Sivut

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kirjoittajan kotiinpaluu

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä toinen.
_____________________________________ 


Olen tullut pitkän matkan takaa, etsinyt umpeen kasvaneita polkuja ja tuttuja maamerkkejä, liftannut epäilyttäviin kyyteihin ja kysellyt tietä muilta samaan suuntaan kulkijoilta. Nyt se seisoo edessäni: talo pellon laidalla. En tiedä, kuka täällä asuu nykyään. Onko tämä edes oikea osoite? Nostan käteni, koputan ovelle ja astun sisään, kerron terveisiä maailmalta ja pyydän yösijaa.
Tämän maiseman muistan. Se on kaunis ja rauhallinen, täynnä värejä – kaiken luovuuteni pyhin lähde. Pellon reunalla on sumua ja peuroja. Siellä seisoo tyttö odottamassa paluutani ja sitä, että voisimme jälleen olla yhdessä. Muistan hänen rauhattoman ja tumman katseensa, mutta nyt hän on lempeä ja täynnä valoa. Hän kulkee juurakkojen halkomilla poluilla varmoin askelin. Hän tuntee pellon laidan, minä tunnen maailman. Niiden väliin voimme rakentaa kotimme.
Perille päästyäni olen kirjoittanut enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen. Luulin tarvitsevani intohimoa pystyäkseni kirjoittamaan, mutta nyt olen huomannut, että kirjoittaminen synnyttää intohimoa. Olen kirjoittanut koko syksyn, lukenut kirjoittamisesta, puhunut kirjoittamisesta ja nähnyt siitä unia. Sekä nukkuessani että hereillä ollessani olen ajatellut kirjoittamista ja joinakin öinä olen tehnyt kaikkeni ollakseni ajattelematta sitä.
Kirjoittamisesta on vaivihkaa tullut niin iso osa elämääni, etten enää epäröi sanoa olevani kirjoittaja. Istun sohvalle, tartun kynään, enkä pysähdy. Pitkästä aikaa olen täysin elossa, minulla on syy olla ja elää. Viekää kaikki pois ja silti minulle jää tämä, loppumaton mielen syvyys ja muistot.
Jokaisessa pienessä ja turhankin oloisessa muistossa on pala minua ja minuutta, persoonaani, identiteettiäni. Hyvin pieniä hippusia, joiden voimaa tässä hetkessä en ole ehkä koskaan vielä tajunnut yhtä kirkkaasti. En ole vieraillut sisäisessä maailmassani tällä tavalla kokonaiseen vuosikymmeneen.
Olen palannut kotiin.

Soile Näppi ja Noora Oluikpe
Yhdessä kirjoitetun tekstimme “kolmas ääni” löytyi yhdistämällä oppimispäiväkirjojemme sekä keskustelujemme pohjalta kertynyttä materiaalia, jota muokkasimme vuorotellen.

Sarjan aiemmat tekstit:
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

x

3 kommenttia:

  1. Lahjakasta tekstiä-Saa minut itsenikin vähän haikailemaan alan opintojen suuntaan...

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Suosittelen lämpimästi toteuttamaan tämän unelman ❤️

    VastaaPoista
  3. Oli todella mielenkiintoista kirjoittaa tällä tavalla ja nähdä, millainen teksti syntyy kahden toisilleen tuntemattoman kirjoittajan yhteisestä kynästä...

    -Soile-

    VastaaPoista