Henkilökohtaisia huomiota ja ajatuksia Creative writing,
Pedagogy and well-being -konferenssin Jyväskylän päivien annista, osa I
 | |
| Kirjoittamisen opettaja Hämeenaho identiteettileikin tiimellyksessä arviolta alkutalvesta 1974. |
Kirjoittamisen ja hyvinvoinnin suhdetta lähestyttiin monesta eri suunnasta konferenssin puheenvuoroissa. Useaan kertaan esille nousi ns. ”playful approach”, leikki sekä metodina että tavoitteena kirjoittamisessa – ja ihmisen hyvinvoinnissa. Terapeuttisen kirjoittamisen ulottuvuuksista puhunut kirjailija-psykologi Juhani Ihanus (Helsingin Yliopisto) mainitsi leikin mahdollisena tilana (potential space), esimerkiksi liikkumisena edes takaisin fantasian ja todellisuuden välillä. Tällä alueella voimme arvioida vaihtoehtojamme, haasteitamme, pelkojamme ja toiveitamme. Leikillinen, etsivä kirjoittaminen voi opetusmetodina innostaa opiskelijoita, toimia identiteettileikin työkaluna, samalla tavalla kuin autobiografinen kirjoittaminen voi sisältää tärkeitä terapeuttisia ulottuvuuksia. Ja kai samalla voi oppiakin käsillä olevasta asiasta?
Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Javier Sagarna
(Escuela des Escritores, Espanja) toi ”leikillisen lähestymistavan” esiin
nimenomaan luokkahuonetyöskentelyssä, kirjoittamisen opiskelijoiden luovuuden
herättelyyn tarkoitetuissa harjoituksissa. Tavallaan leikki tuntui olevan vahvasti läsnä myös kun mediataiteen
ja kirjoittamisen opettaja Orhan Kipcak (Vienna Poetry School) esitteli
kokeellisen runouden välineitä, kuten Phont’ia, jossa foneettisiin aakkosiin
perustuva applikaatio muuttaa puheen, tässä tapauksessa runon lukemisen, oudoksi
äänimaailmaksi. Leikillä on ainakin minusta oma roolinsa myös esimerkiksi jatko-opiskelija ja tarinoiden kerääjä Annika Naskin
(Jyväskylän Yliopisto) kuvaamassa kollektiivisen kirjoittamisen projektissa.
Myös jo sanalla ”leikki” on minusta opetuksellista käyttöä.
Riippumatta käsillä olevan harjoituksen luonteesta se voi olla vapauttava
väline: ”Kirjoittakaa vain, tämä on siinä mielessä leikkiä, että näitä
novelleja ei tulla nyt oikeasti kritiikkiteksteissä ja lukijoiden vastaanotossa
ruotimaan." Olemme siis suojassa leikkikamarissa, oikea maailma odottaa vasta
oven ulkopuolella. Kirjailija-opettaja Philip Gross (University of South Wales)
sivusi tätä puhuessaan työpajatyöskentelystä; vaikka ryhmäpalautetilanne pyrkii
olemaan rento ja turvallinen, se ei ole vapaa-alue jossa voi tehdä mitä
tahansa, vaan mutkikas sosiaalinen tilanne jossa on sääntöjä. Se on
pienoismaailma, joka heijastelee ulkopuolista maailmaa, ja siksi se on myös
leikin paikka, kokeilemisen, erehtymisen, mielikuvituksen. Ja tältä pohjalta
työpaja voi onnistua hienosti tai mennä pahasti pieleen.
Ei ole mikään uusi asia, että leikin merkitys on suuri niin vapauttavissa
kirjoitusharjoituksissa kuin ihmisen hyvinvoinnissa yleensä. Konferenssin koko
antia pohtiessa aiheeseen saa kuitenkin toisenkin näkökulman. Skitsofrenia ei
ole leikkiä. Silti esimerkiksi kirjailija-psykiatri Jūratė Sučylaitėn
(Univeristy of Khaipeda, Liettua) ja kirjallisuusterapiaohjaaja
ja tohtorikoulutettava Karoliina Kähmin (Jyväskylän yliopisto)
puheenvuoroja kuunnellessa nousi mieleen, että he tekevät terapiaa potilailleen
samoilla metodeilla ja jopa osin samoilla motiiveilla kuin millä minä
kirjoittamisen opettajana harjoituksia opiskelijoille suunnittelen, teetän ja
perustelen. Runouden keinoja uuden ilmaisun löytämiseksi, metaforaa sen
sanomiseksi mitä ei muuten voi sanoa jne. Konferenssin viimeisenä puhuneen tutkijatohtori
Saara Jäntin (Jyväskylän yliopisto) aiheesta oli leikki jokseenkin kaukana:
esimerkiksi uusiseelantilaisen kirjailija Janet Framen koko elämän jatkunut
kamppailu ja toisaalta ristiriitainen, identiteetin kannalta tärkeä suhde
skitsofrenia-diagnoosiinsa (Frame sai muun muassa sähköshokkeja ja vältti lobotomian
vain siksi, että oli julkaissut kirjailija) on identiteettileikin sysipimeä
puoli.
Tämä tuo meidät kirjoittamisen opettajan perusväittämään
siitä, että minä en ole terapeutti, puhun vain kirjoittamisesta. Tämä tuntuu
suoraan sanoen ontolta konferenssipäivien puheenvuorojen jälkeen, moniin
näkökulmiin siitä, miten valtava kirjoittamisen ”leikin” merkitys ihmisen
terveyteen ja mielenterveyteen on. En toki ole terapeutti, mutta innostan ja
ohjaan ihmisiä leikkimään kielellä, merkityksellä, omilla muistoillaan,
fantasian ja todellisuuden rajalla, omalla identiteetillään. Kaikki kokeneet
opettajat ovat myös törmänneet tilanteisiin, jossa opiskelijan
mielenterveysongelmat estävät häntä tekemästä rajanvetoa elämänsä ja
kirjoittamisensa välillä, mutta edellisen pohjalta voi pohtia, kuka sen rajan
osaa vetää? Eihän tässä kenenkään mielenterveys mikään turvallinen linnake ole,
vaan oikein valittu leikki voi horjuttaa sitä kaikilla. Hulluja ja terveitä kun
ei ole olemassa siinä mielessä, että voisin (saati haluaisin) kiinnittää
kurssini oveen lapun "Ainoastaan terveille”.
En minä tätä pelkää. En näe työtäni niin, että sörkin
opiskelijoita (ja itseäni?) pahoihin paikkoihin ja sitten pakenen vastuuta
(”Hoida loput terapeuttisi kanssa”). Mutta mielenterveydelliset ulottuvuudet ja
niihin liittyvä vastuu pitäisi muistaa aina, kun leikitän ihmisiä vakavissa,
heidän identiteettiinsä ja hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa. Pitkälle
pääsee (toivottavasti) jo sillä, että jokaista leikkiä suunnitellessa tämän
asian pitää mielessä, ja toimii sen mukaan.
Muistan ala-asteelta erään pulskan kaverin. Hän oli minua
pari vuotta nuorempi emmekä siis sosialisoineet, mutta häntä pidettiin niin
kummallisena, että koko koulu kiinnitti häneen huomiota. Kaikenlaisia juttuja
puhuttiin, mutta mieleeni jäi vain se, että hän teki kaiken leikisti, opettajan
suostumuksella ja tuella vielä: hän opetteli leikisti lukemaan, leikisti
kertotaulua jne. Hän ei oppinut mitään oikeasti, mutta leikisti asia eteni,
eikä tämä todellakaan ollut mikään yleinen opetusmetodi siihen aikaan. Sääli
vain, että en tiedä miten tämä koululeikki jatkui, miten tämä kaveri siis
sittemmin elämässään pärjäili.
Panu Hämeenaho
