_____________________________________
Sen syyskuisen lauantain jälkeen, kun avasin Jyväskylän
yliopiston Mattilanniemen kampuksen oven, mikään ei ollut ennallaan. Tästä ne
alkoivat, kirjoittamisen perusopinnot. Työ ja arki olivat louhineet neljä
vuosikymmentä ja nostaneet eläkkeelle siirtyessä pintaan nuoruuden haaveen, pitkään
hellityn unelman fiktiivisestä kirjoittamisesta.
Kirjoittamiseen olen aina suhtautunut juhlallisesti ja
kunnioittaen. Taakse jääneeseen työuraan on liittynyt rutiiniksi muuttunutta
tekstin suoltamista palstamäärin. Siitä huolimatta oikea kirjoittaja on minulle
aina ollut kaunokirjoittaja, mystinen luova nero. Joillakin sitä kykyä on ja
toisilta sitä taas puuttuu. Nyt olin Mattilanniemessä ottamassa selvää, olisiko
minulla tuota taitoa.
Syksyn kolme opintojaksoa avasivat silmäni järisyttävällä
tavalla. Kirjoittamista voi oikeasti oppia ja siinä voi kehittyä.
Kirjoittaminen ei ole pelkkää luovaa kykyä, vaan ennen kaikkea työtä, jota
oppii vain kirjoittamalla. Opintojen alussa rykäisin mielestäni punnitun
tekstin ja jäin odottamaan muiden kirjoittajien ihailevia kommentteja. Tuli
niitäkin, mutta palautteesta ymmärsin, että minun olisi kirjoitettava
uudelleen. Ja vielä uudelleen. Työstettävä, tiivistettävä ja typistettävä.
Kaiken tämän uuden keskellä tunsin iloa, jonka kaltaisen
luulin itseltäni jo karanneen ulottumattomiin. Kun kurssilla harjoiteltiin
runon kirjoittamista, tunne oli kuin aikoinaan uimaan oppiessa, kun järven
pohja loittoni tummaksi syvänteeksi ja käsipohja vaihtui ihoa hivelevään
liukuun. Kirjoitettaessa draamakohtausta tuntui kuin olisi pitänyt kirjoittaa
kädet selän taakse sidottuina. Se oli yhtä häikäisevää kuin aikoinaan
polkupyörän kesyttäminen, joka päättyi pystyssä pysymiseen, horjuvaan mutta
kuitenkin.
Mutta on ollut muutakin kuin kirjoittaminen. Jokaiseen
opintojaksoon on kuulunut alan kirjallisuuteen perehtymistä. Neljän kuukauden
jälkeen on korkeintaan saanut varpaat kastettua tutkimukseen, mutta jo
kurkistus on ollut huimaava. Minulla on tekniikan alan tohtorikoulutus, mutta lähestymistavoissa
ja kirjallisuudessa on paljon tuttua. Alkuasukkaat puhuvat outoa murretta,
mutta ovat ystävällisiä.
Hämmentävintä oli huomata, että opintojen alussa tavoitteeksi
määrittelemäni ”oman äänen löytäminen” oli tällä tieteenalalla tuttu käsite
eikä vain oma ilmaisuni. Tämän löydön tekeminen alan kirjallisuudesta tuntui
samalta kuin aikoinaan lapsena Afrikan tähteä pelatessa timantin löytäminen
omalla heittovuorolla.
Syksyn mittaan olen myös iloinnut löytämistäni
kirjoittajakollegoista. Vaikka yhteisössä näen monien viipottavan kirjoittajina
kaukana edelläni, se ei lannista minua. Pikemminkin he tuntuvat vetävän minua
mukaansa. Hyvä seura tekee kaltaisekseen.
Olen tullut kaapista ja puhunut julkisesti
kirjoittamisestani. Voi olla, että kirjoitan vielä romaanin. Voi olla, että oma
ääni jää ainaiseksi raakkumisen asteelle. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on kulkeminen.
Olen matkalla. Vain se on varmaa.
Anneli Pirttilä
