Sivut

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin, joten julkaisemme neljän tekstin sarjan opintojen alkuvaiheen kokemuksista.
_____________________________________ 


Sen syyskuisen lauantain jälkeen, kun avasin Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampuksen oven, mikään ei ollut ennallaan. Tästä ne alkoivat, kirjoittamisen perusopinnot. Työ ja arki olivat louhineet neljä vuosikymmentä ja nostaneet eläkkeelle siirtyessä pintaan nuoruuden haaveen, pitkään hellityn unelman fiktiivisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittamiseen olen aina suhtautunut juhlallisesti ja kunnioittaen. Taakse jääneeseen työuraan on liittynyt rutiiniksi muuttunutta tekstin suoltamista palstamäärin. Siitä huolimatta oikea kirjoittaja on minulle aina ollut kaunokirjoittaja, mystinen luova nero. Joillakin sitä kykyä on ja toisilta sitä taas puuttuu. Nyt olin Mattilanniemessä ottamassa selvää, olisiko minulla tuota taitoa.

Syksyn kolme opintojaksoa avasivat silmäni järisyttävällä tavalla. Kirjoittamista voi oikeasti oppia ja siinä voi kehittyä. Kirjoittaminen ei ole pelkkää luovaa kykyä, vaan ennen kaikkea työtä, jota oppii vain kirjoittamalla. Opintojen alussa rykäisin mielestäni punnitun tekstin ja jäin odottamaan muiden kirjoittajien ihailevia kommentteja. Tuli niitäkin, mutta palautteesta ymmärsin, että minun olisi kirjoitettava uudelleen. Ja vielä uudelleen. Työstettävä, tiivistettävä ja typistettävä.

Kaiken tämän uuden keskellä tunsin iloa, jonka kaltaisen luulin itseltäni jo karanneen ulottumattomiin. Kun kurssilla harjoiteltiin runon kirjoittamista, tunne oli kuin aikoinaan uimaan oppiessa, kun järven pohja loittoni tummaksi syvänteeksi ja käsipohja vaihtui ihoa hivelevään liukuun. Kirjoitettaessa draamakohtausta tuntui kuin olisi pitänyt kirjoittaa kädet selän taakse sidottuina. Se oli yhtä häikäisevää kuin aikoinaan polkupyörän kesyttäminen, joka päättyi pystyssä pysymiseen, horjuvaan mutta kuitenkin.

Mutta on ollut muutakin kuin kirjoittaminen. Jokaiseen opintojaksoon on kuulunut alan kirjallisuuteen perehtymistä. Neljän kuukauden jälkeen on korkeintaan saanut varpaat kastettua tutkimukseen, mutta jo kurkistus on ollut huimaava. Minulla on tekniikan alan tohtorikoulutus, mutta lähestymistavoissa ja kirjallisuudessa on paljon tuttua. Alkuasukkaat puhuvat outoa murretta, mutta ovat ystävällisiä.

Hämmentävintä oli huomata, että opintojen alussa tavoitteeksi määrittelemäni ”oman äänen löytäminen” oli tällä tieteenalalla tuttu käsite eikä vain oma ilmaisuni. Tämän löydön tekeminen alan kirjallisuudesta tuntui samalta kuin aikoinaan lapsena Afrikan tähteä pelatessa timantin löytäminen omalla heittovuorolla.

Syksyn mittaan olen myös iloinnut löytämistäni kirjoittajakollegoista. Vaikka yhteisössä näen monien viipottavan kirjoittajina kaukana edelläni, se ei lannista minua. Pikemminkin he tuntuvat vetävän minua mukaansa. Hyvä seura tekee kaltaisekseen.

Olen tullut kaapista ja puhunut julkisesti kirjoittamisestani. Voi olla, että kirjoitan vielä romaanin. Voi olla, että oma ääni jää ainaiseksi raakkumisen asteelle. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on kulkeminen. Olen matkalla. Vain se on varmaa.

Anneli Pirttilä

8 kommenttia:

  1. Anneli, ihana kirjoitus. Tavoitit paljon siitä, mitä kirjoittamaan opettelu on minullekin ollut - ja on. Työvuosien asiakirjoitus on vaihtunut minulla fiktioon. Ensimmäinen kirjani julkaistaan syksyllä 2019. Kirjoittamaan oppiminen ei todellakaan katso ikää. Ja pienenkin yksityiskohdan hiffaaminen ja sen muokkaaminen on edelleen yhtä mahtavaa kuin alussa isojen juttujen oppiminen. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia Liisa omasta esimerkistäsi ja rohkaisusta. Tämä syksy on ollut minulle melkoinen löytöretki ja se tuottaa niin suurta iloa, että sitä en osaa vielä ihan sanoittaakaan. On ainutlaatuinen onni saada kuulua tähän kirjoittajayhteisöön.

    VastaaPoista
  3. Olipa hienoa lukea kirjoitustasi, Anneli. Täsmälleen samoja kokemuksia oli minullakin, kun rohkaistuin aikoinani osallistumaan kirjoittajakoulutuksiin. Melkoista vuoristorataa oli aluksi, kun valmiiksi luultu teksti joutuikin luupin alle ja remonttiin, aina uudelleen ja uudelleen. Siitä muokkaamisesta tulikin sittemmin lempipuuhaa. Oikein nautinnollisia hetkiä sinulle opinnoissa ja uudessa elämänvaiheessa t. Sinikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Sinikka kommentistasi. Kirjoittamisen opinnoissa on minullekin ollut hienoa huomata, että en ole yksin. Kokemuksien jakaminen lujittaa meitä kaikkia.

      Poista
  4. Kiitos, Anneli. Osaan hyvin samaistua tuntemuksiisi. Uimaan oppiminen on hieno kielikuva niistä oivaltamisen tunteista, joita kirjoittaessa toisinaan saa kokea. Olen iloinen, että olen saanut sinut osaksi omaa kirjoittavien ihmisten lämmintä ja kannustavaa piiriäni.

    VastaaPoista
  5. Kiitos, Anneli. Osaan hyvin samaistua tuntemuksiisi. Uimaan oppiminen on hieno kielikuva niistä oivaltamisen tunteista, joita kirjoittaessa toisinaan saa kokea. Olen iloinen, että olen saanut sinut osaksi omaa kirjoittavien ihmisten lämmintä ja kannustavaa piiriäni.

    VastaaPoista
  6. Hei Mari ja muut kirjoittajat, Miten voimaannuttavaa on lukea näitä rohkaisevia kommenttejanne ja ajatuksianne! Jotkut ihmiset oppivat ja saavat puhtia vastoinkäymisistä, mutta minä kuulun sellaisiin, jotka pääsevät eteenpäin onnistumisen kokemusten kautta. Uimaan ei opita hukkumalla, vaan pinnalla pysymällä. Ja sellaista on tähän syksyyn mahtunut. Tuskin maltan odottaa kevään kurssien alkamista. Toivottavasti mukana on paljon niitä ihmisiä, joihin olen saanut tutustua syksyn aikana.

    VastaaPoista