Henkilökohtaisia
huomiota ja ajatuksia Creative writing, Pedagogy and well-being -konferenssin
Jyväskylän päivien annista, osa II
Kirjoittaminen ja
lukeminen ovat oikeastaan sama asia, niin kaunokirjallisen työskentelyn kuin
hyvinvoinnin kannalta. Tämä kävi ilmi myös konferenssissa, toista harvoin
mainittiin ilman toista. Philip Gross toi esimerkiksi esiin, miten joillekin
opiskelijoille tulee yllätyksenä se, että kirjoittajaryhmä on itse asiassa
hyvin suuressa määrin lukijaryhmä. Javier
Sagarna kertoi oman oppilaitoksensa kirjoittamisen ohjelman sisältävän
paljonkin kirjallisuushistoriaa, filosofiaa, psykologiaa tms. etenkin kolmivuotisen
ohjelman alkupuolella.
Meillä kotona Jyväskylän
Yliopiston Avoimen Yliopiston kirjoittamisen oppiaineessa tämä puoli on opetuksessa
luonnollisesti sangen vähäinen. Se ei varsinaisesti ole ongelma, koska
pääsykokeen kautta tulleet opiskelijat valikoituvat siten, että he ovat kovia
lukijoita suurin osa. Minulla on kuitenkin eri vaiheissa opetustyötäni eri
oppilaitoksissa ollut joskus kokonaisia (kirjoittamisen kurssin) ryhmiä
sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet mitään. Siis yhtään mitään.
Tilanne on hankala sekä
pedagogisesti että henkilökohtaisesti. Jos lukeneisuuden pohjaa ei ole, ei synny
prosessia, jossa lukutaidon kehittyessä tietoisuus tekstistä kasvaa, ja jossa
tämä tietoisuus voi auttaa löytämään välineitä sovellettavaksi omaan kirjoittamiseen.
Toisaalta itse en enää nykyään tiedä, osaanko lainkaan kommunikoida sellaisten
ihmisten kanssa, jotka eivät ole perehtyneet esimerkiksi Proustiin. Ei ihme,
jos porukka ei naura vitseilleni.
Vastuun lukeneisuudesta voi jättää
opiskelijoille monesta syystä ja monella tavalla. On täysin perusteltua sanoa,
että jos joku haluaa opiskella kirjoittamista muttei pahemmin lue kirjallisuutta,
hän on väärässä paikassa. Voidaan myös lähteä siitä, että vaikka ihminen ei
olisi syystä tai toisesta lukenut paljoakaan etukäteen, hän alkaa lukea lisää
ja lisää, kun kirjoittaminen tulee hänelle tärkeäksi asiaksi.
Silti tuntuu siltä, ettei
lukeneisuuden puutteen tai kapea-alaisuuden korjaamisen tarvitsisi olla niin
suurelta osin opiskelijan oma asia, vaan kirjoittamisen opetus voisi panostaa
siihen enemmän. Kyse on myös ajan muuttumisesta: ennen luettiin enemmän kirjoja
totta kai, uudet mediat jne. Etenkin nuorten opiskelijoiden lukeminen on
jakautunutta, osa on lukenut klassikot, osa vain elokuvia ja tietokonepelejä.
Tämä tuskin on muuttumassa.
Kirjallisen lukeneisuuden
opettaminen vaatii aikaa, eikä sitä kaikissa opintokokonaisuuksissa ja
oppilaitoksissa yksinkertaisesti ole. Silloin tarvitaan välineitä, joita
opiskelija voi itse käyttää ja joita voi käyttää myös ohjaukseen. Tässä nostan
esille Kirjallisen Sukupuun, jonka Alain André (Aleph-Écriture, Ranska) toi
esille puheenvuorossaan. Hän käsitteli kysymystä siitä, kuinka tärkeitä
kirjoittamisen ja kirjallisuuden (ja lukemisen) opettajan omat, kaikkein
varhaisimmat lukukokemukset ovat opetustapamme kannalta. Kyse on siis sekä
itsetarkastelusta että siitä, miten uusia kirjoittamisen opettajia koulutetaan
tai pitäisi kouluttaa. André palasi omaan lapsuuteensa, ensimmäisiin kirjoihinsa
ja hahmotteli niiden kautta Kirjallista Sukupuuta, joka yksinkertaisimmillaan
on mindmap-tyyppinen kuvio, jossa lukemamme kirjat johtavat uusiin kirjoihin.
Andren oma työ eteni siten, että
hän rakensi sukupuunsa juurakkoa, luki uudelleen ja kirjoitti pieniä analyysejä
teoksista, jotka olivat olleet hänelle tärkeitä lapsena. Oma ensimmäinen
kokeiluni kasvatti heti puun.
Alimpana oleva juurakko tarkoittaa
lapsuuteni kirjoja, ja siellä on nyt vain pari merkintää. Kunnollinen juurakon
kartoitus tulee vaatimaan paljon isomman työn, kirjalaatikoiden kaivelua äidin
vintillä ja sitä rataa (André oli etsinyt kirjoja myös lapsuuden valokuvista –
hyvä ajatus). Joka tapauksessa juurakossani on poikien seikkailukirjoja, ja
siitä kasvaa runko kauhuun. Tämän jälkeen suoraksi koivuksi alun perin
visioimani puu haarautuikin heti eri suuntiin, eikä tässä nyt likimainkaan ole
kaikkia runkoja saati oksistoja, mitä pitäisi olla. Kauhun jatkumossa Stephen
King ansaitsi ilman muuta oman runkonsa, jossa voisi olla paljon enemmän oksia.
Toinen runko tulee vanhempieni kirjahyllystä, joka johti minua kiellettyihin
kirjoihin, kuten Mickey Spillanen Älä
odota armoa (siinä oli seksiä ja väkivaltaa) ja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema (se oli liian
raju lapsille).
Lopuksi lisäsin vielä lehdet; ne
edustavat omaa kirjoittamistani. Lehdet ovat punaisia siinä oksistossa, jonka
innoittamaa tekstiä kirjoitin silloin itse. Vihreät
lehdet edustavat vasta myöhemmin omaan kirjoittamiseen siirtyneitä vaikutteita.
Muitakin värejä varmaan tarvitaan puuta kehittäessä. Tämä oksisto edustaa aikaa
noin 10–13-vuotiaana, vaikka en ollut kovin tarkka ajoituksen suhteen.
Ja vielä yksi huomio: yksi puu ei
riitä mihinkään. Kuvastoon pitäisi liittää joidenkin oksien kukinnoista esiin
pöllyäviä siemeniä, jotka leijailevat seuraavaan kuvaan, uuteen multaan. Tämä
blogimerkintä on jo venynyt liian pitkäksi, joten toista kuvaa ei tule, mutta
tuolta Tiaisen ja Sinkkosen huitteilta pitäisi esimerkiksi tulla pölytystä
uuteen juurakkoon, jonka ytimessä on Hannu Salaman Minä, Olli ja Orvokki.
Tämän tapaisia menetelmiä on
varmasti moni käyttänyt opetuksessa, itsekin olen joskus koonnut opiskelijoilta
tärkeiden kirjojen listoja. Tässä puussa näen silti sen edun, että kyse ei ole
vain itsetutkiskelusta ja menneen kartoittamisesta. Jos teetän opiskelijoilla
jotain tällaista, voisin ehkä paremmin ryhtyä viherrakentajaksi ja kasvattaa
uusia (opetuksellisia?) oksia myös heidän puuhunsa, sopiviin juuriin, sopiviin
runkoihin? Kai puuhun voisi ottaa mukaan myös ne elokuvat ja tietokonepelit? Kyse
on myös suuremmasta vastuusta. Uskon vakaasti, että jos kaikki ihmiset
manipuloitaisiin lukemaan Herman Hessen Arosusi niin, että he luulevat itse
haluavansa lukea sen, maailma olisi parempi paikka.
Ja mitä itsetutkiskeluun tulee,
tässä pikaisesti tehdyssä aloituksessa painottuvat varmaan liikaa ne
merkittävimmät kirjat: ne, jotka muistamme muutenkin ja mainitsemme aina, kun
meidän pitää vaikkapa opiskeluyhteydessä kertoa lukemisemme historiasta. Jos
asiaan uppoutuu enemmän, voi ehkä päästä näiden omassa mielessä kanonisoitujen
teosten ohi ja löytää oksan, jonka oli jo unohtanut; tai oksan, jota ei silloin
aikanaan tullut seurattua eteenpäin, mutta nyt voisi olla sopiva aika.
Panu Hämeenaho
Panu Hämeenaho