Sivut

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Trilogian ilot ja surut


Katri Alatalo

Siinä ne nyt ovat. Kolme kirjaa siististi rivissä. Olen aloittanut kirjailijanurani kirjoittamalla trilogian. Osat valmistuivat vuoden välein, ja homma on paketissa. Selkeää ja suoraviivaista, eikö vain.

Paljastan salaisuuden. Ei se ihan niin suoraviivaista ollut. Se, että trilogiani todella tulisi valmiiksi, ei koskaan ollut itsestään selvää. Matkan varrella koin paitsi onnistumisen, myös epätoivon hetkiä. Nyt voin tyytyväisenä katsoa taaksepäin. Millainen prosessi Mustien ruusujen maa -trilogian kirjoittaminen lopulta oli?
Tiivistettynä: Ensimmäinen kirja oli harjoittelua. Toinen kirja oli vapaata iloittelua. Kolmas vei kaiken astetta syvemmälle.

Kirjoittaessani ensimmäistä kirjaa suurin haaveeni oli saada kirja julkaistuksi. Kun se toteutui, sarjan jatko alkoi aiheuttaa paineita. Tiesin loppuratkaisun, mutta keskellä oli paljon epäselvää. Kirjoittamisen aloittamisen kynnys nousi korkealle, mutta kun viimein pääsin vauhtiin, todella nautin sarjan keskimmäisen osan kirjoittamisesta. Lopetuksesta ei vielä tarvinnut huolehtia. Oli lupa harhautua seikkailemaan.

Kolmannen osan taas kirjoitin kieli keskellä suuta. Suurin haaste oli sitoa irralliset langanpäät, päätellä kaikki se, minkä olin aloittanut ja antanut paisua. Lisäksi sarjan kirjoittamiseen liittyy tiettyjä ikuisuusongelmia, kuten se, paljonko kerrata edellisten osien tapahtumia. Tuota asiaa on hyvin vaikea hahmottaa itse, ja esilukijoita tarvitaan. On myös harkittava sitä, missä määrin sarjan osat toimivat itsenäisinä teoksina. Käytännössä lukija saattaa tarttua osiin väärässä järjestyksessä.

Hiljattain kollega esitti kysymyksen: Miten uskallat kirjoittaa sarjaa? Eikö pelota, kun ensimmäinen osa on julkaistu ja jatko kesken? Entä jos tekisikin myöhemmin mieli muuttaa aloitusta?

Turvallisinta olisi ehkä kirjoittaa koko sarja ja julkaista vasta sitten. Mutta riittäisikö kärsivällisyys, ja pystyisikö niin laajaa keskeneräistä tekstimassaa hallitsemaankaan? Kyllä, minua pelotti silloin, kun vasta ensimmäinen osa oli julkaistu. Sarjan kirjoittamisessa on kuitenkin ehdottomasti myös etunsa, ja vaikka sarja rajoittaa kirjoittajaa, se myös helpottaa. Kun ensimmäinen osa on kansissa, siitä saa julkaisun tuoman tyydytyksen. Jokin on valmista! Sarjan alku antaa selkeät raamit jatkolle, eikä seuraavaa romaania tarvitse ideoida tyhjästä. Kun lähdin uuteen osaan, minulla oli jo valmiina keskeiset henkilöt, maailma, alkutilanne, tekstin tyyli ja näkökulma. Tarina jatkuu ja päähenkilön saappaisiin on helppo hypätä, kuin tapaisi vanhat ystävät jälleen. Viimeisen osan jälkeen hyvästit olivatkin haikeat…

Kirjoittaminen, sarjan tai minkä tahansa, vaatii heittäytymistä. Heittäytyminen on pelottavaa, mutta toisaalta se mahdollistaa seikkailun. Trilogian kirjoittamisessa ehkä hienointa on ollut se, että olen saanut kasvaa tarinan mukana. Ajoittaiset negatiivisetkin tuntemukset yritin kääntää hyödyksi. Kolmannessa osassa kirjoitin oman ahdistukseni suoraan päähenkilön mietteiksi:

Äkillinen varmuus siitä, että hän epäonnistuisi. Koko tämä matka, siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoaan yksin sukset jalassa, kaikki tämä oli ollut vain alamäkeä matkalla kohti tuhoa. Nyt hän oli niin pitkällä liukumassa pohjaa kohti, ettei voinut enää pysähtyä. Pian hän tulisi perille, tien päähän, ja mitä sitten? (Kevääntuoja, s. 189.)

Lopulta matka ei kuitenkaan päättynyt tuhoon. Siinä missä nuortenkirjan sankari useimmiten selviää synkimmistä hetkistään, minä selvisin epäilysteni yli ja kirjoitin. Tein parhaani ja kehityin kirjoittajana prosessin aikana. Sain vedettyä loppuun sen, minkä aloitinkin. Tähän on pakko olla tyytyväinen. Nyt täysin uuden tarinan aloittaminen jännittää, mutta toisaalta trilogian valmistuminen on antanut minulle itseluottamusta ja uskoa siihen, että ehkä pystyn tähän toistekin.

Suosittelen sarjan kirjoittamista muillekin. Heittäydy, anna mennä. Jos homma lähtee paisumaan, ei missään nimessä kannata menettää toivoa. Luota siihen, että kyllä tarina päättelee itse itsensä. Ennemmin tai myöhemmin.

Katri Alatalo

torstai 6. marraskuuta 2014

Kallen kiipeilypuu



Henkilökohtaisia huomiota ja ajatuksia Creative writing, Pedagogy and well-being -konferenssin Jyväskylän päivien annista, osa II

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat oikeastaan sama asia, niin kaunokirjallisen työskentelyn kuin hyvinvoinnin kannalta. Tämä kävi ilmi myös konferenssissa, toista harvoin mainittiin ilman toista. Philip Gross toi esimerkiksi esiin, miten joillekin opiskelijoille tulee yllätyksenä se, että kirjoittajaryhmä on itse asiassa hyvin suuressa määrin lukijaryhmä.  Javier Sagarna kertoi oman oppilaitoksensa kirjoittamisen ohjelman sisältävän paljonkin kirjallisuushistoriaa, filosofiaa, psykologiaa tms. etenkin kolmivuotisen ohjelman alkupuolella.

Meillä kotona Jyväskylän Yliopiston Avoimen Yliopiston kirjoittamisen oppiaineessa tämä puoli on opetuksessa luonnollisesti sangen vähäinen. Se ei varsinaisesti ole ongelma, koska pääsykokeen kautta tulleet opiskelijat valikoituvat siten, että he ovat kovia lukijoita suurin osa. Minulla on kuitenkin eri vaiheissa opetustyötäni eri oppilaitoksissa ollut joskus kokonaisia (kirjoittamisen kurssin) ryhmiä sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet mitään. Siis yhtään mitään.

Tilanne on hankala sekä pedagogisesti että henkilökohtaisesti. Jos lukeneisuuden pohjaa ei ole, ei synny prosessia, jossa lukutaidon kehittyessä tietoisuus tekstistä kasvaa, ja jossa tämä tietoisuus voi auttaa löytämään välineitä sovellettavaksi omaan kirjoittamiseen. Toisaalta itse en enää nykyään tiedä, osaanko lainkaan kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole perehtyneet esimerkiksi Proustiin. Ei ihme, jos porukka ei naura vitseilleni.

Vastuun lukeneisuudesta voi jättää opiskelijoille monesta syystä ja monella tavalla. On täysin perusteltua sanoa, että jos joku haluaa opiskella kirjoittamista muttei pahemmin lue kirjallisuutta, hän on väärässä paikassa. Voidaan myös lähteä siitä, että vaikka ihminen ei olisi syystä tai toisesta lukenut paljoakaan etukäteen, hän alkaa lukea lisää ja lisää, kun kirjoittaminen tulee hänelle tärkeäksi asiaksi. 

Silti tuntuu siltä, ettei lukeneisuuden puutteen tai kapea-alaisuuden korjaamisen tarvitsisi olla niin suurelta osin opiskelijan oma asia, vaan kirjoittamisen opetus voisi panostaa siihen enemmän. Kyse on myös ajan muuttumisesta: ennen luettiin enemmän kirjoja totta kai, uudet mediat jne. Etenkin nuorten opiskelijoiden lukeminen on jakautunutta, osa on lukenut klassikot, osa vain elokuvia ja tietokonepelejä. Tämä tuskin on muuttumassa. 

Kirjallisen lukeneisuuden opettaminen vaatii aikaa, eikä sitä kaikissa opintokokonaisuuksissa ja oppilaitoksissa yksinkertaisesti ole. Silloin tarvitaan välineitä, joita opiskelija voi itse käyttää ja joita voi käyttää myös ohjaukseen. Tässä nostan esille Kirjallisen Sukupuun, jonka Alain André (Aleph-Écriture, Ranska) toi esille puheenvuorossaan. Hän käsitteli kysymystä siitä, kuinka tärkeitä kirjoittamisen ja kirjallisuuden (ja lukemisen) opettajan omat, kaikkein varhaisimmat lukukokemukset ovat opetustapamme kannalta. Kyse on siis sekä itsetarkastelusta että siitä, miten uusia kirjoittamisen opettajia koulutetaan tai pitäisi kouluttaa. André palasi omaan lapsuuteensa, ensimmäisiin kirjoihinsa ja hahmotteli niiden kautta Kirjallista Sukupuuta, joka yksinkertaisimmillaan on mindmap-tyyppinen kuvio, jossa lukemamme kirjat johtavat uusiin kirjoihin. 

Andren oma työ eteni siten, että hän rakensi sukupuunsa juurakkoa, luki uudelleen ja kirjoitti pieniä analyysejä teoksista, jotka olivat olleet hänelle tärkeitä lapsena. Oma ensimmäinen kokeiluni kasvatti heti puun. 


Alimpana oleva juurakko tarkoittaa lapsuuteni kirjoja, ja siellä on nyt vain pari merkintää. Kunnollinen juurakon kartoitus tulee vaatimaan paljon isomman työn, kirjalaatikoiden kaivelua äidin vintillä ja sitä rataa (André oli etsinyt kirjoja myös lapsuuden valokuvista – hyvä ajatus). Joka tapauksessa juurakossani on poikien seikkailukirjoja, ja siitä kasvaa runko kauhuun. Tämän jälkeen suoraksi koivuksi alun perin visioimani puu haarautuikin heti eri suuntiin, eikä tässä nyt likimainkaan ole kaikkia runkoja saati oksistoja, mitä pitäisi olla. Kauhun jatkumossa Stephen King ansaitsi ilman muuta oman runkonsa, jossa voisi olla paljon enemmän oksia. Toinen runko tulee vanhempieni kirjahyllystä, joka johti minua kiellettyihin kirjoihin, kuten Mickey Spillanen Älä odota armoa (siinä oli seksiä ja väkivaltaa) ja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema (se oli liian raju lapsille). 

Lopuksi lisäsin vielä lehdet; ne edustavat omaa kirjoittamistani. Lehdet ovat punaisia siinä oksistossa, jonka innoittamaa tekstiä kirjoitin silloin itse. Vihreät lehdet edustavat vasta myöhemmin omaan kirjoittamiseen siirtyneitä vaikutteita. Muitakin värejä varmaan tarvitaan puuta kehittäessä. Tämä oksisto edustaa aikaa noin 10–13-vuotiaana, vaikka en ollut kovin tarkka ajoituksen suhteen.

Ja vielä yksi huomio: yksi puu ei riitä mihinkään. Kuvastoon pitäisi liittää joidenkin oksien kukinnoista esiin pöllyäviä siemeniä, jotka leijailevat seuraavaan kuvaan, uuteen multaan. Tämä blogimerkintä on jo venynyt liian pitkäksi, joten toista kuvaa ei tule, mutta tuolta Tiaisen ja Sinkkosen huitteilta pitäisi esimerkiksi tulla pölytystä uuteen juurakkoon, jonka ytimessä on Hannu Salaman Minä, Olli ja Orvokki

Tämän tapaisia menetelmiä on varmasti moni käyttänyt opetuksessa, itsekin olen joskus koonnut opiskelijoilta tärkeiden kirjojen listoja. Tässä puussa näen silti sen edun, että kyse ei ole vain itsetutkiskelusta ja menneen kartoittamisesta. Jos teetän opiskelijoilla jotain tällaista, voisin ehkä paremmin ryhtyä viherrakentajaksi ja kasvattaa uusia (opetuksellisia?) oksia myös heidän puuhunsa, sopiviin juuriin, sopiviin runkoihin? Kai puuhun voisi ottaa mukaan myös ne elokuvat ja tietokonepelit? Kyse on myös suuremmasta vastuusta. Uskon vakaasti, että jos kaikki ihmiset manipuloitaisiin lukemaan Herman Hessen Arosusi niin, että he luulevat itse haluavansa lukea sen, maailma olisi parempi paikka. 

Ja mitä itsetutkiskeluun tulee, tässä pikaisesti tehdyssä aloituksessa painottuvat varmaan liikaa ne merkittävimmät kirjat: ne, jotka muistamme muutenkin ja mainitsemme aina, kun meidän pitää vaikkapa opiskeluyhteydessä kertoa lukemisemme historiasta. Jos asiaan uppoutuu enemmän, voi ehkä päästä näiden omassa mielessä kanonisoitujen teosten ohi ja löytää oksan, jonka oli jo unohtanut; tai oksan, jota ei silloin aikanaan tullut seurattua eteenpäin, mutta nyt voisi olla sopiva aika.

Pannu Hämeenaho