Prosaisti vierailee runouden puutarhassa

Miksi runoilijoiden romaaneista tuppaa tulemaan niin hyviä, kysyy Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi arvioidessaan runoilija Sinikka Vuolan esikoisromaania Replika.

Pirkko Heikkinen

Tietysti siksi, että runous notkistaa, se on terveellistä kaikille jotka kirjoittavat. Se opettaa rytmin, kiihdyttämisen. Rauhoittumisen, tarpeellisen toiston. Metaforan edut. Runouden geenit tuovat tekstiin salaperäisyyttä, taikavoimaa, tiheyttä, rivienvälisyyttä, yllätyksiä. Luetelmaan voisin lisätä emotionaalisuuden, subjektisuuden, erilaisten kuvauskulmien ja kuvakokojen käytön, luonnosmaisuuden, randomilla liikkumisen, impression, monimerkityksisyyden. Ja toisaalta pirullisen tarkan hionnan. Runogeeninen proosa kohostuu normitodellisuudesta eri lailla kuin proosageeninen. Runoilija uskaltaa mitata aikaa sanomalla päällystakki sitten.

Pesuvati muuttuu milloin salaattikulhoksi, milloin yöastiaksi; pieni tammijakkara on koroke tai istuin tai yöpöytä; ne tekevät ainoastaan sen mitä haluamme niiden tekevän. Voimme kuluttaa ne naarmuille, voimme hajottaa ne tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne eivät koskaan vastusta meitä. Ne ovat aina läsnä ja saatavilla. Esineet ovat olemassa meitä varten, kuten sinäkin vain minua varten. (Sinikka Vuola kuvaa ympäristöä Replikassa, 11).

Runoilijan keinoja viljelevä proosa on siis kieleltään, rytmiltään ja rakenteeltaan lähellä runoa. Tämän syksyn kotimaisesta kirjatarjonnasta poimin esiin Vuolan lisäksi Finlandia-palkitun Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista, Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon saaneen Hanna Weseliuksen romaanin Alma! ja Sirpa Kähkösen Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesä. Tämä syksy on runoudelle altistunut.

 Hanna Weselius kuvaa romaaninsa nimihenkilöä Alma Mahleria näin: Musta hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka, ruusu tai orvokki. Vaan ei ole.

Sirpa Kähkösen seitsenosaiseksi kasvanut Kuopio-sarja on loistava kuvaus itäsuomalaisen pikkukaupungin ilmapiiristä ja ihmisistä 1930-luvulta vuoteen 1968, Euroopan hulluun vuoteen. Kuudessa ensimmäisessä osassa Kähkönen on pysytellyt nk. kaikkinäkevän kertojan tekniikassa, mutta seitsemännessä osassa tankkien kesässä Kähkönen ei omien sanojensa mukaan enää kyennyt eikä halunnut tukeutua yhden näkökulman fokalisointiin. Olen halunnut luoda kokonaistaideteoksen, jossa pienestä peilistä näkyy iso historia, Kähkönen sanoo. Niinpä Tankkien kesässä on likemmäs kaksikymmentä fokalisoijaa, joista kullakin on oma ikä, oma väri, oma historiansa, emootionsa, aistimaailmansa, kielensä, paineensietokykynsä, ideologinen suuntauksensa. Yhden näkökulman ja kaikkinäkevyyden tie on tullut päätökseensä.

Myös Sirpa Kähkönen on ottanut askeleen kohti lyriikkaa, vaikkei hän siitä kaukana ole ollutkaan. Kielensä vuoksi.

Kähkösen tekniikka on tiheyden tekniikkaa. Hänen tekstuurinsa pitoisuudet ovat suuret. Mitataan vaikka Roland Barthesin mittareilla, koodeilla. Kulttuurikoodeja, kuopiolaisuutta, konkretioita on mittaamattoman runsaasti ja rikkaasti. Koko ajan. Tarkkuus vastaa runouden tarkkuutta. Juonen koodit solmiutuvat hienosti katkeamatta henkilöltä henkilölle. Kuin kapulan kuljetus viestinjuoksussa. Arvoitusten koodi on olemassa koko tarinan kestoisena. Mikä Neuvostoliittoon kadonneiden sukulaisten kohtalo on? Milloin Ruotsiin lähteneet sukulaiset palaavat? Laajeneeko Tshekkoslovakian uhka Suomeen? Mitä vanhasta Kuopiosta jää jäljelle kun uudistukset iskevät?

Monologit ja kirjeromaanin tekniikka sopivat hyvin poeettiseen proosaan. Subjektiivista elämää, lähelle näkemistä. Jukka Viikilän romaanissa kokija on Saksasta kylmään ja pieneen Helsinkiin muuttanut arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel, joka on suunnitteleva uuden pääkaupungin. Romaani koostuu Engelin yöpäiväkirjamerkinnöistä. Kirjoittaja suo itselleen vapauksia, heittelee satunnaisiakin ajatuksenpoikasia. Lukijalle kokemus on vapauttava. Ilmava.

Itse joudun peilailemaan proosan ja lyriikan piirileikkiä J.H. Erkon kirjoituskilpailun juryn puheenjohtajana ja tekstien lukijana/luokittelijana. Joka toinen vuosi vuorossa ovat runot, joka toinen vuosi lyhytproosa. Käytännössä huomaan, että joskus samat tekstit voisivat kisata perättäisinä vuosina. Askel proosarunosta runoproosaan on huomaamaton kuin raja Turun ja Åbon välillä. Runousgeeninen proosa ilahduttaa aina.

Pirkko Heikkinen

Kirjallisuus

Hosiaisluoma Yrjö, Kirjallisuuden sanakirja. WSOY Sanakirjat (WSOY 2003)

Kähkönen Sirpa, Tankkien kesä (Otava 2016)

Weselius Hanna, Alma! (WSOY 2016)

Viikilä Jukka, Akvarelleja Engelin kaupungissa (Gummerus 2016)

Vuola Sinikka, Replika (Tammi 2016)