Essun taskusta sanomalehteen

Kuva: Saara Luokkala

”Kirjoita sellaisesta tytöstä, joka suuttuu määräileviin aikuisiin ja karkaa kotoa. Se menee lelukauppaan ja syö siellä piparkakkuja ja tortillaa”, toivoivat lapseni muutama vuosi taaksepäin. Siitä lähti liikkeelle Paras joululahja -satu Aino-nimisestä tytöstä.

Olin ommellut lapsilleni edellisenä jouluna kalenteriessun, jonka taskuihin piilotin pieniä jouluyllätyksiä. Satu muokkautuikin luontevasti kalenterin muotoon: yksi pieni luku jokaiselle päivälle. Asettelin tekstin tietokoneella pitkulaisiin palstoihin, tulostin ja rullasin tarinanpätkiä essukalenteriin. Joulukuu alkoi ja satu oli vielä kesken. Monena iltana lasten mentyä nukkumaan jatkoin satua tietokoneellani.

Kun kerroin joillekin läheisilleni tästä meidän kotitekoisesta kalenteristamme, halusivat monet päästä seuraamaan satua. Perustin pienen WhatsApp-ryhmän niille, jotka halusivat seurata satua. Aina, kun olin lukenut luukun lapsilleni, otin lampun valossa kännykällä kuvan ja lähetin sen listalle. Aina silloin tällöin joku antoi pyytämättä palautetta: ”Tämä oli ihana, ja lapset jäivät koukkuun.” Tai: ”Julkaise tämä jossakin.”

Marraskuussa 2019 kirjoittamisen opinnoissa meitä rohkaistiin hakemaan julkaisukokemuksia. Muokkasin hieman kalenterisatuani ja lähetin sen paikkakuntani sanomalehteen. Lapin Kansa julkaisi sadun paitsi printtilehdessään myös verkossa ja podcastina. Jokainen luukku sai kauniin kuvituksen graafikko Miila Kankaanrannalta. Myös samaan konserniin kuuluva Kaleva otti tekstin julkaistavakseen.

Kuulin tuttavilta, että useampi koululuokka oli seurannut satua ja joku lapsista oli innostunut kirjoittamaan oman joulusadun. Kuulemma monet eläkeikäiset olivat odottaneet aina uutta luukkua innokkaasti. Kun joulu oli ohi, sain Lapin Kansalta toiveen, että tekisin seuraavaksi jouluksi uuden kalenterisadun.

Keväällä 2020 mielessäni oli pyörinyt jo pitempään jatko-osa edelliseen satuun liittyen. Kevät kului ja joulutunnelmaan oli vaikea eläytyä. Lasteni mielestä kalenterisadulle oli yksi ehto: sen tuli olla ehdottomasti jännittävä! Sain ennen kesää tehtyä suunnitelman sadusta Tekstikokoelma-kurssille. Siitä tuli lopulta itsenäinen jatko-osa edelliseen tarinaan ja nimeksi valikoitui Piparkakkuyllätys.

Nyt satu on valmis ja lähetetty toimitukseen. Kuvittaja on ilahduttanut minua ensimmäisillä maistiaisilla. Pienoisella jännityksellä odotan, miten lukijat ottavat vastaan Piparkakkuyllätyksen. Toivon, että se viihdyttää ja lohduttaa ihmisiä koronarajoitusten keskellä.

On jälleen aika nostaa tähdet ikkunoihin ja kalenteriessu perinteiselle paikalleen leivinuunin kylkeen. Kun lapset nukahtavat, käyn sujauttamassa sen taskuihin pieniä tarinarullia.

Saara Luokkala

Kirjoittajuuden lautasmalli, annoskoko ja ruokarytmi

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä viimeisin.

_____________________________________ 

Kun haluaa oppia ilmaisemaan itseään kirjoittamalla, pitää kokeilla erilaisia tyylilajeja. Vain siten kykenee parhaalla mahdollisella tavalla ruokkimaan ja ravitsemaan sekä lukijaa että itseään kirjoittajana. On löydettävä oikea annoskoko ja ruokarytmi. Ahmia ei saa. On tultava riittävän kylläiseksi ja osattava jättää sopivasti tilaa. Ravinnon pitää myös ehtiä imeytyä.

Kirjoittamisen opinnot työntävät epämukavuusalueelle, kokeilemaan ennestään tuntematonta. Ilman ulkoisia vaatimuksia vitkastelu olisi liian helppoa.

Kohtaaminen draaman kanssa kasvokkain jo heti ensimmäisellä opintojaksolla säikäytti, mutta verkkokurssin armoton aikataulu ei antanut tilaa venkoilla. Pakon edessä syntyi elämäni paras draamapätkä – ainoa, mitä tähän mennessä olen kirjoittanut. Selviämisen kokemus jätti halun nauttia toistekin tätä lajia.

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävät johdattelivat lempeästi liikkumaan todellisuuden rajan yli. Se hälvensi epävarmuutta, mistä löytää tarinoita kerrottavaksi. Fiktiota sai maistaa turvallisin mielin. Maku ei ollutkaan karvas, jota on syytä vältellä, vaan sen voi antaa vietellä ja viedä kielen mukanaan.

Nälkä kasvoi syödessä. Mitä enemmän tekstiä tuotti, mitä enemmän tarinoita loi, sitä sulavampaa ja helpompaa kirjoittamisesta tuli.

Ylensyönti uhkasi jo kirjoittajaa, kun kurssitehtävien pituus on rajattu eikä oikein osannut valita, mitä kaikkea tarjottimeltaan jättäisi pois. Silloin runous yllätti ja riensi apuun. Runon maailma sallii liikahtelun soljuvasti ilman ajan ja tilan rajoitteita. Runoon sanottava tiivistyy helposti.

Väliin on mahtunut niitäkin hetkiä, jolloin kirjoittamisesta on ollut sulavuus kaukana. Tekstien työstäminen on ollut tahmeaa ja ideat ovat loppuneet. Sanat ovat närästäneet kurkussa.

Kiireessä stressaantuneen pään on täyttänyt kohina, joka on nielaissut alleen kaiken muun, eikä tarinoille ole jäänyt tilaa.

Kun kaipasin kipeimmin ravintoa luovuudelleni, menin ulos. Hengitin. Annoin ähkyn hellittää ja sulattelin opittua kaikessa rauhassa. Luonnon keskellä löytyi tuoreita ideoita kirjoituksiin ja tekstin jumittaneet kohdat alkoivat aueta. Luovuus sai taas ilmaa siipiensä alle. Sanat muuttuivat helpommin pureskeltaviksi.

Kun matkaan kirjoittamisessa kohti uusia haasteita, jatkan hyväksi havaitulla tiellä ja pidän kiinni rauhallisista kävelyistä. Kiireenkin keskellä otan aikaa ja tilaa sulattelulle. Unohdan hetkeksi to do -listat ja tekemättömät työt, sivuutan pyykkikasat ja pölyt sängyn alla.

Päästän ilman virtaamaan. Sanat sulamaan nielusta.

Maria Jussila ja Mari Kuusisto

Maria ja Mari ovat kirjoittajia, jotka etsivät parhaillaan itselleen sopivaa annoskokoa, lautasmallia ja rytmitystä.

Aiemmat tekstit tässä sarjassa:

Sanna Loukkola ja Teemu Korpijärvi: Aikaa! Tilaa!
Soile Näppi ja Noora Oluikpe: Kirjoittajan kotiinpaluu
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Aikaa! Tilaa!

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä kolmas.

_____________________________________ 

Kuva: Sanna Loukkola

Työ, perhe, opinnot…

Ajankäyttöön liittyen huomaan muutamaa päivää ennen deadlinea, että tämä blogiteksti on vielä kirjoittamatta. Otan yhteyttä kirjoittajapariini, ja onnekseni hän on jo aloittanut kirjoittamisen.

Omassa ajankäytössä olisi parannettavaa paljonkin, varsinkin suunnitelmallisuudessa. Olen ainakin kerran päätynyt tilanteeseen, jossa väsään samana päivänä palautettavaa työtä ja heti ensimetreillä huomaan, ettei materiaalia löydy koko kaupungista. Ei kirjastosta, ei kirjakaupasta, eikä sähköisenä. Tällaisessa tilanteessa ei voi kuin soimata omaa tyhmyyttään ja toivoa, että ensi kerralla muistan ja valmistaudun huolellisemmin.

Kuinka ihminen saa vielä järjestettyä aikaa kirjoittamiselle, jos haluaa kaiken lisäksi tavata ystäviä ja harrastaa muutakin? Kirjoittajan pitäisi lisäksi lukea runsaasti. Entä mistä löytää sopen, jossa rauhassa antautua tekstille? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa kirjoittamisesta haaveileva painiskelee. Niihin on tavalla tai toisella löydettävä vastaus.

Olen aina ollut viimetipan ihminen, mitä tulee opiskeluun ja koulutehtäviin. Toisaalta taas, en vietä unettomia öitä tehtävien ja esseiden parissa, vaan arvotan unen äärimmäisen korkealle omassa arvoasteikossani. Levänneenä jaksaa puristaa tekstiä kasaan lyhyessäkin ajassa, toisin kuin silmät ristissä ja nuutuneena. Levänneenä jaksaa muutenkin asioita paremmin.

Voin rehellisesti sanoa, että kirjoittamisen osalta, suurin osa työstä tapahtuu pääni sisällä ennen varsinaisen tekstin muodostamista paperille. Mietin ja pyörittelen asioita päässäni ja muokkaan niitä valmiiksi, jolloin säästän valtavasti aikaa. Voin kirjoittaa esseetä tai runoa ajatuksen tasolla vaikka kaupan kassajonossa, kävelyllä tai lounaalla.

Olen realisti sen suhteen, että työssäkäyvänä, aktiivisena ihmisenä, minulla on erittäin rajallisesti aikaa käyttää kirjoittamisen perusopintoihin. Ja jos olen onnekas, luovuuden puuska ajoittuu juuri siihen hetkeen, kun jotain pitäisi saada aikaiseksi.

Jokaisella on omanlaisensa ratkaisu näihin kirjoittamisen perusedellytyksiin. Joku kirjoittaa läpilyöntinsä pesuhuoneen kuivausrummun päällä, toinen kartuttaa käsikirjoitusta viidentoista minuutin pätkissä, kun arjessa on hengähdyshetkiä. Joku hylkää kaiken muun ja heittäytyy kokonaisvaltaisesti kirjoittamiseen.

Itse kirjoitan yleensä ruokapöydän ääressä tai kirjastossa. Välillä on piristävää vallata nurkkaus kahvilassa tai baarissa. Ulkona kirjoittaminen tarjoaa tilaisuuden tirkistelyyn, ympäröivän elämän pienten tapahtumien seuraamiseen ja virikkeiden keräämiseen. Joku toinen on uskollinen työhuoneelleen tai kirjoitusnurkkaukselleen.

Aikaa löydän varhaisista aamuista, myöhäisistä illoista ja viikonlopuista. Se vaatii kurinalaisuutta, johon motivoi kirjoittamisen nautinto. On ihanaa huomata, että teksti alkaa vetää ja tarina avautuu sivu sivulta. Mutta aikaa ja tilaa se vaatii.

Aika on järjestettävä omien mieltymysten ja mahdollisuuksien mukaan, pidemmissä tai lyhemmissä jaksoissa, mutta sitä on oltava valmis käyttämään. Jos olet kirjoittaja, kirjoittaminen antaa sinulle paljon, mutta sen vaatima aika on väistämättä pois muusta: perheeltä, lepohetkistä, ystäviltä, harrastuksista… Tämän hyväksyminen on kirjoittajalle välttämätöntä.

Oman tilan järjestäminen tapahtuu sekä oman pään sisällä että fyysisesti. On tietysti oltava paikka, johon asettua kirjoitusvälineiden kanssa. Kotona se voi olla pöydänkulma perheen nukkuessa tai työhuone suljetun oven takana, mutta se voi yhtä hyvin olla vilkas baari tai rantakallio – kunhan oma tila on otettu myös mielessä.

Parasta tässä kirjoittamisen opiskelussa taitaakin olla määräaikoihin oppiminen niinkin taiteellisessa lajissa kuin kirjoittaminen on. Pakotettuna tuottamaan tekstiä määrätystä aiheesta kykenee odottamattomiin suorituksiin. Saatuaan opintojen myötä pintaraapaisun kirjoittamisen eri aihealueilta, voi myöhemmin elämässä käyttää määräämättömän ajan kyseiseen aiheeseen ja syventyä siihen tarkemmin.

Haaveilen kiireettömästä hetkestä kirjaston nurkassa runokirja kädessäni. Kesäisestä aamusta keskellä kaupunkia, maailman matkaamisesta ja siitä kirjoittamisesta. Ikkuna ja leveä ikkunalauta, kuppi teetä (vaikka oikeasti juon mieluummin kahvia). Kirjallisuus ja kiireettömyys ovat kieltämättä paras yhdistelmä. Sitä tavoitellen, yksi tekstinpätkä kerrallaan.

Keskittynyt, ympäristöstään ammentava kirjoittaja saa paljon aikaan vaikka keittiössä, jossa lapset mekastavat jaloissa, mutta klassisinkaan kirjoituskammio tummine kirjahyllyineen ja loimuavine tulisijoineen ei auta, jos ajatukset ovat muualla eikä kirjoittamiselle ole vallattu tilaa omassa mielessä. Nämä ovat tietenkin kärjistyksiä, ja useimpien kirjoittajien todellisuus asettuu säyseästi näiden välimaastoon.

Tämän blogin aihe on onneksi sellainen, että materiaalia ei tarvita, vaan tarkoituksena on kertoa omasta ajankäytöstä kirjoittamisen perusopintoihin liittyen – ja tässä sitä ollaan. Palautuspäivä on huomenna, tai tarkemmin sanottuna huomenaamulla. Vanha viidakon sanonta ’kiire tulee vasta lopussa’ pitää jälleen paikkansa.

Sanna Loukkola ja Teemu Korpijärvi

Sanna ja Teemu ovat kirjoittamisen opiskelijoita Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa. He etsivät yhä tarinoita, tilaa ja aikatauluja.


Aiemmat tekstit tässä sarjassa:

Soile Näppi ja Noora Oluikpe: Kirjoittajan kotiinpaluu
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Kirjoittajan kotiinpaluu

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä toinen.

_____________________________________ 

Olen tullut pitkän matkan takaa, etsinyt umpeen kasvaneita polkuja ja tuttuja maamerkkejä, liftannut epäilyttäviin kyyteihin ja kysellyt tietä muilta samaan suuntaan kulkijoilta. Nyt se seisoo edessäni: talo pellon laidalla. En tiedä, kuka täällä asuu nykyään. Onko tämä edes oikea osoite? Nostan käteni, koputan ovelle ja astun sisään, kerron terveisiä maailmalta ja pyydän yösijaa.

Tämän maiseman muistan. Se on kaunis ja rauhallinen, täynnä värejä – kaiken luovuuteni pyhin lähde. Pellon reunalla on sumua ja peuroja. Siellä seisoo tyttö odottamassa paluutani ja sitä, että voisimme jälleen olla yhdessä. Muistan hänen rauhattoman ja tumman katseensa, mutta nyt hän on lempeä ja täynnä valoa. Hän kulkee juurakkojen halkomilla poluilla varmoin askelin. Hän tuntee pellon laidan, minä tunnen maailman. Niiden väliin voimme rakentaa kotimme.

Perille päästyäni olen kirjoittanut enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen. Luulin tarvitsevani intohimoa pystyäkseni kirjoittamaan, mutta nyt olen huomannut, että kirjoittaminen synnyttää intohimoa. Olen kirjoittanut koko syksyn, lukenut kirjoittamisesta, puhunut kirjoittamisesta ja nähnyt siitä unia. Sekä nukkuessani että hereillä ollessani olen ajatellut kirjoittamista ja joinakin öinä olen tehnyt kaikkeni ollakseni ajattelematta sitä.

Kirjoittamisesta on vaivihkaa tullut niin iso osa elämääni, etten enää epäröi sanoa olevani kirjoittaja. Istun sohvalle, tartun kynään, enkä pysähdy. Pitkästä aikaa olen täysin elossa, minulla on syy olla ja elää. Viekää kaikki pois ja silti minulle jää tämä, loppumaton mielen syvyys ja muistot.

Jokaisessa pienessä ja turhankin oloisessa muistossa on pala minua ja minuutta, persoonaani, identiteettiäni. Hyvin pieniä hippusia, joiden voimaa tässä hetkessä en ole ehkä koskaan vielä tajunnut yhtä kirkkaasti. En ole vieraillut sisäisessä maailmassani tällä tavalla kokonaiseen vuosikymmeneen.

Olen palannut kotiin.

Soile Näppi ja Noora Oluikpe

Yhdessä kirjoitetun tekstimme “kolmas ääni” löytyi yhdistämällä oppimispäiväkirjojemme sekä keskustelujemme pohjalta kertynyttä materiaalia, jota muokkasimme vuorotellen.

Sarjan aiemmat tekstit:
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

x

Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin, joten julkaisemme neljän tekstin sarjan opintojen alkuvaiheen kokemuksista.

_____________________________________ 

Sen syyskuisen lauantain jälkeen, kun avasin Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampuksen oven, mikään ei ollut ennallaan. Tästä ne alkoivat, kirjoittamisen perusopinnot. Työ ja arki olivat louhineet neljä vuosikymmentä ja nostaneet eläkkeelle siirtyessä pintaan nuoruuden haaveen, pitkään hellityn unelman fiktiivisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittamiseen olen aina suhtautunut juhlallisesti ja kunnioittaen. Taakse jääneeseen työuraan on liittynyt rutiiniksi muuttunutta tekstin suoltamista palstamäärin. Siitä huolimatta oikea kirjoittaja on minulle aina ollut kaunokirjoittaja, mystinen luova nero. Joillakin sitä kykyä on ja toisilta sitä taas puuttuu. Nyt olin Mattilanniemessä ottamassa selvää, olisiko minulla tuota taitoa.

Syksyn kolme opintojaksoa avasivat silmäni järisyttävällä tavalla. Kirjoittamista voi oikeasti oppia ja siinä voi kehittyä. Kirjoittaminen ei ole pelkkää luovaa kykyä, vaan ennen kaikkea työtä, jota oppii vain kirjoittamalla. Opintojen alussa rykäisin mielestäni punnitun tekstin ja jäin odottamaan muiden kirjoittajien ihailevia kommentteja. Tuli niitäkin, mutta palautteesta ymmärsin, että minun olisi kirjoitettava uudelleen. Ja vielä uudelleen. Työstettävä, tiivistettävä ja typistettävä.

Kaiken tämän uuden keskellä tunsin iloa, jonka kaltaisen luulin itseltäni jo karanneen ulottumattomiin. Kun kurssilla harjoiteltiin runon kirjoittamista, tunne oli kuin aikoinaan uimaan oppiessa, kun järven pohja loittoni tummaksi syvänteeksi ja käsipohja vaihtui ihoa hivelevään liukuun. Kirjoitettaessa draamakohtausta tuntui kuin olisi pitänyt kirjoittaa kädet selän taakse sidottuina. Se oli yhtä häikäisevää kuin aikoinaan polkupyörän kesyttäminen, joka päättyi pystyssä pysymiseen, horjuvaan mutta kuitenkin.

Mutta on ollut muutakin kuin kirjoittaminen. Jokaiseen opintojaksoon on kuulunut alan kirjallisuuteen perehtymistä. Neljän kuukauden jälkeen on korkeintaan saanut varpaat kastettua tutkimukseen, mutta jo kurkistus on ollut huimaava. Minulla on tekniikan alan tohtorikoulutus, mutta lähestymistavoissa ja kirjallisuudessa on paljon tuttua. Alkuasukkaat puhuvat outoa murretta, mutta ovat ystävällisiä.

Hämmentävintä oli huomata, että opintojen alussa tavoitteeksi määrittelemäni ”oman äänen löytäminen” oli tällä tieteenalalla tuttu käsite eikä vain oma ilmaisuni. Tämän löydön tekeminen alan kirjallisuudesta tuntui samalta kuin aikoinaan lapsena Afrikan tähteä pelatessa timantin löytäminen omalla heittovuorolla.

Syksyn mittaan olen myös iloinnut löytämistäni kirjoittajakollegoista. Vaikka yhteisössä näen monien viipottavan kirjoittajina kaukana edelläni, se ei lannista minua. Pikemminkin he tuntuvat vetävän minua mukaansa. Hyvä seura tekee kaltaisekseen.

Olen tullut kaapista ja puhunut julkisesti kirjoittamisestani. Voi olla, että kirjoitan vielä romaanin. Voi olla, että oma ääni jää ainaiseksi raakkumisen asteelle. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on kulkeminen. Olen matkalla. Vain se on varmaa.

Anneli Pirttilä

Möykystä kirjaksi

Kimmo Tuominen

Olen väsännyt kaikenlaisia kirjoitelmia, mutta julkaissut lähinnä tiede- ja asiaproosaa. Vuonna 2008 syntyi kolmas tyttäreni ja tuolloin ilmestyi myös viimeisin tietokirjani.

Isyys- ja perhevapailla sain päähäni ryhtyä leikkimään fiktiolla. Kirjoitin runoja ja tein ensimmäisen luonnoksen siitä teoksesta, josta myöhemmin kuoriutui Pimeän verkon oraakkeli.

Runoilu oli hauskaa ja proosakin maittoi hetken aikaa. Eräänä päivänä tulostin kansainväliseksi läpimurroksi kaavaillun romaanikäsikirjoitukseni. Järkytyin, kun aloin lukea lähes valmiiksi kuvittelemiani liuskoja.

Sokista toivuttuani neuvottelin hetken yliminäni kanssa. Päädyimme yhteistuumin siihen lopputulemaan, että ”bestsellerini” oli möykky: epämääräinen läjä sinne tänne sojottavia juonentynkiä.

Paperit oli syytä repiä ja käsikirjoitustiedosto tuli vapauttaa bittiavaruuteen. Lahjattomuudestani ei kannattanut jättää todisteita.

Päätin keskittyä asiakirjoittamiseen, perheeseen ja päivätyöhön. Arki oli tärkeämpää kuin kuvitelmat.

Paperit onnistuin tuhoamaan, mutta tiedostoista jäi versioita sähköpostiini. Olin lähetellyt niitä itselleni varmuuskopioiksi.

Vuoden 2015 keväällä liityin työväenopiston luovan kirjoittamisen ryhmään. Palasin Pimeän verkon oraakkelin maailmaan kirjoituskurssin viimeisessä harjoitustehtävässä. Kun olin lukenut novellintapaiseni ääneen, sain rohkaisevaa palautetta niin opettajalta kuin kurssitovereiltakin.

Elokuun loppupuolella päätin vilkaista jo kertaalleen hylkäämääni käsikirjoitusluonnosta. Sähköpostista ongitun tiedoston avaaminen osoittautui hankalaksi. Olin lukinnut sen salasanalla, joka oli sittemmin unohtunut.

Hämmästyin, kun lopulta pääsin silmäilemään tiedoston sisältöä. Teksti ei ehkä ollutkaan niin huonoa kuin olin muistanut ja pelännyt.

Möykky oli kuudessa vuodessa pienentynyt ja alkanut muistuttaa sotkuista lankakerää. Umpisolmut saattaisivat aueta uutteralla työllä.

Kirjoittamisen jatkaminen oli silti hankalaa. Tekstin rakenne oli hutera. Sanat karkailivat sinne tänne ja lauseet kompastelivat. Lyöntivirheet kiusasivat kuin hyttysparvi.

Kirjoittamisen kitka vei toistamiseen uskoni siihen, että tekstimöykystä tulisi jotakin. Olin kuitenkin sisuuntunut ja viisastunut, enkä antanut periksi.

Jatkoin käsikirjoituksen työstämistä kirjoittajakoulutuksissa. Sain palautetta ja deadlineja. Kirjan teosta tuli kurinalaisempaa ja projektinhallintani kehittyi.

Ihme tapahtui vähitellen. Tarinalle muodostui juoni ja henkilöhahmot rakentuivat. Maailma sai lisää sävyjä. Lauseet oikenivat ja kappaleet napsahtelivat paikoilleen.

Kun Pimeän verkon oraakkeli ilmestyi lokakuussa 2018, minusta tuli esikoiskirjailija. Pääsin kirjamessuille keskustelemaan tuoreesta teoksestani.

Yliminä tuijottaa minua lukulasien läpi juuri nyt ja käskee tekemään vain järkeviä asioita. ”Arki voittaa aina kuvitelmat”, se sanoo ja rypistää otsaansa. Kirjoitan silti — kirjoitan, vaikka toivoa ei ole.

Toinen möykky paisuu kovalevyllä kuin taikina.

Kimmo Tuominen

Kirjoittamisen opiskelu ja menetelmien käenpojat

Syyskuun alussa julkistettu Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Post-Oulipo ry & Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, toim. Teemu Ikonen) esittelee kotimaisen tekijäjoukon voimin menetelmällistä kirjoittamista teoreettisista ja käytännöllisistä, historiallisista ja tämänhetkisistä näkökulmista. 

Termi viittaa sääntöjen, rajoitteiden ja kaavojen soveltamiseen kirjoittamiseen. Kirjallisuuden historiassa näkyvimmin asian kanssa on ollut tekemisissä vuonna 1960 perustettu ranskalainen kirjailijaryhmä Ouvroir de Littèrature Potentielle, ”potentiaalisen kirjallisuuden työpaja”, joka on sekä tyypitellyt kirjallisuuden historiasta löytyviä, ehkä jo unohdettujakin rajoitteita että kehittänyt uusia.

Menetelmällisessä kirjoittamisessa kirjoittamisen käytäntöön yhdistyy monia teoreettisempia kysymyksiä. Ne voivat liittyä esimerkiksi muotoon, tekijyyteen, luovuuteen, vastaanottoon tai teosrakenteeseen. OuLiPo itse on aina ollut avoimella linjalla keksimiensä rajoitteiden suhteen: ne on lähtökohtaisesti tarkoitettu kenelle tahansa kiinnostuneelle kirjoittajalle. Kirjoittamista ja luovuutta käsittelevillä kursseilla OuLiPon tuottama menetelmien varanto onkin laajasti käytössä eri puolilla maailmaa. Varsinaista menetelmien käyttöä oleellisempaa lienee niiden mukana kulkevat yleisemmät kysymykset kirjallisesta luovuudesta. Millaisen suhteen omaan kirjoittamiseen menetelmien käyttö tuottaa? Miten formaaleilla keinoilla tuotetut tekstit eroavat ”aidon”, sisäisen luovuuden sanelemista hengentuotteista?

Kirjassa haastatellun, Leuvenin yliopistossa kirjallisuutta ja sarjakuvia tutkivan professorin Jan Baetensin asenne kirjoittajakoulutukseen vaikuttaa suoraan sanottuna nihkeältä. Ainakaan hänellä ei ole hyvää sanottavaa OuLiPon menetelmien käytöstä kirjoittajakursseilla. Tietämättä yhtikäs mitään belgialaisesta kirjoittajakoulutuksesta, mutta itsekin mainittuun syntiin eri yhteyksissä syyllistyneenä, asiaa voi katsoa yleisestä, jopa ekumeenisen sovittelevasta näkökulmasta.

OuLiPo on hyvin ranskalainen ilmiö ja sen syntyä motivoivat tietyt ajatukset ja tietty kirjallisuushistoriallinen tilanne, esimerkiksi vastakkainasettelu surrealistien kanssa. Siitä huolimatta oulipolaisissa ideoissa on universaalisuutta ainakin siinä määrin, että suomenkielisenkin menetelmällisen kirjallisuuden antologian julkaiseminen on mahdollista 58 vuotta ryhmän perustamisen jälkeen. Ryhmän ja sen menetelmien esitteleminen kirjoittamisen opiskelijoille ei siis myöskään pitäisi olla harhaista toimintaa. Tietysti menetelmät, kuten mikä tahansa asia, on mahdollista perustella huonosti, kontekstoida onnettomasti, tai esitellä niitä kuvitelluilla itseisarvoilla höystettynä.

Kirjallisuudentutkijan tympeässä asenteessa kirjoittajakoulutusta kohtaan voi nähdä myös pyrkimystä vetää rajaa akateemisen tutkimuksen ja kirjoittajakurssien tyyppisen ”harrastelun” välille. Suomessa kirjoittamisen opetus on hyvin tutkimuksellista sekä sisällöiltään että opiskelutavoiltaan ja opiskelijakunta keskimäärin akateemista, joten tällainen rajanveto tuntuu vanhanaikaiselta. Kirjoittamisen opiskelijat ovat kirjoittamisen(sa) tutkijoita.

Juri Joensuu

FT Juri Joensuu väitteli menetelmällisestä kirjallisuudesta Jyväskylän yliopistossa vuonna 2012, toimi Jyväskylän Avoimessa yliopistossa kirjoittamisen yliopistonopettajana 2014–2016 ja on mukana Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa.

Tenttipäivitys

Kirjallisuuden professori Irmeli Niemi totesi aikoinaan tuskastuneensa tenttien pitämiseen: kun opiskelija palauttaa tenttikirjan kirjastoon, hän palauttaa samalla myös sen sisältämän tiedon. Omien opiskeluaikojemmekin tenttimuistot ovat surkeita: aina oli kiire, tietoa tuli suollettua hädissään paperille ja kun tuntien urakan jälkeen havahtui, oli niska jumissa. Ja kenen idea oli laittaa humanistien tenttiajankohdaksi lauantaiaamu?

Vastustimme pitkään ajatusta tentistä osana kirjoittamisen opintoja. Olimme väärässä.

Nyt, vuoden kokemuksella huomaamme, että etätentti onkin kirjoittajalle opettavainen tilanne. Tenteissä aineistot saavat olla esillä ja tiedon toistamisen sijaan sitä sovelletaan, siis ajatellaan itse niin kuin kirjoittaja aina tekee. Valmistautumisen vaiheeseen kuuluu mahdollisuus järjestää itselleen mieluinen tenttitila, Avoin yliopisto edellyttää vain toimivaa tietokonetta ja verkkoyhteyttä.

Tentissä saattaa edelleen olla kiireen tuntua, mutta niin on usein ammattikirjoittajan arjessakin. Huolitellun tekstin tuottaminen määräajassa on tarpeellinen taito, sitä on hyvä testata muuallakin kuin lähiopetuksen pikaharjoituksissa.

Tentissä arvioimme kykyä keskustella aineiston kanssa, lähdeaineiston ja oman näkemyksen tasapainon rakentamista. Samaa harjoitellaan esseissä, draamassa, oppimispäiväkirjoissa ja tieteellisessä kirjoittamisessa – laajemmin ajateltuna vuoropuhelusta on kyse kaikessa kirjoittamisessa.

Jos jotain vanhasta luentosalitenttiperinteestä haluaisimme säästää, niin ehkä sen äänimaailman, joka syntyy lähemmäs sadan ihmisen kirjoittaessa yhdessä. Voisiko etätentin tehdä kodin sijasta kahvilassa tai kirjaston lukusalissa? Vai riittääkö tietoisuus muista samaan tenttiin osallistujista omien tietokoneidensa äärellä?

Anne Mari ja Nora

Etäopiskelijan tunnustuksia

Edessäni kimaltaa turkoosi meri ja valkoisin koskaan näkemäni ranta. Aurinko tarjoilee polttavan kuumia säteitä. Allani heiluu riippukeinu. Joudun pian sulkemaan läppärin, koska haluan ottaa hetken omaa aikaa. Aistia tuulen ihollani ja pujottaa varpaani samettiseen hiekkaan. Tanssia kohti aaltoja sekä kellua rentona niiden kohistessa korvaani.

Palaan työskentelypisteelleni täysin virkistyneenä sekä rentona ja alan kirjoittaa innolla, kuten olen tehnyt koko opintovapaani ajan. Onpa kirjoitusympäristöni sitten balilaisessa rantakahvilassa tai japanilaisessa puutarhassa lentokentän vieressä.

Lähdin unelmieni opintomatkalle viime vuoden elokuussa. Olin innoissani: saisin viettää kymmenen kuukautta rakkaimpien harrastusteni kanssa. Kirjoittamisen ja matkustamisen.

Vaikka kirjoitan työkseni ja vaikka olisin kuinka motivoitunut työpöytäni ääressä Suomessa, en ole aiemmin kokenut samanlaisia huippuhetkiä kuin nyt kirjoittamisen perusopintoja tekevänä etäopiskelijana. Innostuksen ja luovuuden suuret aallot eivät tunnu loppuvan koskaan. Yksi syy siihen on varmasti nämä kauniit, vaihtuvat työskentelymaisemat. Ne ruokkivat flow-tilaani ja virittävät minut täydelliseen kirjoitusvireeseen. Oloon, josta en haluaisi irrottautua. Siinä teksti juoksee ajatustakin nopeammin ja kehoni tuntee kokonaisvaltaisen mielihyvän. 

Opiskelijan riippumatto tai puistonpenkki ovat fysioterapeutin kauhukuvia, mutta minulle ne ovat mitä parhaimpia tsemppaajia. Asetan päivittäin itselleni tietyn työskentelyajan. Työskentelen yleensä korkeintaan kaksi tuntia samassa paikassa. Se voi riittää päivän kirjoitustyöksi. Deadlinen lähellä saatan joskus kirjoittaa kuusi tuntia, mutta se on maksimiaika, jonka vietän läppärini kanssa päivittäin. Aika sisältää myös muut kirjoitushommani, kuten Adventurista-blogini (www.menaiset.fi/adventurista) päivittämisen. Tämä kaikki tuntuu uskomattomalta vapaudelta ja etuoikeudelta, etenkin ympärivuorokautisia opiskelu- ja työpäiviä sisältävän 22 ruuhkavuoden jälkeen.

Yritän yleensä kirjoittaa heti aamusta. Joskus hiljainen majapaikka toimii siihen parhaiten, toisinaan menen kirjoittamaan kahvilaan vaikka keskelle aasialaista aamutoria. Nappaan kirjoituksiini usein mukaan senhetkisen paikan tunnelmaa, vuorovaikutusta ja ihmisten toimintaa.

Mutta kirjoittamisen opinnot ovat niin paljon muuta kuin pelkkää kirjoittamista. Yritän lukea paljon, ideoin ja suunnittelen. Juttelen niin paikallisten kuin turistien kanssa ja kuulen uskomattomia tarinoita. Kehittelen päässäni hahmoja sekä tilanteita, joita voin käyttää mahdollisesti myöhemmin. Otan kuvia ja visualisoin mielenkiintoisimpia hetkiä lisää päässäni. Sanat ja tarinat kehittyvät mieleeni sekä muistikirjojen sivuille ennen kuin avaan koneeni.

Jos kirjoittaminen ei jonain hetkenä innosta, pidän tauon ja lähden vaikka suosikkipaikkaani veden äärelle tai ihmishulinaan jonnekin muualle. Olen erittäin onnellinen, että osaan jo hellittää ja minulla on nyt mahdollisuus siihen. Opintovapaani aikana olen oppinut lisää tästä luovuttamisen taidosta; monessa vierailemassani maassa elämisen tahti on rennompi.

Onneksi olen ymmärtänyt vihdoin, että kaikkea ei tarvitse suorittaa hikihatussa eikä lopputuloksenkaan pidä olla aina täydellinen. Olen luopunut ennen kaikkea stressaavista ajatuksistani, joihin kulutetun ajan voi käyttää hyödyllisemminkin. Mitä enemmän opiskelen oman elämäni editointia, sitä nautinnollisemmaksi matkani kirjoittajana muuttuu.

Annakaisa Vääräniemi 

Minusta tuli kirjoittaja

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

Reflection by Stan Shebs [GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html),
CC BY-SA 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0), via Wikimedia Commons

Tähän mennessä tässä sarjassa on käsitelty kirjoittajaksi kasvamista, palautteen merkitystä ja oman työkalupakin kokoamista. Kirjoittamisen opintojen parhain oppi taitaa kuitenkin olla omien tunteiden tunnistaminen, epävarmuuden sietäminen ja rohkeuden lisääntyminen:

rohkeus lähestyä sanoja mahdollisuutena tai paremmin sanoen mahdollisuuksina leikkiä sanoilla, irrotella merkityksillä ja sävyillä, kokeilla ja rikkoa rajoja.

Kirjoittamisen opinnot kannustavat omien rajojen testaamiseen, mikä näkyi myös vastauksissa. Tutuimman ja turvallisimman tekstilajin tai tyylin sijaan pääsee kokeilemaan monenlaista kirjoittamista. Mukavuusalueelta poistuminen kannattaa, uusilla aluevaltauksilla saattaa hämmästyttää itsensäkin:

Ehkä vielä joskus myöhemmin kirjoitan lisää draamatekstiä. Ajatella.

Arvokas kokemus on kertoa julkisesti, että opiskelee kirjoittamista. Itsevarmuuden ja uskalluksen lisääntyminen voivat heijastua esimerkiksi työhön. Opeista saattaa olla päivittäistä hyötyä viestintätilanteissa, tai opintojen kautta avautuu sivutyö vaikkapa paikallislehdessä: 

Opiskelu omaksi iloksi on laajentunut lukijoiden ja toimituksen antaman palautteen myötä isommaksi palloksi. Sivutyöstä saan hieman lisätuloja, mutta merkittävämpi muutos on ollut muulla kannustuksella.

Opinnoissa vahvistui uskallus osallistua kirjoituskilpailuun ja nousta porras kohti ammattilaisuutta:

opintojen voi katsoa myötävaikuttaneen siihen, että minusta tuli kirjailija.

Muutos voi liittyä identiteettityöhön, olla matka itseen ja itseksi:

Kirjoittaminen on minulle välttämätön peili. Se patistaa katsomaan varjojani ja hyväksymään epävarmuutta. Samasta peilistä saan myös onneksi ajoittain löytää iloa sanojen mahdollisuuksista.
[--] Opinnot ovat pikkuhiljaa auttaneet minua hyväksymään myös epävarmuuden osaksi luovaa energiaani. Ilman sekä opettajien että kanssakirjoittajien kannustusta se ei olisi mahdollista. Koen että kasvaakseni kirjoittajaksi tarvitsen tämän yhteisön. Myös se on peili.

Ilman epävarmuutta ei kasvaisi varmuutta. Opinnoista mukaan jää rohkeus, uskallus kurkottaa mukavuusalueen reunan yli ja kasvaa kohti omaa kirjoittajuutta.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:

Kirjoittamisen työkalupakki

Palaute on avain omaan prosessiin

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat

Kirjoittamisen työkalupakki

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

Tools by Anthony Abbot, CC Flickr.

Kirjoittaminen on taitolaji, jota usein verrataan käsityöläisyyteen. Opiskelijoiden vastauksista löytyy vastaava rinnastus: ”Sana teksti tulee latinan kielen sanasta textum merkiten ’kudelmaa’ ja ’kudosta’.” Mutta erokin on selvä:

[Käsityön] ohjeita noudattaen päädyn valmiiseen lopputulokseen. [--] Kirjoittaessani, näppäillessäni kirjaimista, sanoja, virkkeitä, lauseita, värejä, tunteita ja tuntemuksia, minulla ei ole malliohjetta, on tuotettava kaikki itse.

Erilaiset tekniikat, työkalut ja kirjoittamisen keinot liittyvät opintoihin. Tekstilajipiirteet tai tarinan rakentamisen elementit ovat selkeitä oman kirjoittamisen tukirakenteita. Yhdelle arvokkainta on kirjoittaa asioista, jotka tuntee, toiselle parasta nähdä kirjoittamisen mahdollisuudet, se kuinka moneen sanat taittuvat ja soveltuvat.

Monenlaista kirjoittamista kannattaa kokeilla ja havainnoida omaa tekemistään. Erilaiset harjoitukset ovat hyödyllisiä, myös kokeneelle kirjoittajalle: kukapa ei joskus kaipaisi keinoja päästä tekstissään eteenpäin? Kirjoittamisen jumeihin voi auttaa vaikkapa pastissiharjoitus tai kontrolloitu vapaa kirjoittaminen. Senkin voi oppia, ettei ole itselleen liian ankara:

Jos kirjoittaminen ei suju, ei pidä pakottaa itseä siihen, vaan luoda olosuhteet, jotka edesauttavat kirjoittamista.

Kirjoitusharjoitusten ohella analyysitaidot nousevat vastauksissa tärkeiksi. Oman tekstin analysoiminen voi avata silmät, mutta yhtä hyvin analyysitaidot voivat liittyä tekstilajien oppimiseen:

En ole aiemmin analysoinut elokuvaa kohtaus kohtaukselta. Näin ensimmäistä kertaa, miten tiiviisti elokuvan voi kietoa pääteemansa ympärille, miten kaikella on merkitystä, miten taloudellinen elokuva on tapahtumien ja kohtauksien suhteen, ja miten tarkasti se voi noudattaa käsikirjoitusoppaiden “nuotteja” olematta ennalta arvattava tai kömpelö.

Prosessin haltuun ottamisen taidot näkyivät vastauksissa: oppii aikatauluttamaan, saa tekstit viimeisteltyä. On varattava aikaa myös sille, että ottaa välillä etäisyyttä tekstiin.

Keinojen ja taitojen kerryttäminen ei vielä tee kirjoittajaa: 

Jossain vaiheessa [--] täytyy päästää irti opettajista, kurssikavereista, opaskirjoista, annetuista aiheista ja alkaa kirjoittaa itse.

Kun omat siivet alkavat kantaa, voi työkalupakkiakin täydentää omin voimin.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:
Palaute on avain omaan prosessiin

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat

”Tärkeintä on oma kirjoittaminen”

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista käynnistyy tänään ja jatkuu syyslukukauden ajan. Iso kiitos kaikille parhaat oppinsa kertoneille!

Vastausten jäsenteleminen on ollut kiehtovaa ja innostavaa. Julkaistavat blogitekstit koostuvat samoihin asioihin kiertyneistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

By Rhett Maxwell - pencils in a cup, CC BY 2.0,
(https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=48392481)

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Oman kirjoittamisen korostaminen saattaa kuulostaa kovin ilmeiseltä vastaukselta, mutta tarkemmin katsottuna se vie kirjoittamisen oppimisen ytimeen. Oikopolkuja on turha etsiä:

Opintojen aikana kirkastui, että jokainen teksti syntyy sana kerrallaan ja että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. 

Kirjoittamista voi harjoitella 

Kirjoittamisen ymmärtäminen taidoksi, jota voi harjoitella ja kehittää, on ollut merkityksellinen paitsi kulloisenkin tekstin, myös kirjoittajaidentiteetin kannalta. Kokemus oman kirjoittamisen vahvistumisesta aiheuttaa myönteisen kehän: mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän haluan kirjoittaa. 

Tekstit valmistuvat, kun syntynyt rutiini innostaa viimeistelemään ituja, alkuja, raakileita tai muuten keskeneräisiä kirjoituksia. Omien tekstien edistyminen ja kehittyminen palkitsee.

Säännöllinen kirjoittaminen antaa uskoa omaan tekemiseen

Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan: 

Hyvä fiilis syntyy usein kirjoittamisen lomassa, kun vain tarttuu työhön. 

Silloin voi käydä niin, että kieli vie. Tiedot, kokemukset, tuntemukset ja käsitykset muodostavat merkityksiä ja järjestyvät toisille jaettaviksi teksteiksi. Kirjoittaminen myös ruokkii kirjoittamista: 

kaikesta kirjoittamisesta ja kirjoittamisen lajeihin tutustumisesta voi saada hyviä mausteita siihen omalta tuntuvaan lajiin.

  

Oma tyyli voi löytyä vain kirjoittamalla

Kirjoittamisen opinnot saattavat avata runohanat tai ne vievät penkomaan tekstien maailman rompetorille. Oman tyylin rakennusaineet löytyvät ja vahvistuvat kirjoittamalla:  

Oma tyylini on tavallaan ollut olemassa, mutta olen etsinyt sitä pitkään ja nyt siis löytänyt. Siihen olen tarvinnut ainakin kaunokirjallista esseetä, faktan ja fiktion sekoittamista, autofiktiota ja elämäkerrallista kirjoittamista ja proosan perusteita – sekä rohkeutta uskoa omaan ääneeni.

Rohkeudesta kuulemme lisää syksyn mittaan.

Meillä on juhlat

Voiko kirjoittamista opettaa? Ja vielä yliopistossa? Näihin kysymyksiin sai kirjoittamisen suunnittelija Miisa Jääskeläinen vastata 25 vuotta sitten, kun kirjoittamisen opinnot käynnistettiin Jyväskylässä.

Neljännesvuosisadan jälkeen vastauksia ei enää kaivata. Opetus on vakiintunut ja vahvistunut. Perusopintojen jälkeen avoimessa yliopistossa käynnistyivät aineopinnot, sitten tiedekunnan puolella syventävät ja jatko-opinnot.

Kirjoittamiselle on ollut kysyntää. Ensimmäisenä lukuvuonna 1992–93 opintoja teki 8 opiskelijaa, seuraavana jo 26. Nykyään opiskelijoita valitaan kahdesti vuodessa ja määrät ovat kasvaneet huomattavasti, esimerkiksi viime lukuvuonna Jyväskylässä perusopinnot aloitti 105 ja aineopinnot 44 kirjoittajaa.

Aihetta juhlaan siis on. Juhlan kunniaksi Panu Hämeenaho suunnitteli blogiimme uuden tunnuksen. Pegasuksen ja 25 linnun siipien havinassa tarjoamme tänä syksynä artikkelisarjan, johon kokoamme kirjoittamisen parhaita oppeja.

Kysyimme opiskelijoiltamme, mikä on ollut paras kirjoittamisen oppisi ja miksi juuri se. Vastaukset viimeistään kertovat, että kirjoittamisen opintoja tarvitaan. Tervetuloa lukemaan – ensi viikolla aloitetaan!

Kuinka kirjoittamisen opinnot poikivat romaanin

Keväällä 2014 päätin alkaa harrastaa. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllinen päivätyö toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella. Freelance-arjen kuluttavan epätietoisuuden jälkeen se jätti kummasti energiaa. Halusin harrastuksen, jossa oli mahdollista kehittyä ja haastaa itseään ilolla. Hain Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintoihin, koska muistelin pitäneeni itseäni joskus kirjoittavana ihmisenä. Perusopintojen alussa päätin jatkaa opiskelua niin kauan kuin iloa riittäisi. Leikin kesken jättäminen ei olisi ollut epäonnistuminen. Kyseessä kun oli harrastus.

Heti ensimmäiseltä kurssilta koukutuin. Asiatekstin ja fiktion tuottaminen tuntui ihanalta, kuin olisi kotiin tullut. Niin omaa juttua jaksoi hyvin työpäivien jälkeenkin. Ja sitten tapahtui jotain ratkaisevaa: proosakurssin aluksi opettaja esitteli lyhytproosan kaatoluokkana, jonka alle voi sijoittaa ne kaikki lyhyet tekstit, jotka eivät löydä paikkaansa muiden genrejen alta. Kaatoluokka. Kuinka inspiroivaa! Annoin itselleni tehtävänannoksi kirjoittaa kokoelman mahdollisimman erilaisia lyhytproosapätkiä, jotka muodostaisivat mahdollisimman yhtenäisen kokonaisuuden. Kaatopaikalleni syntyi viisi liuskaa tynkätekstejä, ja minussa roihusi innostus jatkaa aiheen ja muodon parissa.

Seuraava mahdollisuus löytyi perusopintojen tekstikokoelmasta. Taas sai opettaja luettavakseen uuden katkelmakimpun. Ei riittänyt tämäkään. Iloa riitti, jatkoin aineopintoihin ja siellä odottikin kaksi genreen harjaantumisen kurssia, jotka piehtaroin lyhytproosakokoelmani parissa. 

Keväällä 2016 olin antanut kokoelmaan kaikkeni. Minulla ei ollut siihen enää mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa. Vapun alla sain opettajalta palautteen, jonka rohkaisemana lähetin hengentuotteeni sellaisenaan kustantamoihin.

Joidenkin kuukausien kuluttua tuli puhelu, jossa ehdotettiin tapaamista. Romaanin teksti oli kuulemma hyvää, mutta sitä pitäisi olla puolet lisää. Ajatus täydellisen valmiista lyhytproosakokoelmasta vaihtui silmänräpäyksessä romaanin pohjaksi. Nakuttelin työn ohessa ja kuin taivaanlahjana tippuneen kuukauden lomautuksen aikana lisää tekstiä, jotka lähetin jälleen kustantajalle. 11.11.2016 kirjoitin maailman onnellisimpana ihmisenä nimeni kustannussopimukseen.

Aika tarkkaan yhdeksän kuukautta sopimuksen kirjoittamisesta sain esikoisromaanini Me täytytään valosta konkreettisena esineenä käsiini. Pieniä epäilyn ja tuskan hetkiä lukuun ottamatta täyttä työtä ollut odotusaika oli varsin antoisa, ja edelleen, hyvin kotoisa. Oma juttu, oma koti, joka löytyi keski-iän kynnyksellä.

Entä opiskelu sitten? Kirjoitan tätä tekstiä junassa matkalla Jyväskylään, orientaatiopäivään, uutena kirjallisuuden maisteriopiskelijana. Eilen syötin työkavereilleni läksiäissuklaata ja jätin säännöllisen, hyvän työn. Opiskeluinto ja kirjoittamisen kutsuhuuto eivät näemmä ole laimenneet. Päinvastoin. Muuta tuskin kuulen.

29.8.2017 

Annastiina Storm

Kauneudesta

“The first question I ask myself when something doesn't seem to be beautiful is why do I think it's not beautiful. And very shortly you discover that there is no reason.”

                 - John Cage

On helppoa löytää vikoja mistä tahansa, mutta yhtä helppoa on löytää kauneutta. Uskon vakaasti tähän väitteeseen ja jos opiskelijalle jäisi päähänsä ainoastaan yksi oppi Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalta, toivoisin että se olisi tämä.

Syystä tai toisesta me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään vikoja asioista joita emme välittömästi ymmärrä. Tämä pätee muun muassa (ja kenties eritoten) palautteen antamiseen ja runouden lukemiseen. Ellei runo avaudu meille välittömästi, saatamme alkaa etsiä syitä runosta sen sijaan että miettisimme miksi juuri me emme nyt ymmärrä. Palautetta antaessamme luemme tekstejä, jotka ovat lähtökohtaisesti keskeneräisiä eli ne ovat vielä työn alla ja niitä pyritään tekemään paremmiksi. Niinpä lukuapparaattimme alkaa etsiä niistä automaattisesti vikaa. Jotakin joka pitäisi korjata. Haluamme antaa rakentavaa kritiikkiä, eli etsiä tekstistä heikkoja kohtia, joiden korjaaminen tekisi siitä paremman.

Mitä pidempään olen opettanut, sitä vähemmän olen alkanut uskoa niin sanotun rakentavan kritiikin tarpeellisuuteen. Kun luen mestariteoksia, en ihaile niissä sitä, miten vähän niissä on asioita joita voisi viilata paremmaksi. Kun luen mestariteoksia, ihailen niissä sitä, mikä niissä on mestarillista. Millaista kielen taituruutta teos on, millaisia kysymyksiä se saa minut lukijana miettimään, miten syvän humaania ymmärrystä se osoittaa, mikä siinä on kaunista. Korjailtavaa ja paranneltavaahan hienoimmistakin teoksista kyllä löytyy, jos haluaa löytää.

Sanotaan, että tullakseen jonkin alan huipuksi on harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia. Ehkä se johtuu luontaisesta itsekriittisyydestämme tai täydellisyyden tavoittelusta, ehkä peruskoulu on saanut meidät ajattelemaan, että kaikkien olisi hyvä olla kaikessa ihan hyviä, mutta mielestäni käytämme kohtuuttomasti energiaa asioihin joissa emme ole hyviä. Voisimme yhtä hyvin keskittää suurimman osan voimavaroistamme siihen, missä olemme hyviä ja missä haluamme kehittyä loistaviksi.

Kenties voisimme hyväksyä, että ihan jokaista rönsyä ei tarvitse karsia, vaan keskeneräisyydessä on yhtä helppoa nähdä kauneutta kuin rumuutta. Ehkäpä se vapauttaisi meidät harjaannuttamaan itseämme niissä asioissa, joissa haluamme menestyä ja joita kohtaan tunnemme intohimoa.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on kauneuden tavoittelua. Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen yhtä aikaa.

Tero Hannula

Tero Hannula on kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Hän pyysi tämän tekstin ensimmäisestä versiosta palautetta opiskelijoiltaan. Kun opiskelijat kiinnittivät huomiota siihen, mikä tekstissä oli sellaista hyvää, jota tuli täsmentää ja kirkastaa, karsiutui siitä samalla pois sellainen, joka oli epäolennaista ja huonoa ilman että epäolennaisuuksia tarvitsi erikseen osoittaa.

Opintojen ja elämän poluilla

Kuva: Riikka Kantinkoski / Atena Kustannus. 

Jokin väärinpäisyys on riivannut minua elämäni alusta asti. Synnyin maailmaan takapuoli edellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Sain ensin lapsen, menin sitten naimisiin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen kului työntekijänä, kotiäitinä, opiskelijana ja freelancerina. Opintopolkuni on ollut pitkä ja polveileva. En ole viettänyt perinteisestä opiskelijaelämää, enkä ole heilunut haalareissa vappuna. Onneksi opiskella voi monella tavalla ja monenlaisissa elämäntilanteissa.

Jollei lasketa mukaan muutaman viikon mittaista harha-askeltani ravintolakoulun tarjoilijalinjalla, opiskeluni ovat liittyneet kulttuuriin ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen kiinnosti jo varhain. Olin varmaankin ekaluokkalainen, kun kirjoitin, kuvitin ja sidoin kokoon oman kirjan. Jo kauan sitä ennen äitini oli johdattanut minut kirjojen pariin. Eläköön lapsilleen lukevat vanhemmat!

Kirjoittamisen perusopinnot aloitin samana vuonna, jolloin esikoiseni syntyi. Suoritin perusopinnot etäopintoina Oriveden opiston kautta. Muistan tehtävät ja tekstit, jotka kulkivat kirjekuorissa. Jonkin tentin kävi suorittamassa Orivedellä. Mies ja pieni esikoinen odottivat sillä välin opiston asuntolassa.

Kirjoittamisen aineopintojen alkaessa olin ehtinyt tulla uudelleen äidiksi ja valmistua kulttuurituottajaksi ruotsinkielisestä ammattikorkeakoulusta. Kun kirjoittamisen proseminaarityöni ja kandidaatintutkielmani hyväksyttiin, uusi kotimme oli viittä vaille muuttovalmis. Maisteriopintoihin hain kaikkiaan kolme kertaa. Viimeisellä kerralla päätin, että jos yliopiston ovet eivät tälläkään kertaa aukeaisi, niin enää en hakisi. Kun hyväksymiskirje tuli, minä hihkuin postilaatikolla.

Taisi olla aikoinaan esikoistyttäreni, joka kysyi, mitä opiskelen. Kun kerroin opiskelevani kirjoittamista, lapsi hämmästyi: Äiti, etkö sä vielä osaa kirjoittaa?! Kirjoittaminen on minulle sekä hirmu vaikeaa että elintärkeää. Minulle mieleenpainuvimmat asiat opintojen aikana liittyivät omaan kirjoittamiseen tai kirjoittamisen ohjaamiseen.

Kaikkein antoisimpia ovat olleet opinnot, joissa on päässyt kirjoittamaan itse. Kirjoittamisen opintopolun alkuvaiheessa omaa luovaa kirjoittamista oli enemmän, mutta mahtui sitä maisteriopintoihinkin. Sieltä on jäänyt mieleen luovan kirjoittamisen tekstipaja, joka toimi kirjoittajaryhmän tapaan. Opintoihin kuulunut kirjailijaohjaus oli oman esikoiskirjani kannalta merkityksellinen. Sain kirjailijaohjaajaksi Maritta Lintusen. Työstin hänen ohjauksessaan käsikirjoitusta, josta tuli graduni taiteellinen osa ja josta myöhemmin kuoriutui esikoisromaanini. Maritta vinkkasi Mari Möröstä, jonka oppiin hakeuduin. Mari oli korvaamaton kätilö esikoiskirjalleni.

Maisteriopinnoista on jäänyt mieleen myös keskustelu professori Tuomo Lahdelman kanssa. Tuomo kertoi, että vaihe, jolloin kirjoitus tapahtuu vain päässä (eikä vielä paperilla) on myös tärkeä osa kirjoittamisen prosessia. On lohdullista tietää, että vaiheet, jolloin ei saa paperille mitään, ovat tärkeitä nekin.

Kauan haaveilemani kustannussopimus toteutui, kun olin jo alkanut luopua ajatuksesta saada kyseistä käsikirjoitusta julkaisukynnyksen yli. Tommy Hellstenin viisaudessa on perää. Saat sen mistä luovut! Esikoiskirjani Käyttövehkeitä (Atena) tuli kirjakauppoihin toukokuun lopulla.

Tunnustan, että olen elänyt (ja taidan yhä elää) jos- ja sitku-elämää. Jos minulla olisi ammattikorkeakoulu-tutkinto. Jos minusta tulisi maisteri. Sit ku gradu on valmis. Jos kirjani joskus julkaistaisiin. Tutkintojen saavuttaminen ja toiveiden täyttyminen eivät ole tehneet minusta täydellistä ihmistä eikä elämästäni ole tullut täydellistä elämää. Onneksi elämänkoulu opettaa sen asian hyväksymistä. Siinä koulussa vasta pitkä ja mutkainen opintopolku onkin.

Soili Pohjalainen

Voit käydä kurkkaamassa blogiani osoitteessa www.kirjastatuleetotta.com

Löydät minut myös Facebookista: https://www.facebook.com/pohjalainensoili/