Sivut

torstai 29. marraskuuta 2018

Möykystä kirjaksi

Kimmo Tuominen

Olen väsännyt kaikenlaisia kirjoitelmia, mutta julkaissut lähinnä tiede- ja asiaproosaa. Vuonna 2008 syntyi kolmas tyttäreni ja tuolloin ilmestyi myös viimeisin tietokirjani.

Isyys- ja perhevapailla sain päähäni ryhtyä leikkimään fiktiolla. Kirjoitin runoja ja tein ensimmäisen luonnoksen siitä teoksesta, josta myöhemmin kuoriutui Pimeän verkon oraakkeli.

Runoilu oli hauskaa ja proosakin maittoi hetken aikaa. Eräänä päivänä tulostin kansainväliseksi läpimurroksi kaavaillun romaanikäsikirjoitukseni. Järkytyin, kun aloin lukea lähes valmiiksi kuvittelemiani liuskoja.

Sokista toivuttuani neuvottelin hetken yliminäni kanssa. Päädyimme yhteistuumin siihen lopputulemaan, että ”bestsellerini” oli möykky: epämääräinen läjä sinne tänne sojottavia juonentynkiä.

Paperit oli syytä repiä ja käsikirjoitustiedosto tuli vapauttaa bittiavaruuteen. Lahjattomuudestani ei kannattanut jättää todisteita.

Päätin keskittyä asiakirjoittamiseen, perheeseen ja päivätyöhön. Arki oli tärkeämpää kuin kuvitelmat.

Paperit onnistuin tuhoamaan, mutta tiedostoista jäi versioita sähköpostiini. Olin lähetellyt niitä itselleni varmuuskopioiksi.

Vuoden 2015 keväällä liityin työväenopiston luovan kirjoittamisen ryhmään. Palasin Pimeän verkon oraakkelin maailmaan kirjoituskurssin viimeisessä harjoitustehtävässä. Kun olin lukenut novellintapaiseni ääneen, sain rohkaisevaa palautetta niin opettajalta kuin kurssitovereiltakin.

Elokuun loppupuolella päätin vilkaista jo kertaalleen hylkäämääni käsikirjoitusluonnosta. Sähköpostista ongitun tiedoston avaaminen osoittautui hankalaksi. Olin lukinnut sen salasanalla, joka oli sittemmin unohtunut.

Hämmästyin, kun lopulta pääsin silmäilemään tiedoston sisältöä. Teksti ei ehkä ollutkaan niin huonoa kuin olin muistanut ja pelännyt.

Möykky oli kuudessa vuodessa pienentynyt ja alkanut muistuttaa sotkuista lankakerää. Umpisolmut saattaisivat aueta uutteralla työllä.

Kirjoittamisen jatkaminen oli silti hankalaa. Tekstin rakenne oli hutera. Sanat karkailivat sinne tänne ja lauseet kompastelivat. Lyöntivirheet kiusasivat kuin hyttysparvi.

Kirjoittamisen kitka vei toistamiseen uskoni siihen, että tekstimöykystä tulisi jotakin. Olin kuitenkin sisuuntunut ja viisastunut, enkä antanut periksi.

Jatkoin käsikirjoituksen työstämistä kirjoittajakoulutuksissa. Sain palautetta ja deadlineja. Kirjan teosta tuli kurinalaisempaa ja projektinhallintani kehittyi.

Ihme tapahtui vähitellen. Tarinalle muodostui juoni ja henkilöhahmot rakentuivat. Maailma sai lisää sävyjä. Lauseet oikenivat ja kappaleet napsahtelivat paikoilleen.

Kun Pimeän verkon oraakkeli ilmestyi lokakuussa 2018, minusta tuli esikoiskirjailija. Pääsin kirjamessuille keskustelemaan tuoreesta teoksestani.


Yliminä tuijottaa minua lukulasien läpi juuri nyt ja käskee tekemään vain järkeviä asioita. ”Arki voittaa aina kuvitelmat”, se sanoo ja rypistää otsaansa. Kirjoitan silti — kirjoitan, vaikka toivoa ei ole.

Toinen möykky paisuu kovalevyllä kuin taikina.

Kimmo Tuominen