Ilman sinua minulla ei olisi tätä gradua. Sinä teit analyyseistäni merkittäviä. Sinun avustuksellasi löysin nimet epämääräiselle emootiolle.

Vaikka palaute oli tappavaa, se ei onnistunut tappamaan innostustani, päinvastoin. Ehkä kuulemme tuonnempana lisää palautteen patologiasta.

Ulla Peltonen

Kirjoittamisen keskeiset marginaalit

”Valkoisen paperin kammo on inspiraation idioottikaksonen” 

(Gilbert Sorrentino)

Kun kolme vuotta sitten väittelin kirjallisuudesta Jyväskylässä, kirjallisuuden oppiaineessa, en voinut aavistaakaan että pääsisin kaiken sen tutkimuksen, teoretisoinnin ja kuivakkaiden niteiden lehteilemisen jälkeen opettamaan kirjoittamista. Ensi kesänä päättyvä kahden vuoden ekskursio on sisältänyt johdantokurssin lisäksi runouskurssin, luovuuskurssin ja kirjoittamisen historian lähi- ja verkko-opetusta.

Kun väitökseni käsitteli kokeellisen kirjallisuuden historiaa sekä kirjoittamisen menetelmiä ja proseduureja, on ollut yllättävää huomata, että kirjoittamisen opettaminen on sivunnut monella tavalla väitökseni aiheita. On ollut hauskaa ja jopa hämmentävää todeta, että usein juuri ne seikat, jotka akateemista kirjallisuudentutkimusta vasten katsottuna ovat tavalla tai toisella marginaalisia, tuntuvat kirjoittamisen opettamisessa oleellisilta tai luonnollisilta.

Luovuustutkimus ja luovuuden käsite ylipäätään oli pitkään kirjallisuudentutkijoiden hyljeksimää epätieteellistä spekulaatiota. Nykyäänkin luovuuden tutkimus tapahtuu enimmäkseen muualla alueilla kuin kirjallisuuden oppiaineissa. Kirjoittamisen ja kirjoituksen historiallisesti muuttuvat mediat, niiden luovat ja ”aktivoivat” suhteet kirjoittamiseen eivät myöskään ole perinteisesti kiinnostaneet sisältöihin keskittyviä kirjallisuustieteilijöitä. Menetelmät kuuluvat tietysti kirjoittamisen ytimeen. Ne voivat vaihdella yksinkertaisista luovuusharjoituksista laajoihin, teoskokonaisuuden syntyä määrääviin proseduureihin, konsepteihin ja aikataulutuksiin.

Motoksi valitussa yhdysvaltalaisen prosaistin Gilbert Sorrentinon (1929–2006) lohkaisussa yhdistyy kirjoittamisen menetelmällisyys, luovuus ja teknologisuus. Se pudottaa kirjoittamisen romantisoidusta luovuusmytologiasta – inspiraation odottelusta – konkreettiseen tekemiseen. Kirjoittamaan ryhtyminen edustaa aina jonkinlaista menetelmää, periaatetta tai henkilökohtaista ”luovuusprotokollaa”, oli se sitten kuin piilossa tahansa. Luovuus on aina käyttövalmiina. Kirjoittamisen kannalta kirjoittaja ei ole koskaan marginaalissa.

Luovuus vaatii myös lepovaiheen. Jokainen valitkoon sille sopivan vuodenajan, mutta kirjoittamisen opettajat vetäytyvät joulutauolle viikonvaihteen tienoilla ja palaavat loppiaiseen mennessä. 

Rauhallista lomaa!

Juri Joensuu

Kohtaamisia tutkimusmatkalla

Karoliina Kähmi

Elokuussa julkaistu kirjoittamisen alan väitöskirjani käsitteli psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiaa. Erityisesti keskityin siihen, miten kirjallisuusterapiaryhmässä käytettiin ja tulkittiin metaforia ja oliko metaforilla terapeuttista arvoa. Toinen tutkimuskysymykseni käsitteli niitä merkityksiä, joita ryhmän osanottajat antoivat kirjallisuusterapiaprosessille. 

Aiemmissa aihetta käsittelevissä tutkimuksissa osallistujien oma kokemus oli jätetty täysin huomiotta ja johtopäätökset tehtiin joko erilaisten psykologisten mittausten, ryhmässä kirjoitettujen tekstien tai terapeutin kokemusten pohjalta. Omassa tutkimuksessani halusinkin antaa äänen ryhmän jäsenille itselleen ja selvittää, miksi he kokivat ryhmässä käymisen merkitykselliseksi. 

Tutkimusmatkani

Olen ammatiltani kirjallisuusterapiaohjaaja ja pitänyt mielenterveyskuntoutujien kirjallisuusterapiaryhmiä jo noin kolmentoista vuoden ajan. Tutkimuksen tekeminen minua syvästi kiehtovasta aiheesta oli todella palkitsevaa, kuten myös tutkimuksen kohteena olevan ryhmän ohjaaminen. Tutkimusmatkani varrella erityisesti narratiivisia menetelmiä käsittelevät kansainväliset konferenssit sekä Taikun tohtorikoulutettavien vertaisryhmään osallistuminen olivat hyödyllisiä, samoin kuin erilaisten kirjallisuusterapiaryhmien ohjaaminen. Ohjaajani Risto Niemi-Pynttäri ja Juhani Ihanus olivat tärkeänä tukena tutkimukseni kaikissa vaiheissa. 
  

Tutkimukseni kohdistui vuoden kestäneeseen kirjallisuusterapiaryhmään, jota ohjasin itse. Ryhmän kävi loppuun asti seitsemän osallistujaa. Tutkimusaineistoni muodostuu heidän kirjoittamista runoistaan ja muista teksteistään, loppuhaastatteluista sekä omasta tutkimuspäiväkirjastani, johon reflektoin ryhmän tapahtumia ja ohjaamiseen liittyviä ajatuksia ja tunteita. Tutkimuspäiväkirjastani muodostuikin lopulta tärkeä osa tutkimustani.

Kirjoittamisen yhteisöllisyys hoitaa

Tutkimukseni tärkein tulos oli huomio yhteisöllisen kirjoittamisen terapeuttisuudesta. Kaikki ryhmäni osallistujat pitivät mukavimpina ja hyödyllisimpinä tehtävinä niitä, joissa saivat mahdollisuuden kommentoida toisten tekstejä ja jatkaa omia tekstejään toisten kommenttien pohjalta – tai  kirjoittaa kokonaan yhteistä tekstiä toisten kanssa esimerkiksi lisäämällä säkeitä runoon vuorotellen. Yhdessä kirjoittaminen, turvallinen pienryhmä ja säännölliset tapaamisajat olivat ryhmäläisten mielestä tärkeitä kirjallisuusterapian elementtejä. Ryhmän alussa ja lopussa käytetyt kuvakortit ja ryhmässä luetut ja kirjoitetut runot helpottivat metaforista kommunikaatiota. Asioita ei tarvinnut lähestyä liian suoraan ja henkilökohtaisesti, vaan yhdessä runoillen. Ryhmässä käytettiinkin usein sanaa kohtaaminen. Uudenlaisesta, merkityksellisestä kohtaamisesta ihmisten välillä kertoo myös erään ryhmäisen kirjoittama runo.

Lähemmäksi sinua

minä purjehdin

kokemuksineni.

Muistot menneestä

eivät ole aina

kauniita.

Me teemme muistoista

kauniita.

Mekin selviydymme

läpi elämän

tänä iltana

takerrun sinuun

jään viereesi

Karoliina Kähmi
"Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun". Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. 

Kirjoittamisen fysiikkaa

Helmikuiset Kirjoittamisen tutkimuksen päivät Helsingissä palauttivat mieleeni kirjoittamisen fyysisen puolen. 1800-luvun Suomessa mietittiin sitä, kuinka kirjoittaa peltotöistä väsyneellä kädellä. Nykypäivänä valistunut kirjoittaja puolestaan huomioi istumatyön vaarallisuuden ja pohtii juoksuharrastuksen aloittamista.

Anna Kuismin on esitellyt artikkelissaan ”Rahvaan runot” Paavo Korhosen (1775–1840) tekstejä, joista löytyy säe siitä, kuinka kirjoittajan karkea koura suorastaan painaa paperin puhki. Vastaavasti muutkin kirjoittamiseen liittyvät välineet ja fyysiset tekijät saattoivat päätyä kielikuviksi kansanmiesten runoihin. Kuisminin mukaan esimerkiksi Pentti Lyytinen (1783-1871) kuvasi kynänsä olevan vailla ”kynttilöitä”. Miten me nykyaikana sanoisimme saman asian? Itse viittaisin ehkä kovalevyn tyhjyyteen, mutta yhtä hyvin voisi todeta fyysisemmin, ettei kirjoittaminen tänään ”kulje”.

”Kynällä kyntäminen” oli myös yksi rahvaanrunojen tyypillinen ilmaisu, jolla kuvattiin kirjoittamista. Varhaiset suomalaiset kansanrunoilijat olivat pääasiassa miehiä. Olisivatko kielikuvat erilaisia, jos mukana olisi ollut enemmän naisia ja sanasto olisi tullut heille tyypillisemmästä työstä? Kuva: Library of Congress.

  

Kirjoittamisen opiskelijoille opetetaan yhä V.A. Koskenniemeen viitaten, että rytmi on runon verenkierto. Vielä useammin toistetaan Vladimir Majakovskin kuuluisia ajatuksia kävelystä keinona luoda runon rytmi. Puhumattakaan siitä, miten Virginia Woolfia seuraten pohdimme oman rauhan, huoneen tai muun kirjoittamiseen tarkoitetun (joskus virtuaalisenkin) tilan merkitystä.

Opiskelijoita neuvotaan myös miettimään, mikä on juuri hänelle sopivin vuorokaudenaika kirjoittaa. Tähänkin sisältyy yllättäviä fyysisiä ulottuvuuksia. 1800–luvulla ei tiedetty, riittäisikö päreen valo iltasella, nyt pohdimme, piristääkö padin sininen valo liikaakin?

Kirjoittamisen fyysisyyteen on mielestäni pitkään liittynyt ääripäitä korostava asennoituminen. ”Kirjoittaminen ei vaadi muuta kuin tanakat istumalihakset”. Jonkin tämäntyyppisen lauseen olet varmaankin kuullut kirjoittajan urasi aikana? Ja kohdannut todennäköisesti sen vastakohdankin, kirjoittamisen mystiikkaa korostavan näkemyksen. Tasapainoisempaa asennoitumista edustaa sivusto Terve Taiteilija, jossa asiaa on käsitelty jo puolisen vuotta. Sen seuraamista suosittelen kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Itse aion pitää tuntosarvet herkkinä ja kuulostella, koska aiheesta saataisiin lisää tutkimustietoa. Millä kaikilla tavoilla kirjoittaminen onkaan fyysistä?

Nora Ekström


Kuva: Petteri Kivimäki

Julma leikki

Henkilökohtaisia huomiota ja ajatuksia Creative writing, Pedagogy and well-being -konferenssin Jyväskylän päivien annista, osa I

 

Kirjoittamisen opettaja Hämeenaho identiteettileikin tiimellyksessä arviolta alkutalvesta 1974.

Kirjoittamisen ja hyvinvoinnin suhdetta lähestyttiin monesta eri suunnasta konferenssin puheenvuoroissa. Useaan kertaan esille nousi ns. ”playful approach”, leikki sekä metodina että tavoitteena kirjoittamisessa – ja ihmisen hyvinvoinnissa. Terapeuttisen kirjoittamisen ulottuvuuksista puhunut kirjailija-psykologi Juhani Ihanus (Helsingin Yliopisto) mainitsi leikin mahdollisena tilana (potential space), esimerkiksi liikkumisena edes takaisin fantasian ja todellisuuden välillä. Tällä alueella voimme arvioida vaihtoehtojamme, haasteitamme, pelkojamme ja toiveitamme. Leikillinen, etsivä kirjoittaminen voi opetusmetodina innostaa opiskelijoita, toimia identiteettileikin työkaluna, samalla tavalla kuin autobiografinen kirjoittaminen voi sisältää tärkeitä terapeuttisia ulottuvuuksia. Ja kai samalla voi oppiakin käsillä olevasta asiasta?

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Javier Sagarna (Escuela des Escritores, Espanja) toi ”leikillisen lähestymistavan” esiin nimenomaan luokkahuonetyöskentelyssä, kirjoittamisen opiskelijoiden luovuuden herättelyyn tarkoitetuissa harjoituksissa. Tavallaan leikki tuntui olevan vahvasti läsnä myös kun mediataiteen ja kirjoittamisen opettaja Orhan Kipcak (Vienna Poetry School) esitteli kokeellisen runouden välineitä, kuten Phont’ia, jossa foneettisiin aakkosiin perustuva applikaatio muuttaa puheen, tässä tapauksessa runon lukemisen, oudoksi äänimaailmaksi. Leikillä on ainakin minusta oma roolinsa myös esimerkiksi jatko-opiskelija ja tarinoiden kerääjä Annika Naskin (Jyväskylän Yliopisto) kuvaamassa kollektiivisen kirjoittamisen projektissa. 

Myös jo sanalla ”leikki” on minusta opetuksellista käyttöä. Riippumatta käsillä olevan harjoituksen luonteesta se voi olla vapauttava väline: ”Kirjoittakaa vain, tämä on siinä mielessä leikkiä, että näitä novelleja ei tulla nyt oikeasti kritiikkiteksteissä ja lukijoiden vastaanotossa ruotimaan." Olemme siis suojassa leikkikamarissa, oikea maailma odottaa vasta oven ulkopuolella. Kirjailija-opettaja Philip Gross (University of South Wales) sivusi tätä puhuessaan työpajatyöskentelystä; vaikka ryhmäpalautetilanne pyrkii olemaan rento ja turvallinen, se ei ole vapaa-alue jossa voi tehdä mitä tahansa, vaan mutkikas sosiaalinen tilanne jossa on sääntöjä. Se on pienoismaailma, joka heijastelee ulkopuolista maailmaa, ja siksi se on myös leikin paikka, kokeilemisen, erehtymisen, mielikuvituksen. Ja tältä pohjalta työpaja voi onnistua hienosti tai mennä pahasti pieleen. 

Ei ole mikään uusi asia, että leikin merkitys on suuri niin vapauttavissa kirjoitusharjoituksissa kuin ihmisen hyvinvoinnissa yleensä. Konferenssin koko antia pohtiessa aiheeseen saa kuitenkin toisenkin näkökulman. Skitsofrenia ei ole leikkiä. Silti esimerkiksi kirjailija-psykiatri Jūratė Sučylaitėn (Univeristy of Khaipeda, Liettua) ja kirjallisuusterapiaohjaaja ja tohtorikoulutettava Karoliina Kähmin (Jyväskylän yliopisto) puheenvuoroja kuunnellessa nousi mieleen, että he tekevät terapiaa potilailleen samoilla metodeilla ja jopa osin samoilla motiiveilla kuin millä minä kirjoittamisen opettajana harjoituksia opiskelijoille suunnittelen, teetän ja perustelen. Runouden keinoja uuden ilmaisun löytämiseksi, metaforaa sen sanomiseksi mitä ei muuten voi sanoa jne. Konferenssin viimeisenä puhuneen tutkijatohtori Saara Jäntin (Jyväskylän yliopisto) aiheesta oli leikki jokseenkin kaukana: esimerkiksi uusiseelantilaisen kirjailija Janet Framen koko elämän jatkunut kamppailu ja toisaalta ristiriitainen, identiteetin kannalta tärkeä suhde skitsofrenia-diagnoosiinsa (Frame sai muun muassa sähköshokkeja ja vältti lobotomian vain siksi, että oli julkaissut kirjailija) on identiteettileikin sysipimeä puoli. 

Tämä tuo meidät kirjoittamisen opettajan perusväittämään siitä, että minä en ole terapeutti, puhun vain kirjoittamisesta. Tämä tuntuu suoraan sanoen ontolta konferenssipäivien puheenvuorojen jälkeen, moniin näkökulmiin siitä, miten valtava kirjoittamisen ”leikin” merkitys ihmisen terveyteen ja mielenterveyteen on. En toki ole terapeutti, mutta innostan ja ohjaan ihmisiä leikkimään kielellä, merkityksellä, omilla muistoillaan, fantasian ja todellisuuden rajalla, omalla identiteetillään. Kaikki kokeneet opettajat ovat myös törmänneet tilanteisiin, jossa opiskelijan mielenterveysongelmat estävät häntä tekemästä rajanvetoa elämänsä ja kirjoittamisensa välillä, mutta edellisen pohjalta voi pohtia, kuka sen rajan osaa vetää? Eihän tässä kenenkään mielenterveys mikään turvallinen linnake ole, vaan oikein valittu leikki voi horjuttaa sitä kaikilla. Hulluja ja terveitä kun ei ole olemassa siinä mielessä, että voisin (saati haluaisin) kiinnittää kurssini oveen lapun "Ainoastaan terveille”. 

En minä tätä pelkää. En näe työtäni niin, että sörkin opiskelijoita (ja itseäni?) pahoihin paikkoihin ja sitten pakenen vastuuta (”Hoida loput terapeuttisi kanssa”). Mutta mielenterveydelliset ulottuvuudet ja niihin liittyvä vastuu pitäisi muistaa aina, kun leikitän ihmisiä vakavissa, heidän identiteettiinsä ja hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa. Pitkälle pääsee (toivottavasti) jo sillä, että jokaista leikkiä suunnitellessa tämän asian pitää mielessä, ja toimii sen mukaan. 

Muistan ala-asteelta erään pulskan kaverin. Hän oli minua pari vuotta nuorempi emmekä siis sosialisoineet, mutta häntä pidettiin niin kummallisena, että koko koulu kiinnitti häneen huomiota. Kaikenlaisia juttuja puhuttiin, mutta mieleeni jäi vain se, että hän teki kaiken leikisti, opettajan suostumuksella ja tuella vielä: hän opetteli leikisti lukemaan, leikisti kertotaulua jne. Hän ei oppinut mitään oikeasti, mutta leikisti asia eteni, eikä tämä todellakaan ollut mikään yleinen opetusmetodi siihen aikaan. Sääli vain, että en tiedä miten tämä koululeikki jatkui, miten tämä kaveri siis sittemmin elämässään pärjäili. 

    

Panu Hämeenaho

Tarinallistaminen – pioneerityötä, gradu ja kirja

Toukokuussa 2014 Talentum Oyj julkaisi kirjani Tarinallistaminen – palvelukokemuksen punainen lanka. Graduni kirjoittamisen maisteriopintoihin osin samasta aiheesta oli valmistunut vain puolta vuotta aikaisemmin. Ulkoapäin saattaa näyttää siltä, että Anne se vain teki gradun ja kirjan vuodessa. Mutta eihän asia ihan niin ole, vaikka vuosi aikamoinenkin olikin! 
Pitää palata vuoteen 2006. Olin 30-vuotias ja lähtenyt Oriveden Opistoon tekemään kirjoittamisen perusopintoja. Sitä ennen olin opiskellut ammatin ja ollut vuosia työelämässä, tv- ja elokuva-alan hommissa.  Kirjoittamiseen liittyi aikoinaan nuorempana itselläni isoja esteitä. Halusin kirjoittaa, ja tehdä töitä nimenomaan luovan kirjoittamisen parissa, mutta halusin sitä niin paljon, että en uskaltanut tavoitella unelmiani.

Joka tapauksessa olin jo opiskellut Orivedellä hyvän aikaa, kun istuin vierailevan luennoitsijan Tuomo Lahdelman seurassa Oriveden ruokalassa. Olin keskustellut Tuomon kanssa Jyväskylän Yliopiston Kirjoittamisen maisteriohjelmasta. Jyväskylä oli kuitenkin minulle täysin tuntematon kaupunki ja mietin ääneen Tuomolle, että onkohan tässä nyt mitään järkeä, että kolmekymppinen ihminen juoksee täällä ympäri maata unelmiensa perässä? Tuomo totesi rauhallisesti, minkä muunkaan perässä sitä ihminen juoksisi.

Totta.

Hain ja pääsin maisteriohjelmaan. Olin graduseminaarien suurkuluttaja, todella innostunut kuulemaan muiden graduista. Ja sitten minua alkoi kiinnostaa draamallisen tarinankerronnan soveltaminen eri aloille, asiat kuten draamapedagogiikka ja elämyskasvatus. Sitä kautta kiinnostuin elämystaloudesta ja ylipäätään elämyksellisten kokemusten tuottamisesta liiketoiminnassa.

Aloitin gradun tekemisen aiheesta ja voimakkaan tarinallistamisen kipinän innoittamana samaan aikaan vuonna 2008 ryhdyin yrittäjäksi, perustin Tarinakoneen.

Tähän liittyy eräs epätoivoinen tilanne, kun tuskailin oman roolini kanssa. Mikä oikein olen? En ole kirjoittaja, en copywriter, en ole käsikirjoittaja.. mikä tämä tällainen soveltaja-sekasikiö oikein on? Yöllä heräsin ideaan. Olin raapustanut sen ruttuiseen paperiin harakanvarpain ja jatkanut uniani. Aamulla paperissa luki ”tarinallistaja”.

Ja siitä alkoi monen vuoden työ, pioneeriyrittäjän rooli ei ole se helpoin. Ei ole helppoa myydä sellaista, mikä on uutta ja vaikeasti käsitettävää. Koko ajan kehitin palveluitani, tarinallistamisen menetelmää toimivampaan ja selkeämpään muotoon. Tätä työtä tein yhdessä asiakkaiden sekä muiden palvelumuotoilun ja elämyssuunnittelun parissa toimivien kanssa.

Tarinallistamisen idea on se, että draamallisen tarinankerronnan käytänteet ovat sovellettavissa liiketoimintaan. Koko yrityksen toimintaa voidaan johtaa tarinalähtöisesti ja näin tuottaa asiakkaille kokemuksia, jotka tuntuvat tarinalta. Keskeistä on ajatus siitä, että palvelukokemus on tänä päivänä parasta markkinointia. Tarinallistamalla tuotetaan entistä inhimillisempiä ja merkityksellisempiä palvelukokemuksia – jotka näin ollen myös tavoittavat asiakkaiden tarpeet paremmin, ja myyvät paremmin.

Jossain vaiheessa tuntui, että on mahdoton yhtälö elättää itseään yrittäjänä ja samaan aikaan tehdä gradu valmiiksi. Niemi-Pynttärin Risto onneksi oli kärsivällinen mentori gradulleni, ja ymmärsi myös sen yrittäjän arkeen ja ajankäyttöön liittyvän tuskailun. Lisäksi ongelmia aiheutti riman nouseminen liian korkealle. Kustannussopimuksen saaminen samaa aihetta koskevalle kirjalle auttoi asiaa. Ymmärsin, että gradun ei enää tarvitse olla se THE gradu, jossa avaan luomaani menetelmää, vaan nyt sen roolin saakin oikea kirja.

Kirjan kirjoitusprosessi on kuin olisi junassa, joka vääjäämättä kulkee kohti lopputulosta. Aina ei välttämättä ole niin vakuuttunut siitä, että itse on tämän junan ohjaksissa. Ehkä se jatkuva itsensä ja omien ajatusten kyseenalaistaminen onkin se rankin juttu, mutta vain näin voi päästä hyvään lopputulokseen. Opettavainen prosessi oli kaiken kaikkiaan, kehityin kirjoittajana aikamoisia loikkia eteenpäin. Työ yhdessä loistavan kustannustoimittajan ja mentoreiden kanssa oli palkitsevaa.

Ehkä yllättävintä oli se, millaiseen keskittymisen tilaan upposin vuodeksi. Hoidin yrittäjänä työt ja koulutuskeikat, mutta muuten läsnäoloni tässä maailmassa tuntui olevan aika puutteellista.

Kun kirja sitten oli käsissäni, sanoisin, että olo oli kuin maratoonarilla, joka ei tajua päässeensä maaliin. Harhailee raukka maaliviivan toisella puolella hölmistyneen näköisenä: mitä tapahtui? Jonkinlainen tukiryhmä näille maaliviivan toiselle puolelle selviytyneille on kyllä paikallaan, ja onneksi on toisia kirjoittavia ihmisiä. Kuullessaan muiden kokemuksista ymmärtää, että ei ole kokemuksineen ja tuntoineen kummajainen. Vaan niin tarinallistaja kuin olenkin, olen sisimmältäni myös kirjoittaja ja elän kirjoittajan elämää. 

Anne Kalliomäki