Keväällä 2014 päätin alkaa harrastaa. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllinen päivätyö toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella. Freelance-arjen kuluttavan epätietoisuuden jälkeen se jätti kummasti energiaa. Halusin harrastuksen, jossa oli mahdollista kehittyä ja haastaa itseään ilolla. Hain Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston kirjoittamisen opintoihin, koska muistelin pitäneeni itseäni joskus kirjoittavana ihmisenä. Perusopintojen alussa päätin jatkaa opiskelua niin kauan kuin iloa riittäisi. Leikin kesken jättäminen ei olisi ollut epäonnistuminen. Kyseessä kun oli harrastus.
Heti ensimmäiseltä kurssilta
koukutuin. Asiatekstin ja fiktion tuottaminen tuntui ihanalta, kuin olisi
kotiin tullut. Niin omaa juttua jaksoi hyvin työpäivien jälkeenkin. Ja sitten
tapahtui jotain ratkaisevaa: proosakurssin aluksi opettaja esitteli
lyhytproosan kaatoluokkana, jonka alle voi sijoittaa ne kaikki lyhyet tekstit,
jotka eivät löydä paikkaansa muiden genrejen alta. Kaatoluokka. Kuinka
inspiroivaa! Annoin itselleni tehtävänannoksi kirjoittaa kokoelman
mahdollisimman erilaisia lyhytproosapätkiä, jotka muodostaisivat mahdollisimman
yhtenäisen kokonaisuuden. Kaatopaikalleni syntyi viisi liuskaa tynkätekstejä, ja
minussa roihusi innostus jatkaa aiheen ja muodon parissa.
Seuraava mahdollisuus löytyi
perusopintojen tekstikokoelmasta. Taas sai opettaja luettavakseen uuden
katkelmakimpun. Ei riittänyt tämäkään. Iloa riitti, jatkoin aineopintoihin ja
siellä odottikin kaksi genreen harjaantumisen kurssia, jotka piehtaroin
lyhytproosakokoelmani parissa.
Keväällä 2016 olin antanut
kokoelmaan kaikkeni. Minulla ei ollut siihen enää mitään lisättävää, ei mitään
pois otettavaa. Vapun alla sain opettajalta palautteen, jonka rohkaisemana
lähetin hengentuotteeni sellaisenaan kustantamoihin.
Joidenkin kuukausien kuluttua tuli
puhelu, jossa ehdotettiin tapaamista. Romaanin teksti oli kuulemma hyvää, mutta
sitä pitäisi olla puolet lisää. Ajatus täydellisen valmiista
lyhytproosakokoelmasta vaihtui silmänräpäyksessä romaanin pohjaksi. Nakuttelin
työn ohessa ja kuin taivaanlahjana tippuneen kuukauden lomautuksen aikana lisää
tekstiä, jotka lähetin jälleen kustantajalle. 11.11.2016 kirjoitin maailman
onnellisimpana ihmisenä nimeni kustannussopimukseen.
Aika tarkkaan yhdeksän kuukautta
sopimuksen kirjoittamisesta sain esikoisromaanini Me täytytään valosta
konkreettisena esineenä käsiini. Pieniä epäilyn ja tuskan hetkiä lukuun
ottamatta täyttä työtä ollut odotusaika oli varsin antoisa, ja edelleen, hyvin
kotoisa. Oma juttu, oma koti, joka löytyi keski-iän kynnyksellä.
Entä opiskelu sitten? Kirjoitan tätä
tekstiä junassa matkalla Jyväskylään, orientaatiopäivään, uutena kirjallisuuden
maisteriopiskelijana. Eilen syötin työkavereilleni läksiäissuklaata ja jätin
säännöllisen, hyvän työn. Opiskeluinto ja kirjoittamisen kutsuhuuto eivät
näemmä ole laimenneet. Päinvastoin. Muuta tuskin kuulen.
29.8.2017
Annastiina Storm
