Sivut

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kirjoittamisen rajapinnoilla

Katja Kontturi ja sajakuvan terapeuttisuus. 

Kirjoittamisentutkimuksen päivillä innostuin jälleen kerran siitä, miten moneen kirjoittaminen taipuu. Poimin blogiimme omakohtaisen kattauksen: 

Fanifiktio voi johdattaa yllättäville poluille. Kirjoista tai elokuvista tutuille hahmoille rakennettu tulevaisuus muovautui Sanna Lehtosen työstämänä identiteetin työkaluksi. Spekulatiivisen omaelämäkerrallisuuden avulla voi tarkastella vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tai mahdollisia minuuksia. Millaisia polkuja se avaakaan vaikkapa itsereflektioon? Opettajana nappasin tämän ajatuksen kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaan.

Itsensä kohtaamisesta oli kyse myös Elisa Auvisen ja Katja Kontturin työpajassa, jossa kokeiltiin sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia. Teksti laajeni kuvan ja sanan yhteistoiminnaksi. En ole koskaan mieltänyt piirtämistä mielekkääksi reflektion välineeksi – se nyt ei vaan ole minun tapani ilmaista itseäni. Työpajassa huomasin kuitenkin ilahtuvani piirtämisen avaamasta ymmärryksestä minätilan muutokseen. Sen rinnalla prosessin vaihe, jossa kirjoitettiin postikortti lapsuudesta nykyhetkeen, tuntuikin liian tutulta.

Piirtäminen oli innostanut Emilia Karjulan kirjoittamisen opiskelijoita taiteidenvälisessä työpajassa. Kliinisten seminaarihuoneiden jälkeen Turun Taideakatemia tilana näytti rikastuttavan tekemistä. Ehkäpä kehollisuuden ja tilan kokemukset konkretisoituvat vahvemmin paikassa, jossa prosessi jää näkyviin. Mielen pohjalle jäi kutkuttamaan, miten voisin siirtää tilan työstämisen oman kirjoittamisen opetukseni osaksi.

Anne Martinin tutkimuksessa innostuin erityisesti narratiivisen analyysin työkalusta. Kirjoittajaryhmänsä tekstejä analysoidessaan Martin alkoi rakentaa eräänlaista tyyppitarinaa, etsiä yhteisiä piirteitä ja yleistettäviä kohtia. Lopputuote on tekstikatkelmista muotoutuva ’word image’ (Clandinin 2006), jossa tutkimushenkilöt pääsevät tekstiensä kautta ääneen, mutta muodostavat yhden yhteisen jäljen – tässä tapauksessa runomaisen tekstiteoksen.

Lopputulos ja prosessi – kirjoittaminen on molempia. Tutkimuspäivien arvokkain anti taisi olla muistutus siitä, ettei kirjoittamisen merkitys rajoitu vain valmiin tekstin aikaansaamiseen. Kirjoittaminen voi olla myös työkalu, jonka avulla prosessi kasvaa kokijalleen lopputulosta arvokkaammaksi.


Anne Mari Rautiainen

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Paljon ihania pieniä


Kirjoittamisen opinnoissa oppimispäiväkirjan voi toteuttaa monin tavoin. Iida Airasmaa toteutti proosakurssille sarjakuvan Vaaleanpunainen opinpeilini:



torstai 23. maaliskuuta 2017

Hiihtämisestä, kirjoittamisesta ja vähän muustakin

Outi Kallionpää
Tammikuun lopussa huomasin katselevani itseäni ulkopuolelta. Olin pukeutunut mustaan kotelomekkoon, kaulassani roikkuivat isoäidiltä saamani perintöhelmet ja hiukseni oli aseteltu tyylikkäälle nutturalle. Seisoin arvokkaan näköisen juhlasalin korokkeella ja lausuin outoja repliikkejä. Kanssani samalla korokkeella istuvat silinterihattuiset, mies ja nainen. Juhlasaliin kokoontuneet ihmiset tuijottivat minua ääneti. Ikkunasta erottui matalalla talvitaivaalla hehkuva aurinko. Ei sitten tullut tänäänkään lähdettyä hiihtämään.

Lähes seitsemän vuotta aiemmin olin juuri palauttanut graduni, tullut valituksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin virkaan ja suunnitellut käyttäväni kaiken opiskelulta vapautuneen aikani tulevan best seller -romaanin tai klassikoksi nousevan runokokoelman työstämiseen. Tämän ihanan prosessin oli määrä tapahtua mieluiten kynttilän valossa, romanttisessa ullakkokamarissa ja jos vain mahdollista, kohtalokkaan kuutamon alla valtameren tyrskyjä tuijottaen.

Tarvittiin kuitenkin vain yksi puhelinsoitto ja suunnitelmani kiihkeisiin yöllisiin runo-orgioihin tempautumisesta vaihtuivat työssäkäyvän perheenäiti-jatko-opiskelijan organisoimattomaan kaaosarkeen. Sydänverellä runoilun ja alitajunnassa samoilun sijaan pitikin kirjoittaa tukuittain tylsiä tutkimussuunnitelmia, aikatauluun sidottuja apurahahakemuksia ja tieteelliseltä kuulostavia asiavirkkeitä, joissa lähdeviittauksen jälkeen tulevan pisteen oikeaoppinen paikka tuntui olevan tärkein osoitus hyvästä kirjoitustaidosta. Vaikka kirjoittamisen opiskelijana ja äidinkielen opettajana olinkin hyvin tietoinen, että nykytutkimuksen mukaan ”kaikki kirjoittaminen on luovaa”, tuntui tieteellisen asiatekstin vääntäminen työläältä ja ilottomalta suoritukselta. Valtameren tyrskyillä ja kuutamoöillä ei enää ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. 

Kirjoittamisestani oli yksinkertaisesti tullut mekaanista, hengetöntä ja tekstini oli...huonoa. Kun apua ei löytynyt edes viimeiseksi oljenkorrekseni säästämästäni inspiraatiopunaviinipullosta, päädyin laittamaan väitöskirjaohjaajalleni tekstiviestin; taidan luopua koko hommasta, ei minusta ole tieteentekijäksi. Viisas ohjaajani ei kuitenkaan lähtenyt mukaan draamaan, vaan neuvoi pitämään hiukan taukoa.

Tauko olikin ihanaa. Ahdistus laantui, värit palasivat, illat eivät kuluneet enää tyhjää ruutua tuijottaessa. Paradoksaalista kyllä, väitöskirjani aihe alkoi päivä päivältä vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja tuottaa inspiroivia ajatusketjuja. Yhtäkkiä aloin löytää valtavasti aiheesta kirjoitettuja mielenkiintoisia kirjoja. Koiralenkillä kuuntelin teemaani löyhästi liittyviä podcasteja ja sunnuntaisin nautiskelin netistä löytämistäni videoista ja ohjelmista. Muutoin puuhastelin vain kaikkea mikä tuntui mukavalta: luin, liikuin sekä vietin aikaa perheeni ja ystävieni kanssa.

Eräänä perjantai-iltana istuin saunan lauteilla ja jotakin tapahtui. Kuin tyhjästä alkoi löylyhuoneen höyryiseen ilmaan tiivistyä ajatuspalasia, jotka loksahtelivat yhteen ja muodostivat kuvaa valmiista tekstikokonaisuudesta. Ryntäsin ulos, etsin kynän ja aloin raapustaa. Muutamassa minuutissa minulla oli ensimmäiseen artikkeliin tarvittava tekstirunko ja oikeastaan myös suuntaviivat koko väitöskirjalleni. Tasan kahdeksan kuukauden kuluttua tuosta illasta artikkelini julkaistiin kansainvälisessä konferenssiantologiassa.

Rehellisyyden nimissä, ei tuo saunaillan flow kuitenkaan ollut pysyvää, vaikka samanlaisia innostumisen ja luovuuden hetkiä väitöskirjaprosessini aikana koinkin aika ajoin. Jokaisen artikkelin kirjoittaminen vaati näiden hetkien lisäksi roppakaupalla myös tiukkaa itsekuria, päiväkausien pakkokirjoittamista ja jumittuneita lihaksia. 

Luulen kuitenkin, että työni edistymisen kannalta oli tärkeää ymmärtää, että myös asiatekstin kirjoittaminen edellyttää samanlaisia luovia työstövaiheita kuin fiktionkin. Molemmissa lajeissa tarvitaan ennen kaikkea sekä inspiraation herättelyä että heittäytyvää ja kiireetöntä kypsyttelyä, mutta myös raakaa kirjoittamista, aikatauluja ja pikkutarkkaa tekstilajisääntöjen soveltamista.  Nöyränä opin myös hyväksymään, ettei kirjoittamisen luontaisiin sykleihin voi tietoisesti juuri vaikuttaa. Varsinkin ideoiden kypsyttelyä ja tekstin hidasta muokkausta on vain tehtävä niin kauan, kunnes ajatus on tarpeeksi valmis, tekstistä saa jonkinlaisen otteen ja tarjoutuu mahdollisuus päästä todistamaan sitä maagista hetkeä, jolloin teksti kirjaimellisesti herää eloon. Itselleni juuri nämä hetket tekivät myös väitöskirjan kirjoittamisesta kaiken siihen sisältyvän vaivan arvoista. Ja noina hetkinä ei todellakaan ollut mitään väliä, olivatko ruudulle ilmestyneet sanat runoutta vai tiedettä. 

Vuodet vierivät, tekstiä syntyi ja eräänä päivänä huomasin tarkkailevani tuota matalalla pysyttelevää talviaurinkoa – omassa väitöstilaisuudessani. En minä silloin sitä potentiaalisen hiihtoretkipäivän menetystä niinkään harmitellut enkä rehellisesti sanottuna oikein päässyt mukaan koko tohtorinäytelmääkään. Mutta se, että jaksoin kirjoittaa – siitä olin iloinen.

torstai 16. helmikuuta 2017

Anna hyvän kiertää





Olen hyisen meren äärellä. Tuijotan jäälauttojen mosaiikkiin, rantaviivan muistolla seisovan seuralaiseni selkään. Miten kaukana onkaan meren avoimet kasvot, aaltojen lämmin lainehdinta! Kuinka moni kirjoittaja onkaan päätynyt tälle samalle rannalle, kehnon palautteen jäätyneeseen mielenmaisemaan?

Palaute ei ole yhtä kuin kritiikki, sillä palaute ei arvioi eikä arvota. Yliopisto-opettaja ja tietokirjailija Kimmo Svinhufvudin mukaan palaute on erottamaton osa kirjoitusprosessia, ja sen tehtävänä on auttaa kirjoittajaa suunnistamaan luovassa työssään, toimia merikarttana ja polttoaineena.

Palautteessa ei ole kyse keskeneräisen tekstin vaan vuorovaikutuksen laadusta. Kasvatustieteilijät Susan Askew ja Caroline Lodge linkittävät palautteen sellaisiin oppimiskäsityksiin, jotka korostavat kokonaisvaltaista, luovaa ja merkityksiä rakentavaa vuorovaikutusta. He painottavat, että palaute on hyvää vain, jos se hyödyttää oppijaa.

”Voi rähmä” rääkäisevät nyt kaikki norsunluutorneihinsa kivunneet palautteen antajat. Toisen ihmisen luovan prosessin tukeminen voi tuntua vaikealta tehtävältä sellaisesta, joka on tottunut antamaan tai vastaanottamaan palautetta yksittäisen tekstin muotoseikoista. Ei hätää. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka oppii vuorovaikutuksessa lajitovereidensa kanssa. Palautetaitoja voi siis opetella.

Osuva malli hyvälle palautetilanteelle löytyy tasapainoisesta varhaisesta vuorovaikutussuhteesta. Siinä vauva ja hänen huoltajansa ovat läsnä, virittäytyneinä toistensa viesteihin, valmiina reagoimaan niihin omilla avoimilla persoonillaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa molemmat ovat ottajia ja antajia, mikä synnyttää yhteenkuuluvuutta ja turvallisuudentunnetta. Samalla tavalla hyvä palaute – sen antaminen ja vastaanottaminen – auttaa kirjoittajaa asettumaan tekstiinsä ja kirjoittajaidentiteettiinsä.

Palautetaidot ovatkin pohjimmiltaan havainnointia ja reagointia; toisen ihmisen läsnäoloon vastaamista läsnäololla. Aavistelen, että tähän prosessiin perustuu myös kirjoittamisen terapeuttinen voima. Hyvät palautetaidot nimittäin virittävät kuuntelemaan myös omaa sisäistä puhetta ja siihen koodattuja kokemuksia, tunteita ja tarpeita. Hyvä palaute onkin tehokasta lääkettä myös kirjoittajan blokkiin.

Myönteinen elämänasenne kuuluu hyviin palautetaitoihin. Yliopistonopettaja Nora Ekströmin mukaan myönteinen mielentila lisää kognitiivista joustavuutta, ja siten kykyä prosessoida palautetta. Tyytyväinen kirjoittaja on taitava kirjoittaja, sillä hän tuntee ja ajattelee, eli kirjoittaa, sisäisestä ja ulkoisesta maailmastaan avoimesti ja tarkkanäköisesti.

Hyvä palaute ruokkii siis sekä palautteen antajan että vastaanottajan luovuutta. Palauteprosessi onkin parhaimmillaan myönteinen kehä, jossa hyvä kiertää ja kasvaa. Siksi hyvä palaute on myös hyvää ihmisyyttä; toisen kokemusmaailman empaattista kuuntelemista ja kunnioittamista. Siinäpä jäänmurtaja nykypäivän keskustelukulttuuriin.  

Tervetuloa lempeämmille rannoille!


Sanna Kivikoski


Kirjoittaja on teologian maisteri, vapaa kirjoittaja ja kirjoittamisen elämäntapaopiskelija, joka haluaa isona hyväksi palautteen antajaksi. 

torstai 19. tammikuuta 2017

Kohtaamisia runouden äärellä


Kuvittele kirjasto. Kuvittele kutsuva kuhina salissa, jossa on alkamassa runotapahtuma. Istahtaisitko kuuntelemaan, nousisitko jopa esiintymislavalle lukemaan oman runosi tai lempirunoilijasi säkeitä? Tai ehkä kuuntelet pätkän runoa kipaistessasi noutamaan varaamaasi kirjaa, runon rytmi jää soimaan päähäsi loppuillaksi, olosi on kevyt ja huoleton.

Anna Kainulainen. Kuva: Juhani Kärkkäinen

Lavarunous on lyönyt läpi ennen kaikkea baareissa, mutta kirjasto on yhtä lailla sopiva ympäristö runojen esittämiseen, erilainen vain. Kirjastossa runojen äärelle voi asettua intensiivisesti, keskittyen, antaa niiden avautua ajan kanssa. Sekin on hienoa, että kirjastossa voi törmätä esittävään runouteen tai muuhun kirjallisuustapahtumaan sattumalta, tullessaan toimittamaan aivan muuta asiaa. Kirjasto on löytöjen ja yllätysten paikka myös tapahtumien osalta.

Tommi Parkko palauttaa kirjastoihmiset maan pinnalle kirjassaan Runouden ilmiöitä (2012) muistuttamalla, että kirjaston runotilaisuuksissa on usein vain vähän yleisöä. Miksihän moni menee kuuntelemaan tai esittämään runoja mieluummin baariin kuin kirjastoon? Koetaanko kirjaston hiljaisuus yhä loukkaamattomaksi, melkein pyhäksi, eikä haluta sitä rikkoa?

Toisaalta moni muu nauttii runonsa mieluiten juuri kirjaston rauhallisessa - ja päihteettömässä - ympäristössä. Eikä edes tarvitse valita, runouden ystäville on tarjolla monenlaisia paikkoja ja tiloja, joissa jakaa tekstejä muiden kanssa.

Olen järjestänyt Jyväskylän kaupunginkirjastossa esimerkiksi Kustantajakeskiviikot-sarjaa, jossa jyväskyläläiset kustantamot esittelivät uutuusteoksiaan ja kertoivat kustantajan työstä. Runoutta edusti Osuuskunta Poesia. Tunnelma olisi ollut erilainen baarissa kynttilänvalossa kuin kirjaston luentosalin loisteputkien alla, mutta kaikkien olisi suonut kuulevan, kun Olli-Pekka Tennilä luki ääneen silloin vielä julkaisemattomia runojaan Ontto harmaa -kokoelmasta.

Kun vietin erilaista syksyä opintovapaalla kokopäiväisenä kirjoittajana, kollegani järjesti kaksi Runokaraoke-nimistä runotapahtumaa. Niissä lava oli avoinna kaikille, sai sekä lukea ääneen omia runojaan että poimia tapahtumatilan pöydille valmiiksi kootuista runokirjoista muiden säkeitä esitettäväksi. Molempia tehtiin, erityisen paljon ilahdutti kuulla, että moni harrastajakirjoittaja oli raottanut pöytälaatikkoaan ja tuonut omia tekstejään kirjastossa kävijöiden kuultavaksi. Ja oliko vain vähän yleisöä? Ensimmäinen Runokaraoke keräsi paikalle kolmekymmentä runojen ystävää.

Kun runotapahtuma on ohi, käväise vielä hyllyjen välissä selaamassa runokirjoja tai kirjoittamisoppaita. Ehkä törmäät samalla hyllyllä toiseen kuulemistaan runoista vaikuttuneeseen, ehkä hänkin kirjoittaa. Avatkaa muistikirjat, kirjoittakaa yhdessä, katsokaa mihin se vie.

Anna Kainulainen

Kirjoittaja on kirjastonhoitaja ja kirjoittamisen opiskelija, joka lupaa rohkaistua lukemaan omia runojaan vielä joskus ääneen kirjaston runotapahtumassa