Kauneudesta

“The first question I ask myself when something doesn't seem to be beautiful is why do I think it's not beautiful. And very shortly you discover that there is no reason.”

                 - John Cage

On helppoa löytää vikoja mistä tahansa, mutta yhtä helppoa on löytää kauneutta. Uskon vakaasti tähän väitteeseen ja jos opiskelijalle jäisi päähänsä ainoastaan yksi oppi Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalta, toivoisin että se olisi tämä.

Syystä tai toisesta me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään vikoja asioista joita emme välittömästi ymmärrä. Tämä pätee muun muassa (ja kenties eritoten) palautteen antamiseen ja runouden lukemiseen. Ellei runo avaudu meille välittömästi, saatamme alkaa etsiä syitä runosta sen sijaan että miettisimme miksi juuri me emme nyt ymmärrä. Palautetta antaessamme luemme tekstejä, jotka ovat lähtökohtaisesti keskeneräisiä eli ne ovat vielä työn alla ja niitä pyritään tekemään paremmiksi. Niinpä lukuapparaattimme alkaa etsiä niistä automaattisesti vikaa. Jotakin joka pitäisi korjata. Haluamme antaa rakentavaa kritiikkiä, eli etsiä tekstistä heikkoja kohtia, joiden korjaaminen tekisi siitä paremman.

Mitä pidempään olen opettanut, sitä vähemmän olen alkanut uskoa niin sanotun rakentavan kritiikin tarpeellisuuteen. Kun luen mestariteoksia, en ihaile niissä sitä, miten vähän niissä on asioita joita voisi viilata paremmaksi. Kun luen mestariteoksia, ihailen niissä sitä, mikä niissä on mestarillista. Millaista kielen taituruutta teos on, millaisia kysymyksiä se saa minut lukijana miettimään, miten syvän humaania ymmärrystä se osoittaa, mikä siinä on kaunista. Korjailtavaa ja paranneltavaahan hienoimmistakin teoksista kyllä löytyy, jos haluaa löytää.

Sanotaan, että tullakseen jonkin alan huipuksi on harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia. Ehkä se johtuu luontaisesta itsekriittisyydestämme tai täydellisyyden tavoittelusta, ehkä peruskoulu on saanut meidät ajattelemaan, että kaikkien olisi hyvä olla kaikessa ihan hyviä, mutta mielestäni käytämme kohtuuttomasti energiaa asioihin joissa emme ole hyviä. Voisimme yhtä hyvin keskittää suurimman osan voimavaroistamme siihen, missä olemme hyviä ja missä haluamme kehittyä loistaviksi.

Kenties voisimme hyväksyä, että ihan jokaista rönsyä ei tarvitse karsia, vaan keskeneräisyydessä on yhtä helppoa nähdä kauneutta kuin rumuutta. Ehkäpä se vapauttaisi meidät harjaannuttamaan itseämme niissä asioissa, joissa haluamme menestyä ja joita kohtaan tunnemme intohimoa.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on kauneuden tavoittelua. Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen yhtä aikaa.

Tero Hannula

Tero Hannula on kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Hän pyysi tämän tekstin ensimmäisestä versiosta palautetta opiskelijoiltaan. Kun opiskelijat kiinnittivät huomiota siihen, mikä tekstissä oli sellaista hyvää, jota tuli täsmentää ja kirkastaa, karsiutui siitä samalla pois sellainen, joka oli epäolennaista ja huonoa ilman että epäolennaisuuksia tarvitsi erikseen osoittaa.

Työn huumaa ja sivuvaikutuksia

Jotta palautteenantajan työ ei tämän kirjoituksen perusteella romantisoituisi liikaa, myönnän heti alkuun: toisinaan työ ei innosta. Se koskee lähes aina sitä kuuluisaa aloittamisen vaikeutta, mikä näyttää pesivän kirjoittamisen lisäksi myös palautteenantamisessa.

Tästä huolimatta en voi olla toteamatta, että työni on valloittavan kiinnostavaa. Jokainen teksti on kuin vieras, kiehtova planeetta, ja ajoittaisten laskeutumisvaikeuksien jälkeen tähyilen sen maaperällä uteliaana.

Proosatekstejä lukiessani nautiskelen omaperäisestä tyylistä, tarkoista aisti-ilmaisuista ja kertojaäänien uskottavuudesta. Kirjoittamisen opettamisen tehtäviä kommentoidessani sisäinen ideoijani hätkähtää intoa hihkuen hereille, ja päädyn ehkä liikaakin vinkkaamaan variaatioita harjoituksiin. Draama puolestaan on ikuinen lempilapseni.

Elämäkerrallisten tekstien kanssa olen kovilla. Työ on rankkaa, sillä olen herkkä ja monesti liikutuksen partaalla. Toisaalta tekstit laittavat oman elämän ja sen näennäiset vaikeudet uuteen perspektiiviin. Saan puhtia ja voimaa, ja empatiani kanssaeläjiäni kohtaan kasvaa.

Kiinnostavin on kuitenkin tietokirjoittamisen jakso. Tehtävistä ja opiskelijoiden motivaatiosta kertoo paljon se, että tekstit saavat minut lähes poikkeuksetta innostumaan – ja usein myös toimimaan. Eräänäkin viikkona tekstit inspiroivat minut ottamaan energisoivan hiustenleikkuun, ostamaan kotiini pesupähkinöitä sekä levittämään sosiokulttuurisen innostamisen ilosanomaa. Tutustuin tekstien myötä myös akvaariokalojen kalastukseen, ja päätin vakaasti aloittaa kanalan pidon kerrostaloasuntoni pihalla.

Kirjoittaminen on vaikuttamista, ja kirjoittamisen opettajana vaikutun koko ajan. Tekstit koskettavat, nakertavat, avartavat ja muuttavat. Toisinaan teksti roihauttaa innon liekkeihin, ja parhaimmillaan sanojen vaikutus kantaa monien vuosien päähän. 

Pesupähkinät jäivät arkeeni ja hiuksista tuli hyvät, mutta kanala siirtyi odottamaan punaista tupaa ja perunamaata.

Kaisa Suvanto on ajastimen nimeen vannova opettaja, jonka voit tavata mm. faktan ja fiktion, tietokirjoittamisen, proosan, draaman sekä kirjoittamisen opettamisen jaksoilla. Kaisa työskentelee marraskuun loppuun kirjoittamisen aineessa vakituisena opettajana.