Kirjoittajapiiri kohtaamispaikkana

Kirjoittamisen opinnot ovat tarjonneet arvokkaan mahdollisuuden tutustua muihin kirjoittajiin, joista osasta on ilokseni tullut pysyvä osa kirjoittajakaveripiiriäni. – M.K.

Kirjoittajapiirimme sai alkunsa perusopintojen ensimmäisellä opetusjaksolla, jonka ryhmässä oli tosi hyvä henki. Idea tapaamisista otettiin opiskelijoiden kesken lounastauolla puheeksi, ja tiedotusta varten perustettiin Facebook-ryhmä. Opettajamme Nora polkaisi toiminnan käyntiin viemällä halukkaat tunnin jälkeen Jyväskylän kulttuurihenkiseen baariin, Vakiopaineeseen.

Piiriin tuli aluksi vain pari osanottajaa, mutta pian luku kasvoi ja vakiintui kuuteen jäseneen. Koemme lukumäärän olevan järjestelyjen ja ajankäytön kannalta sopiva.

Tapaamme kesät talvet kerran kuukaudessa eri kahviloissa. Jokainen tuo halutessaan luettavaksi pari sivua tekstiä. Yleensä aloitamme kuulumisten vaihdolla ja herkuttelulla, jonka jälkeen siirrymme lukemaan toistemme tekstejä, keskustelemaan ja antamaan niistä palautetta. Lopuksi kaivamme esiin kalenterit ja sovimme seuraavasta tapaamisesta.

Palautteen saaminen on ihanaa, sillä piiriläiset ovat kannustavia, perusteellisia palautteenantajia, joilla on kiinnostavia näkökulmia. Toisten tekstien lukeminen puolestaan ilahduttaa: on saanut seurata aitiopaikalta, kun kullekin on muotoutunut oma tunnistettava tyylinsä. – P.R.

Kirjoittajapiirin avulla olen oppinut lukemaan tarkemmin omia ja muiden tekstejä. On ihmeellistä nähdä, kuinka paljon merkityksiä sanoihin ja niiden oikeaan järjestykseen voikaan latautua. – T.H.

Kirjoittajapiiri on tutustuttanut minut itselleni vieraampiin tekstilajeihin ja sitä kautta laajentanut näkemystäni kirjoittamisesta, sen prosesseista ja mahdollisuuksista. Mutta ennen kaikkea olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin. Samanhenkiset, hauskat ja taitavat ystävät joita saa tavata säännöllisesti - en tiedä mikä voisi antaa enemmän virtaa ja jatkuvuutta omalle kirjoittamiselle. – M.H.

Luemme piirissä säännöllisesti mm. draamaa, proosaa ja lyriikkaa, joko hiljaa itseksemme tai ääneen. Olemme jopa kuunnelleet muuan musikaalisesti lahjakkaan jäsenemme toisen kirjoittajan runoista säveltämiä ja esittämiä kappaleita!

Piiri tarjoaa vertaistukea ja -palautetta niin kirjoittamisen opintoihin, pöytälaatikon kynäilyihin kuin myös julkaisuihin tai kilpailuihin tähtääviin projekteihin. Toimintamme on jatkunut jo kaksi ja puoli vuotta. Koronaepidemian mentyä ohitse jatkamme taas tapaamisia, tai tilanteen pitkittyessä siirrämme ne verkkoon. Kannustamme lämpimästi muitakin kirjoittajia verkostoitumaan!

Aloitin kirjoittamisen perusopinnot tutustuakseni samanhenkisiin ihmisiin ja oppiakseni lisää kirjoittamisesta. Enpä olisi arvannut, että oppiminen jatkuu hyvässä seurassa vielä opintojen jälkeen. Kirjoittajapiirin tapaaminen on aina kuukauden kohokohta ja motivoi uusien tekstien kirjoittamiseen. – T.K.

Kun poljen piirin jälkeen illalla kotiin, joskus on jo matkalla kaivettava muistikirja esiin. Jokin kuplii ja välkkyy, läikkyy melkein yli. Sanat hyppäävät syliin!

Kenties piirimme siis onkin taikapiiri?  – J.T.

Iloisin terveisin,
KIKP2010-17-kirjoittajapiiri

Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin, joten julkaisemme neljän tekstin sarjan opintojen alkuvaiheen kokemuksista.

_____________________________________ 

Sen syyskuisen lauantain jälkeen, kun avasin Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampuksen oven, mikään ei ollut ennallaan. Tästä ne alkoivat, kirjoittamisen perusopinnot. Työ ja arki olivat louhineet neljä vuosikymmentä ja nostaneet eläkkeelle siirtyessä pintaan nuoruuden haaveen, pitkään hellityn unelman fiktiivisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittamiseen olen aina suhtautunut juhlallisesti ja kunnioittaen. Taakse jääneeseen työuraan on liittynyt rutiiniksi muuttunutta tekstin suoltamista palstamäärin. Siitä huolimatta oikea kirjoittaja on minulle aina ollut kaunokirjoittaja, mystinen luova nero. Joillakin sitä kykyä on ja toisilta sitä taas puuttuu. Nyt olin Mattilanniemessä ottamassa selvää, olisiko minulla tuota taitoa.

Syksyn kolme opintojaksoa avasivat silmäni järisyttävällä tavalla. Kirjoittamista voi oikeasti oppia ja siinä voi kehittyä. Kirjoittaminen ei ole pelkkää luovaa kykyä, vaan ennen kaikkea työtä, jota oppii vain kirjoittamalla. Opintojen alussa rykäisin mielestäni punnitun tekstin ja jäin odottamaan muiden kirjoittajien ihailevia kommentteja. Tuli niitäkin, mutta palautteesta ymmärsin, että minun olisi kirjoitettava uudelleen. Ja vielä uudelleen. Työstettävä, tiivistettävä ja typistettävä.

Kaiken tämän uuden keskellä tunsin iloa, jonka kaltaisen luulin itseltäni jo karanneen ulottumattomiin. Kun kurssilla harjoiteltiin runon kirjoittamista, tunne oli kuin aikoinaan uimaan oppiessa, kun järven pohja loittoni tummaksi syvänteeksi ja käsipohja vaihtui ihoa hivelevään liukuun. Kirjoitettaessa draamakohtausta tuntui kuin olisi pitänyt kirjoittaa kädet selän taakse sidottuina. Se oli yhtä häikäisevää kuin aikoinaan polkupyörän kesyttäminen, joka päättyi pystyssä pysymiseen, horjuvaan mutta kuitenkin.

Mutta on ollut muutakin kuin kirjoittaminen. Jokaiseen opintojaksoon on kuulunut alan kirjallisuuteen perehtymistä. Neljän kuukauden jälkeen on korkeintaan saanut varpaat kastettua tutkimukseen, mutta jo kurkistus on ollut huimaava. Minulla on tekniikan alan tohtorikoulutus, mutta lähestymistavoissa ja kirjallisuudessa on paljon tuttua. Alkuasukkaat puhuvat outoa murretta, mutta ovat ystävällisiä.

Hämmentävintä oli huomata, että opintojen alussa tavoitteeksi määrittelemäni ”oman äänen löytäminen” oli tällä tieteenalalla tuttu käsite eikä vain oma ilmaisuni. Tämän löydön tekeminen alan kirjallisuudesta tuntui samalta kuin aikoinaan lapsena Afrikan tähteä pelatessa timantin löytäminen omalla heittovuorolla.

Syksyn mittaan olen myös iloinnut löytämistäni kirjoittajakollegoista. Vaikka yhteisössä näen monien viipottavan kirjoittajina kaukana edelläni, se ei lannista minua. Pikemminkin he tuntuvat vetävän minua mukaansa. Hyvä seura tekee kaltaisekseen.

Olen tullut kaapista ja puhunut julkisesti kirjoittamisestani. Voi olla, että kirjoitan vielä romaanin. Voi olla, että oma ääni jää ainaiseksi raakkumisen asteelle. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on kulkeminen. Olen matkalla. Vain se on varmaa.

Anneli Pirttilä

Möykystä kirjaksi

Kimmo Tuominen

Olen väsännyt kaikenlaisia kirjoitelmia, mutta julkaissut lähinnä tiede- ja asiaproosaa. Vuonna 2008 syntyi kolmas tyttäreni ja tuolloin ilmestyi myös viimeisin tietokirjani.

Isyys- ja perhevapailla sain päähäni ryhtyä leikkimään fiktiolla. Kirjoitin runoja ja tein ensimmäisen luonnoksen siitä teoksesta, josta myöhemmin kuoriutui Pimeän verkon oraakkeli.

Runoilu oli hauskaa ja proosakin maittoi hetken aikaa. Eräänä päivänä tulostin kansainväliseksi läpimurroksi kaavaillun romaanikäsikirjoitukseni. Järkytyin, kun aloin lukea lähes valmiiksi kuvittelemiani liuskoja.

Sokista toivuttuani neuvottelin hetken yliminäni kanssa. Päädyimme yhteistuumin siihen lopputulemaan, että ”bestsellerini” oli möykky: epämääräinen läjä sinne tänne sojottavia juonentynkiä.

Paperit oli syytä repiä ja käsikirjoitustiedosto tuli vapauttaa bittiavaruuteen. Lahjattomuudestani ei kannattanut jättää todisteita.

Päätin keskittyä asiakirjoittamiseen, perheeseen ja päivätyöhön. Arki oli tärkeämpää kuin kuvitelmat.

Paperit onnistuin tuhoamaan, mutta tiedostoista jäi versioita sähköpostiini. Olin lähetellyt niitä itselleni varmuuskopioiksi.

Vuoden 2015 keväällä liityin työväenopiston luovan kirjoittamisen ryhmään. Palasin Pimeän verkon oraakkelin maailmaan kirjoituskurssin viimeisessä harjoitustehtävässä. Kun olin lukenut novellintapaiseni ääneen, sain rohkaisevaa palautetta niin opettajalta kuin kurssitovereiltakin.

Elokuun loppupuolella päätin vilkaista jo kertaalleen hylkäämääni käsikirjoitusluonnosta. Sähköpostista ongitun tiedoston avaaminen osoittautui hankalaksi. Olin lukinnut sen salasanalla, joka oli sittemmin unohtunut.

Hämmästyin, kun lopulta pääsin silmäilemään tiedoston sisältöä. Teksti ei ehkä ollutkaan niin huonoa kuin olin muistanut ja pelännyt.

Möykky oli kuudessa vuodessa pienentynyt ja alkanut muistuttaa sotkuista lankakerää. Umpisolmut saattaisivat aueta uutteralla työllä.

Kirjoittamisen jatkaminen oli silti hankalaa. Tekstin rakenne oli hutera. Sanat karkailivat sinne tänne ja lauseet kompastelivat. Lyöntivirheet kiusasivat kuin hyttysparvi.

Kirjoittamisen kitka vei toistamiseen uskoni siihen, että tekstimöykystä tulisi jotakin. Olin kuitenkin sisuuntunut ja viisastunut, enkä antanut periksi.

Jatkoin käsikirjoituksen työstämistä kirjoittajakoulutuksissa. Sain palautetta ja deadlineja. Kirjan teosta tuli kurinalaisempaa ja projektinhallintani kehittyi.

Ihme tapahtui vähitellen. Tarinalle muodostui juoni ja henkilöhahmot rakentuivat. Maailma sai lisää sävyjä. Lauseet oikenivat ja kappaleet napsahtelivat paikoilleen.

Kun Pimeän verkon oraakkeli ilmestyi lokakuussa 2018, minusta tuli esikoiskirjailija. Pääsin kirjamessuille keskustelemaan tuoreesta teoksestani.

Yliminä tuijottaa minua lukulasien läpi juuri nyt ja käskee tekemään vain järkeviä asioita. ”Arki voittaa aina kuvitelmat”, se sanoo ja rypistää otsaansa. Kirjoitan silti — kirjoitan, vaikka toivoa ei ole.

Toinen möykky paisuu kovalevyllä kuin taikina.

Kimmo Tuominen

Palaute on avain omaan prosessiin

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

By Tim Green from Bradford (Doors)
[CC By 2.0 (http://creativecommons.org/licences/by/2.0)], via Wikimedia Commons

Käsitys kirjoittamisesta prosessina lienee jollain tavoin lähes kaiken nykyisen kirjoittamisen opetuksen pohjana. Oma prosessia tarkastellaan erilaisissa kirjoittamistehtävissä: ideoiminen, suunnittelu, luonnostelu, palaute, muokkaus ja viimeistely vaihtelevat aina tarpeen mukaan. 

Silti saattaa olla niin, että vasta opintojen myötä muodostuu selkeä käsitys omasta kirjoittamisesta prosessina:

Paras oppi oli se, että kirjoittaminen on prosessi, kerralla ei tarvitse tulla valmista. Tätä en ollut oikein ymmärtänyt, vaikka kirjoitan työkseni, olen kirjoittanut jo kymmeniä vuosia.

Ymmärrys kirjoittamisen eri vaiheista tarjoaa uuden perspektiivin, jossa jopa oma asenne kirjoittamiseen voi muuttua aiempaa lempeämmäksi. Prosessi muodostaa kehyksen, jonka myötä epävarmuus omaa kirjoittamista kohtaan helpottaa. Kun esimerkiksi nopeassa aikataulussa ei ole mahdollista tehdä huipputekstiä, ymmärrys prosessista auttaa hyväksymään 'riittävän hyvän'. Toisaalta se mahdollistaa myös huipputekstin hiomisen, jos on tarpeeksi sinnikäs. 

Prosessin tärkeimmäksi osaksi kirjoittamisen opinnoissa nousee ehdottomasti palaute:

[--] kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi, jota ei voi aivan yksin saattaa loppuun. Siksi palautteen antaminen ja vastaanottaminen on niin tärkeää.

Ehkä hieman yllättäen palautetaidot nousivat näissä vastauksissa vähintään yhtä arvokkaiksi opeiksi kuin palautteen sisältö ja kirjoittajana kehittyminen:

Asian voisi oikeastaan tiivistää kahteen sanaan: rakentava palaute. Vaikka olin opiskellut kirjoittamista aikaisemminkin, ei rakentavan palautteen antamista ollut missään opetettu tai harjoiteltu. 

[P]alautteen vastaanottaminen on aikaisemmin ollut todella vaikeaa, se on mennyt niin sanotusti tunteisiin. Kirjoittamisen opintojen avulla olen oppinut suhtautumaan myös omiin teksteihini analyyttisemmin ja pystyn aikaisempaa paremmin ymmärtämään, mitä palautteen antaja tarkoittaa.

Rehellinen, mutta kannustava palaute koetaan nimenomaan prosessin osaksi, tärkeäksi vaiheeksi kohti valmista tekstiä:

Sain opinnoissa paljon kannustavaa palautetta, vaikka tekstini olivatkin aika raakileita, ja opin, että tekstejä hiomalla voi päästä haluamaansa tavoitteeseen.

Minä pidin siitä, että palautteenantajat, [--] olivat rehellisesti äänessä omia mieltymyksiään peittelemättä, totta tosiaan kuin ojentaisivat avaimia suljettuihin oviin.

Kirjoittamisen ymmärtäminen prosessiksi ei ole uusi asia, palautetyöskentely kuuluu kirjoittamisen opintoihin. Näyttää kuitenkin siltä, että prosessin ja palautteen merkitys omalle kirjoittamiselle kirkastuu opintojen aikana.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat

Kuinka kirjoittamisen opinnot poikivat romaanin

Keväällä 2014 päätin alkaa harrastaa. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllinen päivätyö toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella. Freelance-arjen kuluttavan epätietoisuuden jälkeen se jätti kummasti energiaa. Halusin harrastuksen, jossa oli mahdollista kehittyä ja haastaa itseään ilolla. Hain Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintoihin, koska muistelin pitäneeni itseäni joskus kirjoittavana ihmisenä. Perusopintojen alussa päätin jatkaa opiskelua niin kauan kuin iloa riittäisi. Leikin kesken jättäminen ei olisi ollut epäonnistuminen. Kyseessä kun oli harrastus.

Heti ensimmäiseltä kurssilta koukutuin. Asiatekstin ja fiktion tuottaminen tuntui ihanalta, kuin olisi kotiin tullut. Niin omaa juttua jaksoi hyvin työpäivien jälkeenkin. Ja sitten tapahtui jotain ratkaisevaa: proosakurssin aluksi opettaja esitteli lyhytproosan kaatoluokkana, jonka alle voi sijoittaa ne kaikki lyhyet tekstit, jotka eivät löydä paikkaansa muiden genrejen alta. Kaatoluokka. Kuinka inspiroivaa! Annoin itselleni tehtävänannoksi kirjoittaa kokoelman mahdollisimman erilaisia lyhytproosapätkiä, jotka muodostaisivat mahdollisimman yhtenäisen kokonaisuuden. Kaatopaikalleni syntyi viisi liuskaa tynkätekstejä, ja minussa roihusi innostus jatkaa aiheen ja muodon parissa.

Seuraava mahdollisuus löytyi perusopintojen tekstikokoelmasta. Taas sai opettaja luettavakseen uuden katkelmakimpun. Ei riittänyt tämäkään. Iloa riitti, jatkoin aineopintoihin ja siellä odottikin kaksi genreen harjaantumisen kurssia, jotka piehtaroin lyhytproosakokoelmani parissa. 

Keväällä 2016 olin antanut kokoelmaan kaikkeni. Minulla ei ollut siihen enää mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa. Vapun alla sain opettajalta palautteen, jonka rohkaisemana lähetin hengentuotteeni sellaisenaan kustantamoihin.

Joidenkin kuukausien kuluttua tuli puhelu, jossa ehdotettiin tapaamista. Romaanin teksti oli kuulemma hyvää, mutta sitä pitäisi olla puolet lisää. Ajatus täydellisen valmiista lyhytproosakokoelmasta vaihtui silmänräpäyksessä romaanin pohjaksi. Nakuttelin työn ohessa ja kuin taivaanlahjana tippuneen kuukauden lomautuksen aikana lisää tekstiä, jotka lähetin jälleen kustantajalle. 11.11.2016 kirjoitin maailman onnellisimpana ihmisenä nimeni kustannussopimukseen.

Aika tarkkaan yhdeksän kuukautta sopimuksen kirjoittamisesta sain esikoisromaanini Me täytytään valosta konkreettisena esineenä käsiini. Pieniä epäilyn ja tuskan hetkiä lukuun ottamatta täyttä työtä ollut odotusaika oli varsin antoisa, ja edelleen, hyvin kotoisa. Oma juttu, oma koti, joka löytyi keski-iän kynnyksellä.

Entä opiskelu sitten? Kirjoitan tätä tekstiä junassa matkalla Jyväskylään, orientaatiopäivään, uutena kirjallisuuden maisteriopiskelijana. Eilen syötin työkavereilleni läksiäissuklaata ja jätin säännöllisen, hyvän työn. Opiskeluinto ja kirjoittamisen kutsuhuuto eivät näemmä ole laimenneet. Päinvastoin. Muuta tuskin kuulen.

29.8.2017 

Annastiina Storm

Anna hyvän kiertää

Olen hyisen meren äärellä. Tuijotan jäälauttojen mosaiikkiin, rantaviivan muistolla seisovan seuralaiseni selkään. Miten kaukana onkaan meren avoimet kasvot, aaltojen lämmin lainehdinta! Kuinka moni kirjoittaja onkaan päätynyt tälle samalle rannalle, kehnon palautteen jäätyneeseen mielenmaisemaan?

Palaute ei ole yhtä kuin kritiikki, sillä palaute ei arvioi eikä arvota. Yliopisto-opettaja ja tietokirjailija Kimmo Svinhufvudin mukaan palaute on erottamaton osa kirjoitusprosessia, ja sen tehtävänä on auttaa kirjoittajaa suunnistamaan luovassa työssään, toimia merikarttana ja polttoaineena.

Palautteessa ei ole kyse keskeneräisen tekstin vaan vuorovaikutuksen laadusta. Kasvatustieteilijät Susan Askew ja Caroline Lodge linkittävät palautteen sellaisiin oppimiskäsityksiin, jotka korostavat kokonaisvaltaista, luovaa ja merkityksiä rakentavaa vuorovaikutusta. He painottavat, että palaute on hyvää vain, jos se hyödyttää oppijaa.

”Voi rähmä” rääkäisevät nyt kaikki norsunluutorneihinsa kivunneet palautteen antajat. Toisen ihmisen luovan prosessin tukeminen voi tuntua vaikealta tehtävältä sellaisesta, joka on tottunut antamaan tai vastaanottamaan palautetta yksittäisen tekstin muotoseikoista. Ei hätää. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka oppii vuorovaikutuksessa lajitovereidensa kanssa. Palautetaitoja voi siis opetella.

Osuva malli hyvälle palautetilanteelle löytyy tasapainoisesta varhaisesta vuorovaikutussuhteesta. Siinä vauva ja hänen huoltajansa ovat läsnä, virittäytyneinä toistensa viesteihin, valmiina reagoimaan niihin omilla avoimilla persoonillaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa molemmat ovat ottajia ja antajia, mikä synnyttää yhteenkuuluvuutta ja turvallisuudentunnetta. Samalla tavalla hyvä palaute – sen antaminen ja vastaanottaminen – auttaa kirjoittajaa asettumaan tekstiinsä ja kirjoittajaidentiteettiinsä.

Palautetaidot ovatkin pohjimmiltaan havainnointia ja reagointia; toisen ihmisen läsnäoloon vastaamista läsnäololla. Aavistelen, että tähän prosessiin perustuu myös kirjoittamisen terapeuttinen voima. Hyvät palautetaidot nimittäin virittävät kuuntelemaan myös omaa sisäistä puhetta ja siihen koodattuja kokemuksia, tunteita ja tarpeita. Hyvä palaute onkin tehokasta lääkettä myös kirjoittajan blokkiin.

Myönteinen elämänasenne kuuluu hyviin palautetaitoihin. Yliopistonopettaja Nora Ekströmin mukaan myönteinen mielentila lisää kognitiivista joustavuutta, ja siten kykyä prosessoida palautetta. Tyytyväinen kirjoittaja on taitava kirjoittaja, sillä hän tuntee ja ajattelee, eli kirjoittaa, sisäisestä ja ulkoisesta maailmastaan avoimesti ja tarkkanäköisesti.

Hyvä palaute ruokkii siis sekä palautteen antajan että vastaanottajan luovuutta. Palauteprosessi onkin parhaimmillaan myönteinen kehä, jossa hyvä kiertää ja kasvaa. Siksi hyvä palaute on myös hyvää ihmisyyttä; toisen kokemusmaailman empaattista kuuntelemista ja kunnioittamista. Siinäpä jäänmurtaja nykypäivän keskustelukulttuuriin.  

Tervetuloa lempeämmille rannoille!

Sanna Kivikoski

Kirjoittaja on teologian maisteri, vapaa kirjoittaja ja kirjoittamisen elämäntapaopiskelija, joka haluaa isona hyväksi palautteen antajaksi. 

Työn huumaa ja sivuvaikutuksia

Jotta palautteenantajan työ ei tämän kirjoituksen perusteella romantisoituisi liikaa, myönnän heti alkuun: toisinaan työ ei innosta. Se koskee lähes aina sitä kuuluisaa aloittamisen vaikeutta, mikä näyttää pesivän kirjoittamisen lisäksi myös palautteenantamisessa.

Tästä huolimatta en voi olla toteamatta, että työni on valloittavan kiinnostavaa. Jokainen teksti on kuin vieras, kiehtova planeetta, ja ajoittaisten laskeutumisvaikeuksien jälkeen tähyilen sen maaperällä uteliaana.

Proosatekstejä lukiessani nautiskelen omaperäisestä tyylistä, tarkoista aisti-ilmaisuista ja kertojaäänien uskottavuudesta. Kirjoittamisen opettamisen tehtäviä kommentoidessani sisäinen ideoijani hätkähtää intoa hihkuen hereille, ja päädyn ehkä liikaakin vinkkaamaan variaatioita harjoituksiin. Draama puolestaan on ikuinen lempilapseni.

Elämäkerrallisten tekstien kanssa olen kovilla. Työ on rankkaa, sillä olen herkkä ja monesti liikutuksen partaalla. Toisaalta tekstit laittavat oman elämän ja sen näennäiset vaikeudet uuteen perspektiiviin. Saan puhtia ja voimaa, ja empatiani kanssaeläjiäni kohtaan kasvaa.

Kiinnostavin on kuitenkin tietokirjoittamisen jakso. Tehtävistä ja opiskelijoiden motivaatiosta kertoo paljon se, että tekstit saavat minut lähes poikkeuksetta innostumaan – ja usein myös toimimaan. Eräänäkin viikkona tekstit inspiroivat minut ottamaan energisoivan hiustenleikkuun, ostamaan kotiini pesupähkinöitä sekä levittämään sosiokulttuurisen innostamisen ilosanomaa. Tutustuin tekstien myötä myös akvaariokalojen kalastukseen, ja päätin vakaasti aloittaa kanalan pidon kerrostaloasuntoni pihalla.

Kirjoittaminen on vaikuttamista, ja kirjoittamisen opettajana vaikutun koko ajan. Tekstit koskettavat, nakertavat, avartavat ja muuttavat. Toisinaan teksti roihauttaa innon liekkeihin, ja parhaimmillaan sanojen vaikutus kantaa monien vuosien päähän. 

Pesupähkinät jäivät arkeeni ja hiuksista tuli hyvät, mutta kanala siirtyi odottamaan punaista tupaa ja perunamaata.

Kaisa Suvanto on ajastimen nimeen vannova opettaja, jonka voit tavata mm. faktan ja fiktion, tietokirjoittamisen, proosan, draaman sekä kirjoittamisen opettamisen jaksoilla. Kaisa työskentelee marraskuun loppuun kirjoittamisen aineessa vakituisena opettajana.

”Nippu” ja lupa tappaa

Sinusta ei tule koskaan kirjailijaa, sinun on edes turha haaveilla siitä. Olet valitettava keskinkertaisuus. Tällaista kritiikkiä Laila Hirvisaari sai eräältä Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun naisihmiseltä nuorena kirjailijanalkuna (ks. lisää teoksesta Kirjailijan työmaat, 2007). Se osui ja upposi 15-vuotiaaseen, ja aiheutti lähes kahden vuosikymmenen tauon Hirvisaaren kirjoittamiseen.

Löysä, huolimaton ja kertakaikkisen kulunut

Mitä yhteistä Lailalla ja minulla on? Sitä en tiedä, mutta hänen kokemuksensa kosketti. Lähetin omat käsikirjoitukseni viidelle arvostelupalvelulle alkuvuodesta 2009. Ensimmäisenä takaisin saamani palaute kosketti myös. Palautteenantaja jakoi näkemyksiään lähettämästäni nipusta, jonka kerronta on löysää ja ilmaisu huolimatonta. Nipun (kaikki arvostelupalveluun lähettämäni käsikirjoitukset) ongelmat ovat keskenään samankaltaisia, eikä niissä ole suuria tasoeroja. Entä tarinoiden juoni, ehkä se koukuttaisi? Juonikuvio on kliseinen. Ei sitten, eikä henkilöilläkään mene yhtään paremmin: päällimmäisenä on henkilöiden mielenkuohujen ja tunnetilojen jäljittäminen paisuttelevin ilmaisuin. Kai minulla nyt sentään jonkinlaisia ansioita on kirjoittajana? Menet nyt sieltä missä aita on matalin, tyydyt viihteellisiin, pinnallisiin henkilökuviin, latistat tarinat selittelyillä ja jätät teemojen kehittelyn nupulleen. Auts, ei taida olla. Palautteenantaja keksi myös syyn tekstien luokattomuudelle: Olet ehkä kirjoittanut nämä vasta kertaalleen. En muuten ollut. Aivan huvikseniko olisin maksanut keskeneräisten tekstien kommenteista? Miten sitten voisin kehittää tekstejäni? Lopeta elämäntapajaarittelu! Käskystä. Lopuksi palautteenantaja vielä reflektoi itseään. Lopulta lukija väkisinkin ärtyy kun kunnon pureskeltavaa ei löydy.

Voi anteeksi.

Kuva: M. Myllärniemi.

Konstit on monet

On vaikea hahmottaa, millaiset intentiot näin toimivilla kirjoittamisen ammattilaisilla on, tai mitkä vaikuttimet heitä ohjaavat. Hirvisaari sai tuhopalautteensa vuonna 1953 ja minä vuonna 2009. Ei siis voida sanoa, että ennen oli paremmin, tai että nykyään tällaista ei enää tapahdu. Yritysmaailmassa näin käyttäytyviä henkilöitä kutsuttaisiin destruktiivisiksi johtajiksi, tai henkilöiksi, joiden johtamistyyli on MBP (management by perkele). Koulumaailmassa heitä nimitetään kiusaajiksi. Vaikka tapaukset olisivatkin yksittäisiä, joku saa aina näpeilleen.

Koettelemuksiin vastataan eri tavoin. Hirvisaari jätti kirjoittamisen pitkäksi toviksi, minä kirjoitin siitä gradun. Tosin tein sen kuusi vuotta myöhemmin, jolloin vastaleivotun palautteen käryt oli jo tuuletettu, ja raikas korvausilma kuiski korvissani.

Porkkanat loppuunmyyty!

Tutkin gradussani arvostelupalveluilta saamieni palautteiden kielenkäyttöä. Tein neljä erilaista analyysia, jotka kaikki osoittivat, että ensimmäisen palautteenantajan klangi poikkesi muista arvostelupalveluista. Hänen puhetapansa oli vähättelevä ja kriittinen, ja tyylinsä autoritaarinen, kun muiden palautteenantajien puhetapa oli kannustava ja kunnioittava, ja tyyli vuorovaikutteinen. En tarkoita kyseisen palautteenantajan inkompetenssia havaita tekstissä olevia puutteita, tai ettei teksteissäni olisi ollut puutteita, tarkoitan hänen tapaansa muotoilla ja ilmaista palautteensa. Voiko mikään käsikirjoitus olla niin ansioton, ettei siitä löydy yhden yhtä aihetta kehuille? Kyllä, sekin tuli todennettua. Tappajapalaute ei kiitoksella elä.

Kiitokset

Aivan lopuksi haluan kiittää sinua, arvon Killeri antamastasi kannustukset kaukaa kiertävästä, kielteisyyden tippukivistä ja väheksyvien ilmauksien täyttämästä kahden ja puolen sivun mittaisesta kannanotostasi. Ilman sinua minulla ei olisi tätä gradua. Sinä teit analyyseistäni merkittäviä. Sinun avustuksellasi löysin nimet epämääräiselle emootiolle.

Vaikka palaute oli tappavaa, se ei onnistunut tappamaan innostustani, päinvastoin. Ehkä kuulemme tuonnempana lisää palautteen patologiasta.

Ulla Peltonen

Ensin synnyt, sitten sinut adoptoivat toiskieliset vanhemmat: opiskelet runoutta kuin vierasta kieltä

Petri Hannula

Runo on kuvaajan ja kuvattavan rajapinnassa. Se on tutun ja tunnistetavaksi halutun, kahden maailman leikkauspisteessä ja siksi sen merkitys on rikastunut siitä huolimatta, että runo voi olla niukkasanainen. Sen vaikutus kasvaa rivienväleistä ja sanojen asettelusta. Runo voi kätkeä, vihjata, sanoa suoraan, raivotakin. Se puhuttelee lukijaa arkisuudella, maagisuudella, asemoinnilla, rytmillä, äänteillä, sisällöllä, näkökulmien muutoksilla. Runo muuttaa muotoaan. Se hakeutuu uusiin yhteyksiin, ottaa vaikutteita ja uusiutuu. Ajattele miten internet vaikuttaa runoilmaisuun. Jos runo on kaikki mikä siitä ensimmäisenä tulee mieleen, on se nähty ahtaasti. Runous on laajin kirjallisuuden lajeista.

Runo ei ole tekstiä paperilla tai näyttöruudussa. Se on ymmärrys, joka kohdistuu maailmaan. Se on kieli, jonka avulla maailma tulee mielletyksi ja jaetuksi. Se pureutuu syvemmälle kuin tarinat, selostukset, jutut. Runokielen avulla voidaan tiiviisti ilmaista asioita, joita ei kyetä kuvaamaan tarkasti. Kenellä on tämä taju? Sinulla, joka otat sen työksesi vaikkapa avoimen kirjoittajankoulutuksen lyriikan kursseilla. Se antaa sinulle lopulta äänen. Siinä olisi kylliksi syytä osallistua lyriikan kursseille.

Kun pohtimis-, analyysi- ja runon kirjoittamistehtäviä on samassa opintojaksossa, seuraa usein, että älyn vaihe jää vaikuttamaan runon kirjoitusprosessiin. Tällöin runo näyttäytyy älyä puhuttelevana, tunnetta vajaasti. Runoista on toki moneen lähtöön, mutta lukija tunnistaa tasapainoisen runon. Se miellyttää häntä. Opiskelija on toisinaan sokea omalle tekstilleen ja saattaa kaivata yksinolemiseltaan vertaispalautetta. Siksi olen palautteessani antanut kysymyslistan, jonka avulla hän voi - ollessaan itselleen rehellinen ja realisti - saada runoonsa etäisyyttä ja itse tunnistaa kehitettävät kohdat. Kysymyslistan tavoitteena ei ole kyseisen yhden tai parin runon tukeminen, vaan se on paljon pidemmällä. Toivon, että opiskelija jatkaa runojen kirjoittamista. Ei ole kyse siitä mikä on opiskelijan tämän hetken tilanne, vaan mitä hän voi saavuttaa jatkossa. Jos ei muuta, niin hän saa elämälle sisältöä. Ja sekin, että hallitsemalla lyriikan keinoja rikastetaan proosa- ja draamailmaisua.

Uutta tietoa muodostetaan omaksutun päälle. Runoutta voi harjoittaa kirjoittamalla, lukemalla ja analysoimalla, arvottamalla ja kritisoimalla, osallistumalla ja kohtaamalla eri tavoin. Runouden taju kehittyy käyttämällä sitä. Runous on kielitaitoa. Siksi olisi toivottavaa, että kurssin päätyttyä runokielen taitoa et päästäisi rapistumaan ja unohtumaan. Runouteen ei astuta sisään mistään ulkopuolelta. Siihen synnytään.

Avoimen tehtäväantojen kommentoiminen ei ole minulle vastausten tarkistamista, vaan kaksinkertainen oppimistilanne. Opiskelijoiden pohtielmat ja runot vievät minua miettimään mikä teksteissä on omintakeista, mikä yleistä tai kopioitua tietoa ja mikä asioita sidostavaa ilmaisua. Näistä omintakeinen ajatus on arvokkain. Useimpien teksteissä toistuvat asiat lienevät suoraan teoriakirjoista ja itselleni tutut asiat yleistietoa, mutta omintakeisuuteen opiskelija pääsee tuottamalla lähdekirjallisuudesta omia ajatuksia. Tästä ei seuraa sitä, että jokaisen ajatus muistuttaisi toisiaan, päinvastoin. Kun olen löytänyt omintakeisen ajatuksen ja ehkä riemastunutkin siitä, haluan sitä kommentoidessani laittaa itseni likoon. Opiskelija on minun opettajani.

Petri Hannula

Sinisilmien synty

Alussa oli alaston nuori nainen, joka soitti sellolla Berceusea kesäaamuna metsässä. Niin sen piti olla. Mutta ei se niin mennyt, koska lopussa on vanha nainen, joka soittaa samaa kappaletta, mutta vaatteet päällä. Paikka on kuitenkin sama. Miten tähän on tultu ja mitä on tapahtunut? Ovatko vuodet vaan vierineet ja nainen on jatkanut soittoaan, mutta tullut vanhemmiten ujommaksi?  Mielenkiintoinen juoni tuokin, mutta ei. Kyseessä ovat aivan eri henkilöt. Itse asiassa nuorta naista ei ole olemassakaan. Enää.

Romaanikurssi Jyväskylän kirjoittamisen opinnoissa keväällä 2012. Tarinan prologina oli alussa kuvattu näkymä. Kirjan nimenkin olin jo vakaasti naulannut kiinni kuten myös sen, että kyseessä on rikosromaani. Jälkimmäinen toteutui, mutta kirjan nimi muuttui matkan aikana, koska käsitin, että alkuperäisellä oli merkitystä vain itselleni.

Olen siinä mielessä hidas kirjoittaja, että heti pitää tulla valmista ja se ottaa aikaa. Nyt piti kuitenkin ryhdistäytyä. Aikaa oli elokuun 2012 loppuun, Like Kustantamon ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa–kirjoituskilpailuun. Deadline. Kova sana, mutta sopii minulle, koska se määrittää rajat. Juoni alkoi hahmottua päässäni ja parin muun Romaanikurssilaisen kanssa meillä oli kirjoittajarinki, jossa annoimme palautetta toisillemme. Se tosin sitten kuihtui, koska deadline alkoi tulla vastaan.

Uutena kirjoitusmetodina aloin käyttää treatmentteja, kohtauksia, joihin tiivistin lukujen keskeisen sisällön. Pikkuhiljaa laajensin tekstejä, enkä aina suinkaan kronologisessa järjestyksessä. Työ nopeutui huomattavasti aikaisempaan verrattuna.

Ensimmäinen kokonainen versio valmistui elokuun loppuun mennessä. Kilpailumenestystä ei tullut ja teksti jäi tauolle.

Muutaman kuukauden kuluttua päätin, että tämä ei jää tähän ja sain osan käsikirjoituksesta Perusopintojen Työnäytteeksi. Työn ohjaajalta sain olennaista palautetta mm. rakenteen kehittämiseen. Oli heinäkuu 2013. Kolkuttelin useiden kustantamojen ovia, mutta ne pysyivät suljettuina.

Sitten verkot tulivat avuksi. Tunnustan mieluusti, että kirja ei ehkä olisi nähnyt päivänvaloa, ellen olisi päässyt kirjoittajaporukkaan, joka julkaisi dekkariantologian viime kesänä – Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta. Sen myötä tutustuin kustantajaan, joka sitten kiinnostui tekstistäni ja teimme kaupat Sinisilmistä, joka ilmestyy ensi vuoden alkupuolella.

Dianne Doubtfire on osuvasti verrannut romaania puuhun: teema on puun juuret, tarina on runko, oksat juonia ja lehdet yksityiskohtia. Tuon olen yrittänyt pitää mielessäni. Pitää olla tasapaino, jotta puu pysyy tukevasti maassa ja kantaa tarinan hedelmää.

Kirjassa on menneisyys ja nykyisyys. Menneisyydessä on tapahtunut julmia asioita, joiden seuraukset heijastuvat nykyhetkeen. Juonen kehittely eri aikatasoissa oli kiehtovaa. Ajan kuvauksen kanssa piti olla myös tarkkana. Lukija ratkaiskoon, miten olen siinä onnistunut.

Erityisen tärkeää on mielestäni saada lukijat välittämään tarinan henkilöistä. Haasteena onkin kertoa sanoin millainen henkilö on, miten hän toimii ja mitkä ovat hänen motiivinsa.

John Irving: "Yritän luoda ihmisiä, joita kohtaan tunnen sympatiaa. Sitten panen heille tapahtumaan hirveitä asioita. Ellei lukija tunne sympatiaa heitä kohtaan, hän ei välitä, vaikka henkilöille tapahtuu hirveitä asioita". Allekirjoitan. En päästä henkilöitäni helpolla, koettelen muun muassa päähenkilön, papin, moraalia. Kirja sisältää traagisia kohtaloita ja muutamat sen henkilöt elävät vieläkin päässäni.

Sijoitan tarinani yleensä miljöihin, jotka tunnen, koska se lisää uskottavuutta. Niin tässäkin. Tarinan päämiljöö on Hansun kaupunki, joka lienee useimmille tuntematon. Tosin olen joissain kohdin muunnellut ympäristöä tarinaan sopivammaksi.

Tunnustuksia. En usko, että kirjani olisi valmistunut (ei ainakaan yhtä laadukkaana), ellen olisi päässyt Jyväskylän yliopiston avoimeen yliopistoon. En usko, että se olisi valmistunut, ellen olisi kohdannut samanhenkisiä opiskelijoita lähi- ja verkko-opinnoissa sekä ammattitaitoisia ja kannustavia opettajia matkan varrella. En myöskään usko, että se olisi valmistunut, ellen olisi ottanut valinnaiseksi Romaanikurssia. Kaikki kurssit antoivat jotain uutta sisältöä kirjoittamiseeni, eikä vähiten Dramaturgia ja yllättävää ehkä, Tietokirjoittaminen.

Kirjoittaminen jatkuu. Koska harrastan sukututkimusta, mielessä kangastaa fiktiivinen tarina Amerikkaan muuttaneista sukulaisistani. Kenties myös dekkari, josta orastava idea muhii takaraivon perukoilla. Ehkä aivan uusi genre, perästä kuuluu, jos kuuluu.

Aineopinnotkin kiehtovat, mutta sitä ennen pitää ylittää runouden korkea, mutta tuskin ylittämätön kynnys.

Ennustaja osui oikeaan, joskus kymmenen vuotta sitten, mutta töitäkin on tehty.

Hansun kaupungissa 7.10.2014

Markku Keisala