 |
| Kuva: Martti Minkkinen |
Tiedätkö sen hetken, kun tajuaa olevasi kulkeutumassa sellaiseen
suuntaan, joka ei tunnu oikealta? Jokin tuntuu perusteellisella tavalla
väärältä, et voi edetä enää näin, mutta samalla pelkäät kuollaksesi pysähtymistä,
sillä sen jälkeen on uskallettava lähteä uutta kohti. Uusi suunta on aina riski.
Kun lopulta uskaltaa pysähtyä ja sanoa itselleen ääneen totuuden, jota on
pakoillut, vyöryy ylitse helpotuksen aalto. Ensimmäiset haparoivat askeleet
tuntuvat ilolta kantapäissä ja koko kehossa. Pelon ja epävarmuuden ylle nousee kummallinen
tyyneys, luottamus, ja silloin sen tajuaa: Jokin minussa on muuttunut, eikä
mikään tule enää koskaan olemaan aivan samanlaista kuin ennen tätä hetkeä.
Minä muistan hyvin oman hetkeni. Siitä on pian neljä vuotta.
Olin aloittanut kirjoittamisen perusopinnot, ja eräässä tehtävässä
kirjoittajan täytyi mennä itselleen tärkeään paikkaan pohtimaan sen tuntua ja
merkitystä. Niinpä minä olin suukottanut pikkuista tytärtäni hyvästiksi,
istunut autoon ja lähtenyt ajamaan. Ja nyt makasin perheemme mökin pihalla
auringossa, kaikki aistit avoimina, kuuntelin elokuun täyteläisyyttä, kirjoitin
muistivihkooni linnut ja tuulen, kaiken vihreyden, levollisen metsän rajan,
nurmen kostean tuoksun, vapauden ja lämmön, tuulen joka silitti hiuksiani.
Aloin ajatella tulevia vuosia työelämässä, joka repii ja
koettelee. Olin sitoutumassa tulevaisuuteen, joka ei tuntunut omalta, vain
siksi, etten uskonut tarpeeksi itseeni tavoitellakseni mitään muutakaan. Tunsin
äkillistä surua, kun ajattelin kaikkia tulevia vuosia ja vuosikymmeniä
akateemisessa oravanpyörässä, josta pakenisin ajoittain kirjoittamalla, mutta
aina vain harrastuksena, sivujuttuna, hetkittäin. Sekin aloittamani tarina,
joka tuntui paisuvan päässäni romaaniksi asti, ei tulisi koskaan valmiiksi
kaiken arjen keskellä. Sanat ja tekstinpätkät jäisivät aina pelkiksi pätkiksi,
haaveiksi, ja se teki kipeää.
Sillä ainahan minä olin tiennyt, että kirjoittaminen ei ollut
minulle mikään sivujuonne. Ei, se oli koko elämäni kantava asia, minuuteni ydin.
Ja siinä hetkessä, mökin viileässä ilmassa, viimeisiä päiviään hengittävän
kesän keskellä, minä pysähdyin. Aloin nähdä edessäni uuden tarinan, polun. Kirjoittamisen
olisi annettava nivoutua kaikkeen, sille oli sallittava uusia reittejä ja
uomia, sitä ei saisi enää pitää taskunpohjalla tai myöhäisillan väsyneissä
hetkissä.
Mökiltä palattuani uskalsin sanoa
tavoitteeni ääneen, tein siitä johtotähteni. Varasin kalenterista aikaa
tekstien työstämiselle ja opinnoille. Päätin lähteä väitöskirjassani tutkimaan luovaa
kirjoittamista ja sitä, miten sitä voidaan hyödyntää opettajien ammatillisen
kasvun tukena. Väitöstutkimuksessani yhdistyvätkin oma taustani opettajana ja
opettajankoulutuksen kehittäjänä sekä intohimoni kirjoittamiseen. Väitöstyö on
nyt puolivälissä, ja myös palkkatyössäni opettajankoulutuslaitoksella saan
työskennellä tekstien tuottamisen parissa. Olen vetänyt opettajien
kirjoittamisen työpajoja ja ryhmiä, ja jatkanut kirjoittamisen aineopintoihin. Ja
se mainitsemani tarina, siitä kasvoi romaanin käsikirjoitus.
Kuluneet vuodet eivät ole olleet helppoja,
mutta silti jokainen uusi askel on ollut edellistä varmempi. Enemmän minun
näköiseni. En kadu kipuiluja, en köyhyyttä, epävarmuutta. Ja minä muistan yhä
sen elotuulen. Se jäi minuun kiinni.
Anne Martin
Kirjoittaja työskentelee opettajankoulutuslaitoksella tutkijana, rakastaa tarinoita ja tekee väitöskirjaa luovasta kirjoittamisesta ammatillisen kasvun tukena.
