Sivut

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Kirjoittamisen näköinen elämä


Kuva: Martti Minkkinen

Tiedätkö sen hetken, kun tajuaa olevasi kulkeutumassa sellaiseen suuntaan, joka ei tunnu oikealta? Jokin tuntuu perusteellisella tavalla väärältä, et voi edetä enää näin, mutta samalla pelkäät kuollaksesi pysähtymistä, sillä sen jälkeen on uskallettava lähteä uutta kohti. Uusi suunta on aina riski. Kun lopulta uskaltaa pysähtyä ja sanoa itselleen ääneen totuuden, jota on pakoillut, vyöryy ylitse helpotuksen aalto. Ensimmäiset haparoivat askeleet tuntuvat ilolta kantapäissä ja koko kehossa. Pelon ja epävarmuuden ylle nousee kummallinen tyyneys, luottamus, ja silloin sen tajuaa: Jokin minussa on muuttunut, eikä mikään tule enää koskaan olemaan aivan samanlaista kuin ennen tätä hetkeä.
Minä muistan hyvin oman hetkeni. Siitä on pian neljä vuotta. 

Olin aloittanut kirjoittamisen perusopinnot, ja eräässä tehtävässä kirjoittajan täytyi mennä itselleen tärkeään paikkaan pohtimaan sen tuntua ja merkitystä. Niinpä minä olin suukottanut pikkuista tytärtäni hyvästiksi, istunut autoon ja lähtenyt ajamaan. Ja nyt makasin perheemme mökin pihalla auringossa, kaikki aistit avoimina, kuuntelin elokuun täyteläisyyttä, kirjoitin muistivihkooni linnut ja tuulen, kaiken vihreyden, levollisen metsän rajan, nurmen kostean tuoksun, vapauden ja lämmön, tuulen joka silitti hiuksiani.

Aloin ajatella tulevia vuosia työelämässä, joka repii ja koettelee. Olin sitoutumassa tulevaisuuteen, joka ei tuntunut omalta, vain siksi, etten uskonut tarpeeksi itseeni tavoitellakseni mitään muutakaan. Tunsin äkillistä surua, kun ajattelin kaikkia tulevia vuosia ja vuosikymmeniä akateemisessa oravanpyörässä, josta pakenisin ajoittain kirjoittamalla, mutta aina vain harrastuksena, sivujuttuna, hetkittäin. Sekin aloittamani tarina, joka tuntui paisuvan päässäni romaaniksi asti, ei tulisi koskaan valmiiksi kaiken arjen keskellä. Sanat ja tekstinpätkät jäisivät aina pelkiksi pätkiksi, haaveiksi, ja se teki kipeää.

Sillä ainahan minä olin tiennyt, että kirjoittaminen ei ollut minulle mikään sivujuonne. Ei, se oli koko elämäni kantava asia, minuuteni ydin. Ja siinä hetkessä, mökin viileässä ilmassa, viimeisiä päiviään hengittävän kesän keskellä, minä pysähdyin. Aloin nähdä edessäni uuden tarinan, polun. Kirjoittamisen olisi annettava nivoutua kaikkeen, sille oli sallittava uusia reittejä ja uomia, sitä ei saisi enää pitää taskunpohjalla tai myöhäisillan väsyneissä hetkissä.

Mökiltä palattuani uskalsin sanoa tavoitteeni ääneen, tein siitä johtotähteni. Varasin kalenterista aikaa tekstien työstämiselle ja opinnoille. Päätin lähteä väitöskirjassani tutkimaan luovaa kirjoittamista ja sitä, miten sitä voidaan hyödyntää opettajien ammatillisen kasvun tukena. Väitöstutkimuksessani yhdistyvätkin oma taustani opettajana ja opettajankoulutuksen kehittäjänä sekä intohimoni kirjoittamiseen. Väitöstyö on nyt puolivälissä, ja myös palkkatyössäni opettajankoulutuslaitoksella saan työskennellä tekstien tuottamisen parissa. Olen vetänyt opettajien kirjoittamisen työpajoja ja ryhmiä, ja jatkanut kirjoittamisen aineopintoihin. Ja se mainitsemani tarina, siitä kasvoi romaanin käsikirjoitus.

Kuluneet vuodet eivät ole olleet helppoja, mutta silti jokainen uusi askel on ollut edellistä varmempi. Enemmän minun näköiseni. En kadu kipuiluja, en köyhyyttä, epävarmuutta. Ja minä muistan yhä sen elotuulen. Se jäi minuun kiinni.


Anne Martin


Kirjoittaja työskentelee opettajankoulutuslaitoksella tutkijana, rakastaa tarinoita ja tekee väitöskirjaa luovasta kirjoittamisesta ammatillisen kasvun tukena.