Kirjoittamisen opiskelu ja menetelmien käenpojat

Syyskuun alussa julkistettu Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Post-Oulipo ry & Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, toim. Teemu Ikonen) esittelee kotimaisen tekijäjoukon voimin menetelmällistä kirjoittamista teoreettisista ja käytännöllisistä, historiallisista ja tämänhetkisistä näkökulmista. 

Termi viittaa sääntöjen, rajoitteiden ja kaavojen soveltamiseen kirjoittamiseen. Kirjallisuuden historiassa näkyvimmin asian kanssa on ollut tekemisissä vuonna 1960 perustettu ranskalainen kirjailijaryhmä Ouvroir de Littèrature Potentielle, ”potentiaalisen kirjallisuuden työpaja”, joka on sekä tyypitellyt kirjallisuuden historiasta löytyviä, ehkä jo unohdettujakin rajoitteita että kehittänyt uusia.

Menetelmällisessä kirjoittamisessa kirjoittamisen käytäntöön yhdistyy monia teoreettisempia kysymyksiä. Ne voivat liittyä esimerkiksi muotoon, tekijyyteen, luovuuteen, vastaanottoon tai teosrakenteeseen. OuLiPo itse on aina ollut avoimella linjalla keksimiensä rajoitteiden suhteen: ne on lähtökohtaisesti tarkoitettu kenelle tahansa kiinnostuneelle kirjoittajalle. Kirjoittamista ja luovuutta käsittelevillä kursseilla OuLiPon tuottama menetelmien varanto onkin laajasti käytössä eri puolilla maailmaa. Varsinaista menetelmien käyttöä oleellisempaa lienee niiden mukana kulkevat yleisemmät kysymykset kirjallisesta luovuudesta. Millaisen suhteen omaan kirjoittamiseen menetelmien käyttö tuottaa? Miten formaaleilla keinoilla tuotetut tekstit eroavat ”aidon”, sisäisen luovuuden sanelemista hengentuotteista?

Kirjassa haastatellun, Leuvenin yliopistossa kirjallisuutta ja sarjakuvia tutkivan professorin Jan Baetensin asenne kirjoittajakoulutukseen vaikuttaa suoraan sanottuna nihkeältä. Ainakaan hänellä ei ole hyvää sanottavaa OuLiPon menetelmien käytöstä kirjoittajakursseilla. Tietämättä yhtikäs mitään belgialaisesta kirjoittajakoulutuksesta, mutta itsekin mainittuun syntiin eri yhteyksissä syyllistyneenä, asiaa voi katsoa yleisestä, jopa ekumeenisen sovittelevasta näkökulmasta.

OuLiPo on hyvin ranskalainen ilmiö ja sen syntyä motivoivat tietyt ajatukset ja tietty kirjallisuushistoriallinen tilanne, esimerkiksi vastakkainasettelu surrealistien kanssa. Siitä huolimatta oulipolaisissa ideoissa on universaalisuutta ainakin siinä määrin, että suomenkielisenkin menetelmällisen kirjallisuuden antologian julkaiseminen on mahdollista 58 vuotta ryhmän perustamisen jälkeen. Ryhmän ja sen menetelmien esitteleminen kirjoittamisen opiskelijoille ei siis myöskään pitäisi olla harhaista toimintaa. Tietysti menetelmät, kuten mikä tahansa asia, on mahdollista perustella huonosti, kontekstoida onnettomasti, tai esitellä niitä kuvitelluilla itseisarvoilla höystettynä.

Kirjallisuudentutkijan tympeässä asenteessa kirjoittajakoulutusta kohtaan voi nähdä myös pyrkimystä vetää rajaa akateemisen tutkimuksen ja kirjoittajakurssien tyyppisen ”harrastelun” välille. Suomessa kirjoittamisen opetus on hyvin tutkimuksellista sekä sisällöiltään että opiskelutavoiltaan ja opiskelijakunta keskimäärin akateemista, joten tällainen rajanveto tuntuu vanhanaikaiselta. Kirjoittamisen opiskelijat ovat kirjoittamisen(sa) tutkijoita.

Juri Joensuu

FT Juri Joensuu väitteli menetelmällisestä kirjallisuudesta Jyväskylän yliopistossa vuonna 2012, toimi Jyväskylän Avoimessa yliopistossa kirjoittamisen yliopistonopettajana 2014–2016 ja on mukana Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa.

Ole hiljaa ja avaudu!

                                 

                                  Ole hiljaa ja avaudu!

                       Kirjoita ja huuda kurkkusi käheäksi!

                                  Voiko mitään lukea ilman kirjoittajaa?
Kirjailijaa arki opetti kirjoittamaan juhlan ja pyhän monin eri sanoin - ensin paperille, sitten koneelle, nyt jo muistitikulle, bittiavaruuteen ja pilvenlongalle.

Millaista olikaan katsoa kun näkymätön kirjoitti itseään ulos ja näkyväksi?
Ja silti, sanojen väliin mahtuu ehkä lopulta kumminkin vain ihminen kerrallaan,
                ja aina joku, joka tulkitsee sinut pienesti, isosti, tai miten halusi
                eikä sitten aina edes niinkään.

Voisinko vain antaa olla ja olla olematta? Yhtä aikaa, ääneen ja sanoittako?
      Keneltä pyydän, kuka antaa luvan, kenen kanssa tätä keskustelua käyn?
                                    Kynän vai paperin
                                    kun kirjain kerrallaan
                                    piirryn esiin
                                    paperisiin näkyihin

Sielläkö kohtaamme? Missä kirjoittaja kohtaa lukijan maailman, joka kohtaa luettavaksi kirjoitetun kirjailijan kohtaaman maailman? Siinäkö se on, sekö se on, sellainenko se on? Mikä se oikeastaan on ja onko sitä?
      Vai onko se keksittävä itse, mystifioitava omien rajojen tuolle puolen
entäpä…joskin voin kuulla muidenkin äänen…ja jos niin…niin… saanko sen kirjoittaa omanani?
Kukas minä olinkaan, olenko kirjailija, olenkos se minä, vai olinko, minäkö, se runoko?

           Vesikin reagoi olomuotoaan vaihtamalla, mistä seuraa, että jäätä on hankala juoda, kaasun hengittäminen on joskus helpompaa eikä hyökyaaltoja pidä aliarvioida.
           Silti kirjoittaessa joskus veden ominaisuus on muuntautua astian malliseksi.
                   Kuinka tosissaan sitä voikaan olla kun on vakavissaan astiasta.

           Oman rivin mittaisen tarinani syvin olemus järkyttyy minustani - joskus sen voi jakaa ja
           joskus se ei ositu, ja silloin tällöin äidin on syötävä jakojäännös.

Ja kun hyppää veteen, niin ensin on voitettava pimeän pelko. Suolämpäreen kaltaisella järvellä mudan tuoksuun sekoittuvat hauen leuat, ahvenan kidukset, ruosteinen katiska, palavan puun savu ja makean veden ravuille syötetty kiuasmakkara.

Jos laiturilla maaten hengittää sen kaiken omakseen, voi tyynessä illassa nähdä näkin juoksevan rimppakintuin veden kalvolla, ilmakuplien vanan nousevan simpukoiden kuoren raosta ja jopa kuulla kotiloiden raastavan limaskaa kivien pinnalta.
           
          Ja tämä kaikki tapahtuu, vaikkei siitä iltalehdissä kirjoitetakaan.

Kuvitellaanpa mikä muuttuisi, jos otsikot kirkuisivat loputonta matkaa kiven kyljeltä toiselle ja taas takaisin. Raportoitaisiin aaltojen lipiliplatusta laiturin vettynyttä puuta vasten. Kärpäsen napsaessa kaiteella auringon kilossa.

           Ja tätä kaikkea tarkasteltaisiin sulkeutuvien luomien lomasta.

Mutta siitä kertokoon toinen kirjoittaja, minulla ei muuta osaamista ollutkaan, vaikka kaiken tämän opinkin.


Päivi Majaniemi,

joka lähti Jyväskylän kirjoittamisen opinnoista hakemaan asiatekstiinsä uutta sisältöä, mutta löysikin itsestään jotain ihan muuta koska sai runsain mitoin sekä kriittistä kannustusta että ohjaavaa arviointia.

Kohtaamisia runouden äärellä

Kuvittele kirjasto. Kuvittele kutsuva kuhina salissa, jossa on alkamassa runotapahtuma. Istahtaisitko kuuntelemaan, nousisitko jopa esiintymislavalle lukemaan oman runosi tai lempirunoilijasi säkeitä? Tai ehkä kuuntelet pätkän runoa kipaistessasi noutamaan varaamaasi kirjaa, runon rytmi jää soimaan päähäsi loppuillaksi, olosi on kevyt ja huoleton.

Anna Kainulainen. Kuva: Juhani Kärkkäinen

Lavarunous on lyönyt läpi ennen kaikkea baareissa, mutta kirjasto on yhtä lailla sopiva ympäristö runojen esittämiseen, erilainen vain. Kirjastossa runojen äärelle voi asettua intensiivisesti, keskittyen, antaa niiden avautua ajan kanssa. Sekin on hienoa, että kirjastossa voi törmätä esittävään runouteen tai muuhun kirjallisuustapahtumaan sattumalta, tullessaan toimittamaan aivan muuta asiaa. Kirjasto on löytöjen ja yllätysten paikka myös tapahtumien osalta.

Tommi Parkko palauttaa kirjastoihmiset maan pinnalle kirjassaan Runouden ilmiöitä (2012) muistuttamalla, että kirjaston runotilaisuuksissa on usein vain vähän yleisöä. Miksihän moni menee kuuntelemaan tai esittämään runoja mieluummin baariin kuin kirjastoon? Koetaanko kirjaston hiljaisuus yhä loukkaamattomaksi, melkein pyhäksi, eikä haluta sitä rikkoa?

Toisaalta moni muu nauttii runonsa mieluiten juuri kirjaston rauhallisessa - ja päihteettömässä - ympäristössä. Eikä edes tarvitse valita, runouden ystäville on tarjolla monenlaisia paikkoja ja tiloja, joissa jakaa tekstejä muiden kanssa.

Olen järjestänyt Jyväskylän kaupunginkirjastossa esimerkiksi Kustantajakeskiviikot-sarjaa, jossa jyväskyläläiset kustantamot esittelivät uutuusteoksiaan ja kertoivat kustantajan työstä. Runoutta edusti Osuuskunta Poesia. Tunnelma olisi ollut erilainen baarissa kynttilänvalossa kuin kirjaston luentosalin loisteputkien alla, mutta kaikkien olisi suonut kuulevan, kun Olli-Pekka Tennilä luki ääneen silloin vielä julkaisemattomia runojaan Ontto harmaa -kokoelmasta.

Kun vietin erilaista syksyä opintovapaalla kokopäiväisenä kirjoittajana, kollegani järjesti kaksi Runokaraoke-nimistä runotapahtumaa. Niissä lava oli avoinna kaikille, sai sekä lukea ääneen omia runojaan että poimia tapahtumatilan pöydille valmiiksi kootuista runokirjoista muiden säkeitä esitettäväksi. Molempia tehtiin, erityisen paljon ilahdutti kuulla, että moni harrastajakirjoittaja oli raottanut pöytälaatikkoaan ja tuonut omia tekstejään kirjastossa kävijöiden kuultavaksi. Ja oliko vain vähän yleisöä? Ensimmäinen Runokaraoke keräsi paikalle kolmekymmentä runojen ystävää.

Kun runotapahtuma on ohi, käväise vielä hyllyjen välissä selaamassa runokirjoja tai kirjoittamisoppaita. Ehkä törmäät samalla hyllyllä toiseen kuulemistaan runoista vaikuttuneeseen, ehkä hänkin kirjoittaa. Avatkaa muistikirjat, kirjoittakaa yhdessä, katsokaa mihin se vie.

Anna Kainulainen

Kirjoittaja on kirjastonhoitaja ja kirjoittamisen opiskelija, joka lupaa rohkaistua lukemaan omia runojaan vielä joskus ääneen kirjaston runotapahtumassa

Prosaisti vierailee runouden puutarhassa

Miksi runoilijoiden romaaneista tuppaa tulemaan niin hyviä, kysyy Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi arvioidessaan runoilija Sinikka Vuolan esikoisromaania Replika.

Pirkko Heikkinen

Tietysti siksi, että runous notkistaa, se on terveellistä kaikille jotka kirjoittavat. Se opettaa rytmin, kiihdyttämisen. Rauhoittumisen, tarpeellisen toiston. Metaforan edut. Runouden geenit tuovat tekstiin salaperäisyyttä, taikavoimaa, tiheyttä, rivienvälisyyttä, yllätyksiä. Luetelmaan voisin lisätä emotionaalisuuden, subjektisuuden, erilaisten kuvauskulmien ja kuvakokojen käytön, luonnosmaisuuden, randomilla liikkumisen, impression, monimerkityksisyyden. Ja toisaalta pirullisen tarkan hionnan. Runogeeninen proosa kohostuu normitodellisuudesta eri lailla kuin proosageeninen. Runoilija uskaltaa mitata aikaa sanomalla päällystakki sitten.

Pesuvati muuttuu milloin salaattikulhoksi, milloin yöastiaksi; pieni tammijakkara on koroke tai istuin tai yöpöytä; ne tekevät ainoastaan sen mitä haluamme niiden tekevän. Voimme kuluttaa ne naarmuille, voimme hajottaa ne tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne eivät koskaan vastusta meitä. Ne ovat aina läsnä ja saatavilla. Esineet ovat olemassa meitä varten, kuten sinäkin vain minua varten. (Sinikka Vuola kuvaa ympäristöä Replikassa, 11).

Runoilijan keinoja viljelevä proosa on siis kieleltään, rytmiltään ja rakenteeltaan lähellä runoa. Tämän syksyn kotimaisesta kirjatarjonnasta poimin esiin Vuolan lisäksi Finlandia-palkitun Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista, Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon saaneen Hanna Weseliuksen romaanin Alma! ja Sirpa Kähkösen Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesä. Tämä syksy on runoudelle altistunut.

 Hanna Weselius kuvaa romaaninsa nimihenkilöä Alma Mahleria näin: Musta hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka, ruusu tai orvokki. Vaan ei ole.

Sirpa Kähkösen seitsenosaiseksi kasvanut Kuopio-sarja on loistava kuvaus itäsuomalaisen pikkukaupungin ilmapiiristä ja ihmisistä 1930-luvulta vuoteen 1968, Euroopan hulluun vuoteen. Kuudessa ensimmäisessä osassa Kähkönen on pysytellyt nk. kaikkinäkevän kertojan tekniikassa, mutta seitsemännessä osassa tankkien kesässä Kähkönen ei omien sanojensa mukaan enää kyennyt eikä halunnut tukeutua yhden näkökulman fokalisointiin. Olen halunnut luoda kokonaistaideteoksen, jossa pienestä peilistä näkyy iso historia, Kähkönen sanoo. Niinpä Tankkien kesässä on likemmäs kaksikymmentä fokalisoijaa, joista kullakin on oma ikä, oma väri, oma historiansa, emootionsa, aistimaailmansa, kielensä, paineensietokykynsä, ideologinen suuntauksensa. Yhden näkökulman ja kaikkinäkevyyden tie on tullut päätökseensä.

Myös Sirpa Kähkönen on ottanut askeleen kohti lyriikkaa, vaikkei hän siitä kaukana ole ollutkaan. Kielensä vuoksi.

Kähkösen tekniikka on tiheyden tekniikkaa. Hänen tekstuurinsa pitoisuudet ovat suuret. Mitataan vaikka Roland Barthesin mittareilla, koodeilla. Kulttuurikoodeja, kuopiolaisuutta, konkretioita on mittaamattoman runsaasti ja rikkaasti. Koko ajan. Tarkkuus vastaa runouden tarkkuutta. Juonen koodit solmiutuvat hienosti katkeamatta henkilöltä henkilölle. Kuin kapulan kuljetus viestinjuoksussa. Arvoitusten koodi on olemassa koko tarinan kestoisena. Mikä Neuvostoliittoon kadonneiden sukulaisten kohtalo on? Milloin Ruotsiin lähteneet sukulaiset palaavat? Laajeneeko Tshekkoslovakian uhka Suomeen? Mitä vanhasta Kuopiosta jää jäljelle kun uudistukset iskevät?

Monologit ja kirjeromaanin tekniikka sopivat hyvin poeettiseen proosaan. Subjektiivista elämää, lähelle näkemistä. Jukka Viikilän romaanissa kokija on Saksasta kylmään ja pieneen Helsinkiin muuttanut arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel, joka on suunnitteleva uuden pääkaupungin. Romaani koostuu Engelin yöpäiväkirjamerkinnöistä. Kirjoittaja suo itselleen vapauksia, heittelee satunnaisiakin ajatuksenpoikasia. Lukijalle kokemus on vapauttava. Ilmava.

Itse joudun peilailemaan proosan ja lyriikan piirileikkiä J.H. Erkon kirjoituskilpailun juryn puheenjohtajana ja tekstien lukijana/luokittelijana. Joka toinen vuosi vuorossa ovat runot, joka toinen vuosi lyhytproosa. Käytännössä huomaan, että joskus samat tekstit voisivat kisata perättäisinä vuosina. Askel proosarunosta runoproosaan on huomaamaton kuin raja Turun ja Åbon välillä. Runousgeeninen proosa ilahduttaa aina.

Pirkko Heikkinen

Kirjallisuus

Hosiaisluoma Yrjö, Kirjallisuuden sanakirja. WSOY Sanakirjat (WSOY 2003)

Kähkönen Sirpa, Tankkien kesä (Otava 2016)

Weselius Hanna, Alma! (WSOY 2016)

Viikilä Jukka, Akvarelleja Engelin kaupungissa (Gummerus 2016)

Vuola Sinikka, Replika (Tammi 2016)

Kauneudesta

“The first question I ask myself when something doesn't seem to be beautiful is why do I think it's not beautiful. And very shortly you discover that there is no reason.”

                 - John Cage

On helppoa löytää vikoja mistä tahansa, mutta yhtä helppoa on löytää kauneutta. Uskon vakaasti tähän väitteeseen ja jos opiskelijalle jäisi päähänsä ainoastaan yksi oppi Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalta, toivoisin että se olisi tämä.

Syystä tai toisesta me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään vikoja asioista joita emme välittömästi ymmärrä. Tämä pätee muun muassa (ja kenties eritoten) palautteen antamiseen ja runouden lukemiseen. Ellei runo avaudu meille välittömästi, saatamme alkaa etsiä syitä runosta sen sijaan että miettisimme miksi juuri me emme nyt ymmärrä. Palautetta antaessamme luemme tekstejä, jotka ovat lähtökohtaisesti keskeneräisiä eli ne ovat vielä työn alla ja niitä pyritään tekemään paremmiksi. Niinpä lukuapparaattimme alkaa etsiä niistä automaattisesti vikaa. Jotakin joka pitäisi korjata. Haluamme antaa rakentavaa kritiikkiä, eli etsiä tekstistä heikkoja kohtia, joiden korjaaminen tekisi siitä paremman.

Mitä pidempään olen opettanut, sitä vähemmän olen alkanut uskoa niin sanotun rakentavan kritiikin tarpeellisuuteen. Kun luen mestariteoksia, en ihaile niissä sitä, miten vähän niissä on asioita joita voisi viilata paremmaksi. Kun luen mestariteoksia, ihailen niissä sitä, mikä niissä on mestarillista. Millaista kielen taituruutta teos on, millaisia kysymyksiä se saa minut lukijana miettimään, miten syvän humaania ymmärrystä se osoittaa, mikä siinä on kaunista. Korjailtavaa ja paranneltavaahan hienoimmistakin teoksista kyllä löytyy, jos haluaa löytää.

Sanotaan, että tullakseen jonkin alan huipuksi on harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia. Ehkä se johtuu luontaisesta itsekriittisyydestämme tai täydellisyyden tavoittelusta, ehkä peruskoulu on saanut meidät ajattelemaan, että kaikkien olisi hyvä olla kaikessa ihan hyviä, mutta mielestäni käytämme kohtuuttomasti energiaa asioihin joissa emme ole hyviä. Voisimme yhtä hyvin keskittää suurimman osan voimavaroistamme siihen, missä olemme hyviä ja missä haluamme kehittyä loistaviksi.

Kenties voisimme hyväksyä, että ihan jokaista rönsyä ei tarvitse karsia, vaan keskeneräisyydessä on yhtä helppoa nähdä kauneutta kuin rumuutta. Ehkäpä se vapauttaisi meidät harjaannuttamaan itseämme niissä asioissa, joissa haluamme menestyä ja joita kohtaan tunnemme intohimoa.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on kauneuden tavoittelua. Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen yhtä aikaa.

Tero Hannula

Tero Hannula on kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Hän pyysi tämän tekstin ensimmäisestä versiosta palautetta opiskelijoiltaan. Kun opiskelijat kiinnittivät huomiota siihen, mikä tekstissä oli sellaista hyvää, jota tuli täsmentää ja kirkastaa, karsiutui siitä samalla pois sellainen, joka oli epäolennaista ja huonoa ilman että epäolennaisuuksia tarvitsi erikseen osoittaa.

Kohtaamisia tutkimusmatkalla

Karoliina Kähmi

Elokuussa julkaistu kirjoittamisen alan väitöskirjani käsitteli psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiaa. Erityisesti keskityin siihen, miten kirjallisuusterapiaryhmässä käytettiin ja tulkittiin metaforia ja oliko metaforilla terapeuttista arvoa. Toinen tutkimuskysymykseni käsitteli niitä merkityksiä, joita ryhmän osanottajat antoivat kirjallisuusterapiaprosessille. 

Aiemmissa aihetta käsittelevissä tutkimuksissa osallistujien oma kokemus oli jätetty täysin huomiotta ja johtopäätökset tehtiin joko erilaisten psykologisten mittausten, ryhmässä kirjoitettujen tekstien tai terapeutin kokemusten pohjalta. Omassa tutkimuksessani halusinkin antaa äänen ryhmän jäsenille itselleen ja selvittää, miksi he kokivat ryhmässä käymisen merkitykselliseksi. 

Tutkimusmatkani

Olen ammatiltani kirjallisuusterapiaohjaaja ja pitänyt mielenterveyskuntoutujien kirjallisuusterapiaryhmiä jo noin kolmentoista vuoden ajan. Tutkimuksen tekeminen minua syvästi kiehtovasta aiheesta oli todella palkitsevaa, kuten myös tutkimuksen kohteena olevan ryhmän ohjaaminen. Tutkimusmatkani varrella erityisesti narratiivisia menetelmiä käsittelevät kansainväliset konferenssit sekä Taikun tohtorikoulutettavien vertaisryhmään osallistuminen olivat hyödyllisiä, samoin kuin erilaisten kirjallisuusterapiaryhmien ohjaaminen. Ohjaajani Risto Niemi-Pynttäri ja Juhani Ihanus olivat tärkeänä tukena tutkimukseni kaikissa vaiheissa. 
  

Tutkimukseni kohdistui vuoden kestäneeseen kirjallisuusterapiaryhmään, jota ohjasin itse. Ryhmän kävi loppuun asti seitsemän osallistujaa. Tutkimusaineistoni muodostuu heidän kirjoittamista runoistaan ja muista teksteistään, loppuhaastatteluista sekä omasta tutkimuspäiväkirjastani, johon reflektoin ryhmän tapahtumia ja ohjaamiseen liittyviä ajatuksia ja tunteita. Tutkimuspäiväkirjastani muodostuikin lopulta tärkeä osa tutkimustani.

Kirjoittamisen yhteisöllisyys hoitaa

Tutkimukseni tärkein tulos oli huomio yhteisöllisen kirjoittamisen terapeuttisuudesta. Kaikki ryhmäni osallistujat pitivät mukavimpina ja hyödyllisimpinä tehtävinä niitä, joissa saivat mahdollisuuden kommentoida toisten tekstejä ja jatkaa omia tekstejään toisten kommenttien pohjalta – tai  kirjoittaa kokonaan yhteistä tekstiä toisten kanssa esimerkiksi lisäämällä säkeitä runoon vuorotellen. Yhdessä kirjoittaminen, turvallinen pienryhmä ja säännölliset tapaamisajat olivat ryhmäläisten mielestä tärkeitä kirjallisuusterapian elementtejä. Ryhmän alussa ja lopussa käytetyt kuvakortit ja ryhmässä luetut ja kirjoitetut runot helpottivat metaforista kommunikaatiota. Asioita ei tarvinnut lähestyä liian suoraan ja henkilökohtaisesti, vaan yhdessä runoillen. Ryhmässä käytettiinkin usein sanaa kohtaaminen. Uudenlaisesta, merkityksellisestä kohtaamisesta ihmisten välillä kertoo myös erään ryhmäisen kirjoittama runo.

Lähemmäksi sinua

minä purjehdin

kokemuksineni.

Muistot menneestä

eivät ole aina

kauniita.

Me teemme muistoista

kauniita.

Mekin selviydymme

läpi elämän

tänä iltana

takerrun sinuun

jään viereesi

Karoliina Kähmi
"Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun". Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. 

Ensin synnyt, sitten sinut adoptoivat toiskieliset vanhemmat: opiskelet runoutta kuin vierasta kieltä

Petri Hannula

Runo on kuvaajan ja kuvattavan rajapinnassa. Se on tutun ja tunnistetavaksi halutun, kahden maailman leikkauspisteessä ja siksi sen merkitys on rikastunut siitä huolimatta, että runo voi olla niukkasanainen. Sen vaikutus kasvaa rivienväleistä ja sanojen asettelusta. Runo voi kätkeä, vihjata, sanoa suoraan, raivotakin. Se puhuttelee lukijaa arkisuudella, maagisuudella, asemoinnilla, rytmillä, äänteillä, sisällöllä, näkökulmien muutoksilla. Runo muuttaa muotoaan. Se hakeutuu uusiin yhteyksiin, ottaa vaikutteita ja uusiutuu. Ajattele miten internet vaikuttaa runoilmaisuun. Jos runo on kaikki mikä siitä ensimmäisenä tulee mieleen, on se nähty ahtaasti. Runous on laajin kirjallisuuden lajeista.

Runo ei ole tekstiä paperilla tai näyttöruudussa. Se on ymmärrys, joka kohdistuu maailmaan. Se on kieli, jonka avulla maailma tulee mielletyksi ja jaetuksi. Se pureutuu syvemmälle kuin tarinat, selostukset, jutut. Runokielen avulla voidaan tiiviisti ilmaista asioita, joita ei kyetä kuvaamaan tarkasti. Kenellä on tämä taju? Sinulla, joka otat sen työksesi vaikkapa avoimen kirjoittajankoulutuksen lyriikan kursseilla. Se antaa sinulle lopulta äänen. Siinä olisi kylliksi syytä osallistua lyriikan kursseille.

Kun pohtimis-, analyysi- ja runon kirjoittamistehtäviä on samassa opintojaksossa, seuraa usein, että älyn vaihe jää vaikuttamaan runon kirjoitusprosessiin. Tällöin runo näyttäytyy älyä puhuttelevana, tunnetta vajaasti. Runoista on toki moneen lähtöön, mutta lukija tunnistaa tasapainoisen runon. Se miellyttää häntä. Opiskelija on toisinaan sokea omalle tekstilleen ja saattaa kaivata yksinolemiseltaan vertaispalautetta. Siksi olen palautteessani antanut kysymyslistan, jonka avulla hän voi - ollessaan itselleen rehellinen ja realisti - saada runoonsa etäisyyttä ja itse tunnistaa kehitettävät kohdat. Kysymyslistan tavoitteena ei ole kyseisen yhden tai parin runon tukeminen, vaan se on paljon pidemmällä. Toivon, että opiskelija jatkaa runojen kirjoittamista. Ei ole kyse siitä mikä on opiskelijan tämän hetken tilanne, vaan mitä hän voi saavuttaa jatkossa. Jos ei muuta, niin hän saa elämälle sisältöä. Ja sekin, että hallitsemalla lyriikan keinoja rikastetaan proosa- ja draamailmaisua.

Uutta tietoa muodostetaan omaksutun päälle. Runoutta voi harjoittaa kirjoittamalla, lukemalla ja analysoimalla, arvottamalla ja kritisoimalla, osallistumalla ja kohtaamalla eri tavoin. Runouden taju kehittyy käyttämällä sitä. Runous on kielitaitoa. Siksi olisi toivottavaa, että kurssin päätyttyä runokielen taitoa et päästäisi rapistumaan ja unohtumaan. Runouteen ei astuta sisään mistään ulkopuolelta. Siihen synnytään.

Avoimen tehtäväantojen kommentoiminen ei ole minulle vastausten tarkistamista, vaan kaksinkertainen oppimistilanne. Opiskelijoiden pohtielmat ja runot vievät minua miettimään mikä teksteissä on omintakeista, mikä yleistä tai kopioitua tietoa ja mikä asioita sidostavaa ilmaisua. Näistä omintakeinen ajatus on arvokkain. Useimpien teksteissä toistuvat asiat lienevät suoraan teoriakirjoista ja itselleni tutut asiat yleistietoa, mutta omintakeisuuteen opiskelija pääsee tuottamalla lähdekirjallisuudesta omia ajatuksia. Tästä ei seuraa sitä, että jokaisen ajatus muistuttaisi toisiaan, päinvastoin. Kun olen löytänyt omintakeisen ajatuksen ja ehkä riemastunutkin siitä, haluan sitä kommentoidessani laittaa itseni likoon. Opiskelija on minun opettajani.

Petri Hannula