Sivut

maanantai 12. lokakuuta 2020

Jumalallisia fossiileja

 

Piritta Porthan
Piritta Porthan. Kuva: Timo Porthan.

Lueskelin uutta Kirjailija-lehteä, jossa Matti Rönkä kuvailee kirjoittamisen tapoja näin: ”Olen puhunut näistä muiden kirjoittajien kanssa, että on tämä jumalallisen käden koulukunta, joilla henkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä ja sitten on Porsche-insinööri, jota itse edustan”.

Hymyilytti. Vai jumalallisen käden koulukunta. Tunnistin nimittäin kuvauksesta itseni fiktion kirjoittajana. Olen kirjoittanut kolme fiktiivistä julkaistua kirjaa: draamarunoelman, lastenrunokirjan ja romaanin. Jokainen niistä sai alkunsa intuitiivisen tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen kautta. Lähdin liikkeelle yksittäisistä tunteista, havainnoista, sanoista, ajatusten vilahduksista. Lopputuloksena jokaisen kirjan kohdalla oli juonellinen tarina.

Keväällä 2020 ilmestynyt romaanini Meitä oli kaksi kertoo kaksosista, joista toinen katoaa. Oliko minulla valmiiksi nämä kaksoset, Iiris ja Hertta, kun lähdin kirjoittamaan romaaniani? No ei. Aloitin tunteesta, joka kulkee erityisesti Iiriksen hahmossa läpi kirjan myös lopputuloksessa. Kaksosuus, Hertan katoaminen ja koko kirjan tarina sen sijaan ilmestyivät näkyviin vähitellen vuosien kirjoitustyön tuloksena – minulta sen enempää kyselemättä.

Stephen King kuvaa kirjassaan Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä tarinoita maahan hautautuneiksi fossiileiksi, joita kirjailija irrottaa maasta niin hyvin ja ehjänä kuin mahdollista. Juuri siltä minustakin fiktion kirjoittajana tuntuu. Että uuden kirjan tarina ikään kuin on jo olemassa, minä vain hissukseen ja varovasti kaivan sen esiin.

Fiktiotekstieni editointivaihe muistuttaa sitten enemmän työtäni tietokirjoittajana. Työskentelen toimittajana ja olen kirjoittanut julkaistun tietokirjan. Lehtijutut rajataan usein jo ennakkoon tiettyyn mittaan ja muotoon – aiheesta ja näkökulmasta puhumattakaan. Tietokirjani kohdalla tein laajan ennakkosuunnitelman: esittelin kustantamossani esimerkiksi kirjan haastateltavat sekä lukujen jaottelun jo ennen kuin olin kirjoittanut sanaakaan.

Fiktion kirjoittajana intuitiivisen ja tajunnanvirtamaisen kirjoitustyylin vaaliminen on minulle kuitenkin kaiken lähtökohta. Kun järkiajattelu vaimenee, henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Syntyy mahdollisuus yllättyä ja ihmetellä, antaa jonkin mystisen tekijän X viedä kohti tuntemattomia maailmoja.

Jos ilmiö kiinnostaa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomista Arla Kanervan jutun Suurin osa kirjailijoista kuulee hahmojen puhuvan heille, kertoo tuore tutkimus – tällaisia kokemuksia suomalaiskirjailijoilla on:”Kuulostaa tosi kummalliselta”. Jutussa Emmi Itäranta esimerkiksi kertoo hetkistä, joina kirjan henkilöhahmo tuntuu tarkkailevan olan yli hänen työtään: ”Ikään kuin sillä hahmolla olisi oma tarinansa kerrottavana ennen kuin alan kertoa sitä ja se tarkkailisi, että kerronko sen oikealla tavalla”, Itäranta kuvailee.  

Jumalallisen käden koulukuntaa siis ehkä hänkin?

 

Piritta Porthan 

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Kirjallinen kasvimaa


 

Varhaisesta lapsuudesta asti minua on kiehtonut, kuinka kynän kärjellä ja siveltimen sivalluksella voi luoda maailmoita. Pienenä en unelmoinut, että minusta tulee isona kirjailija tai taiteilija. Olin jo kirjoittaja, piirtäjä ja taitava taivaanrannan maalari. Lapsi ymmärtää, ettei voi tulla joksikin, mikä jo on. Siinä voi kuitenkin kehittyä.

Lukion jälkeen muutin maalta suurkaupunkiin. Haaveilin kasvimaasta ja kanoista, kun kirjoitin päivät pääksytysten. Samoilin monenlaisia polkuja vuosien ajan. Ne eivät olleet harhapolkuja, koska niitä seuraillen löysin juuri siihen, missä olin joitakin vuosia sitten opiskellessani kolmatta ammattitutkintoani. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin saapunut sankan metsän hämärästä auringonvalossa kylpevälle peltoaukealle. Ymmärsin, etten voi enää räpistellä kutsumusta vastaan. Lisäsin kasvimaan ja kanojen rinnalle toivelistaani kirjailijuuden.

Yhä maalailen mielikuvissani idyllejä omasta puutarhasta ja multaa kuoputtavista kotkottajista, mutta olen jo toteuttanut yhden unelmistani ja saattanut kaksi kirjaa maailmalle. Monet ovat kysyneet minulta, miksi opiskelen kirjoittamista, vaikka olen julkaissut kirjoja. Enkö muka jo osaa kirjoittaa? Pääsin julkaisukynnyksen yli puhtaalla intohimolla ja itseopiskelun voimalla, mutta tavoitteellinen kirjoittaminen ja yhteistyö kustannustoimittajan kanssa innoittivat minut nostamaan riman ylemmäksi. En enää kirjoita vain omaksi huvikseni. En enää puuhastele pienessä pöytälaatikkopuutarhassa enkä saata iloita yhden ainoan sivun tai puolikkaan tarinan kypsymisestä. Minun on nyt huolehdittava kokonaisesta kirjallisesta kasvimaasta, jonka sadon on riitettävä monelle nälkäiselle lukijalle.

Tarinoiden kasvattaminen heiveröisestä idusta kypsäksi käsikirjoitukseksi on enemmän kuin sanojen kylvämistä peräkkäin. Se on monimutkainen kognitiivinen prosessi, jossa lapioita, haroja ja kuokkia ovat kirjoittajan mielikuvitus, tunneäly ja analyyttinen päättelytaito. Kirjoittaminen on vuorovaikutusta kirjailijan, maailman, tekstin ja lukijoiden välillä. Kirjailijan on opittava tekniikoita, tehokeinoja ja rakenteita. On myllättävä sielua syvältä. Täytyy olla utelias ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, ettei kukaan ole koskaan valmis. Alati muuttuvassa maailmassa on aina jotain uutta opittavaa.

Ydinolemukseltaan kirjoittaminen muistuttaa puutarhanhoitoa. Kirjailija on maaperä, josta tarinat itävät ja tavoittelevat taivaita. Lukijat korjaavat kirjasadon. Kirjailija on myös puutarhuri. Hänen on kehitettävä itseään lakkaamatta, sillä on mahdotonta saada hyvää satoa samasta mullasta vuodesta toiseen. Kuten maapohja myös kirjallinen tuotanto köyhtyy, ellei kirjailija huolehdi luovuudestaan ja taidoistaan. Kasvimaata täytyy muokata ja lannoitta, jotta kaunokirjallisuuden siemenet kasvavat ja kukoistavat. Minulle kirjailijuus on tapa, jolla hahmotan ja käsittelen maailmaa. Kirjoitustaitojen ja tarinankertojaminän kehittäminen on siten myös ihmisenä kasvamista ja ihmisyyden jalostamista.


Sanna Naukkarinen Pires alias S. N. Pires 

torstai 14. toukokuuta 2020

Kirkasta tekstiä

Saija Kuusela. Kuva: Ulla Keskinen
Välttelen aloittamista. Teen pari opintoihin liittyvää kirjoitustyötä, viimeistelen apurahahakemuksen, korjaan jopa veroilmoituksen. Maanantaina olen käyttänyt kaikki tekosyyt. Muistiinpanot ovat alkaneet lähestulkoon hohtaa valoa; ne vainoavat jatkuvasti silmäkulmassa.

Lopulta tartun niihin saakelin papereihin. Istun alas, käynnistän tietokoneen. Eteeni ei avaudu Wordin neitseellinen, puhdas sivu, vaan kertaalleen kirjoitettu romaani.

Minulla ei ole valkoisen paperin kammoa. Kirjoittaminenhan on helppoa: ei tarvitse kuin keksiä. Pääni suoltaa tarinoita koko ajan. Selaan mielikuvia; riittää, että löytyy yksi tai kaksi yksityiskohtaa, ja tarina alkaa. Se alkaa näkyä, kuin elokuva, joka pitää vain osata sanallistaa.

Sen sijaan kärsin mustan paperin kammosta. Oman tekstin muokkaamiseen liittyvästä vastahakoisuudesta, jonka läpi on taisteltava aina vain uudelleen. Joka kerta on kestettävä oma vajavaisuus – etten ole vieläkään valmis.

Juuri kustannussopimuksen saaneella esikoiskirjailijalla muokkaukset eivät ole vielä yhden sanan tai kappaleen kokoluokkaa. Teksti täytyy silpoa palasiksi, myllätä ympäri, leipoa uusia kohtauksia ja heittää vanhoja hautaan. Koko ajan täytyy muistaa, että joskus paras muokkaus on se, että ei muokkaa. Jättää olemaan. Ja nöyrtyy muokkaamaan sitten kuitenkin, seuraavalla kierroksella.

Kustantajan korjausehdotukset koskettavat esimerkiksi sitä, kuinka päähenkilö johonkin asiaan suhtautuu. Asennemuutos vaatii koko tekstin perkaamista. Asioiden esittämisjärjestyksen muuttaminen meinaa saada aivot solmuun. Jos päähenkilön vaimon henkilöllisyys paljastuu vasta sivulla 50 eikä sivulla 20, siirtyy jokainen vaimoa käsittelevä kohta vastaavasti eteenpäin. Juonen on silti pysyttävä eheänä.

Ja kuitenkin kaikki nämä tuskastuttavat tunnit ovat elintärkeitä. Usein jokin kustantajan ehdotuksista oli jo kirjassa vähän sinne päin. Muokkauksen myötä se loksahtaa kohdalleen. Kirjaan alkaa löytyä uusi sävy. Hämmentävää kyllä, sävy on lähempänä sitä ideaa, josta koko tarina sai alkunsa.

Huhtikuun Parnassossa julkaistusta Marika Maijalan haastattelusta mieleen jäi lause ”rentous on vaatinut vuosikausien työn”. Esikoiseni muokkaaminen tuntuu kuin työntelisin veistä huolellisesti tehtyyn, tahattoman naivistiseen maalaukseen. Olen kirjoittanut asiat liian siisteiksi, ihmissuhteet helpoiksi, menneisyydet selkeiksi. Uudelleenkirjoittaminen onkin pitkälti säröjen tekemistä, rosoisemmaksi hiomista. Kaikkea ei tarvitse lukijan tietää, edes kirjan lopussa. Tästä näkökulmasta muokkaustyö näyttäytyy äkkiä vapauttavana – teksti saa rentoutua epätäydellisemmäksi ja samalla kiinnostavammaksi.

Luin juuri Anthony Doerrin esikoisen Davidin uni. Teksti on parhaimmillaan läpikuultavaa, kuin taivaasta saneltua. Kuin sitä ei olisi kirjoittanut kukaan. Ja nyt ollaan uudelleenkirjoittamisen ytimessä, muokkaamisen kipeässä välttämättömyydessä: kyllä sen on aina joku kirjoittanut. Se joku on vain jaksanut hioa, lisätä särmiä, antaa tekstin levätä ja hioa lisää. Kirkastaa, kunnes teksti on.


Saija Kuusela

torstai 23. huhtikuuta 2020

Rakas pitkä pirulainen



Yliopiston kielenhuollon kursseilla mieleeni iskostettiin, että huutomerkkiä ei kannattanut käyttää kuin äärimmäisessä hädässä. Se sopi minulle hyvin, sillä en ollut lainkaan sinut merkin kanssa. Mielestäni huutomerkki oli b-luokan välimerkki – liian ehdoton ja käskyttävä.

Sitten tapasin miehen, joka hurmasi minut huutomerkeillä. Hän ei liikoja hempeillyt, mutta ilmaisi huutomerkeillä kaikkea sitä, mitä ei muuten osannut. Innostusta ja lämpöä.

Tajusin silloin, että olin arvioinut huutomerkin täysin väärin. Merkkiin mahtui tunnetta, jota en huomannut takertuessani pelkästään sen käskyttävään ja huudahtavaan luonteeseen.

Olin ja olen huutomerkille anteeksipyynnön velkaa.

Enkä varmaankaan ole ainoa. Tuntuu, että huutomerkki on viime vuosina vallannut itselleen lisää alaa merkkien maailmassa. Se ei oikeastaan ole yllätys, sillä huutomerkki – ymmärrän sen nyt – on tunnetta tiivistetyssä muodossa. Saatamme toki viehättyä tekstin tai ihmisen älykkyydestä, mutta vasta tunne saa aikaan jotain suurempaa.

Merkki on yleistynyt niin paljon, että se on saanut jo osan virkamieskunnastakin pauloihinsa. Perinteisestihän virkamiehet ovat vältelleet huutomerkin kaltaisia ylilyöntejä. Anton Tšehov on kirjoittanut aiheesta jopa novellin vuonna 1886. Huutomerkki-novellin päähenkilö, kollegion sihteeri Jefim Fomitš Peraklidin, ei ole uransa aikana käyttänyt yhtäkään huutomerkkiä:

”Neljäkymmentä vuotta hän oli laatinut asiakirjoja, kirjoittanut niitä tuhansia, kymmeniä tuhansia, mutta ei voinut muistaa ainoatakaan riviä, joka olisi ilmaissut riemastusta, suuttumusta tai jotakin muuta samankaltaista.
Ja muita tunteita… hän ajatteli. Tarvitaanko asiakirjoissa tunteita? Niitähän voi kirjoittaa tunteetonkin ihminen…”

Mutta muutoksen tuulet puhaltavat jo virkamieskunnassakin. Kun osastopäällikkö, ylijohtaja Mikko Spolander lisäsi valtiovarainministeriön tiedotteeseen huutomerkin lokakuussa 2019, hän ei varmaankaan arvannut, mikä kohu siitä nousisi.

Ensimmäisenä Spolanderin huutomerkkiin tarttui Helsingin Sanomat, ja kohta aihe oli muidenkin lehtien sivuilla. Demokraatti nosti huutomerkin jopa otsikkoon asti.

Tehtiinkö huutomerkistä härkänen? Kyllä. Mutta ainakin kohu opetti sen, että merkkiä kannattaa käyttää vain, jos on valmis seisomaan sen takana. Ja Spolander oli.

Samalla on hyvä muistaa, että huutomerkittömyys on viesti sekin. Sillä on eroa, vastaako kysymykseen ”joo” vai ”joo!”. Jos viestillä halutaan innostaa tai välittää omaa innostusta, on merkki usein paikallaan.

Yleensä huutomerkin käyttämättä jättäminen ei silti johda erityisen vakaviin seurauksiin. Ainakaan niin vakaviin kuin Seinfeld-sarjan viidennen kauden neljännessä jaksossa, jossa sarjan vakiohahmon Elaine Benesin suhde kariutuu siihen, että seurustelukumppani ei osaa käyttää huutomerkkejä.

Kaikkien kirjoittajien kannattaa silti ottaa merkki haltuun. Niin minäkin tein, mutta suhdetta huutomerkkimieheen se ei pelastanut. Huutomerkki, tuo rakas pitkä pirulainen, jäi kuitenkin elämääni pysyvästi.

Lähteet:
Tšehov, A. 1983. Tarpeettomia ihmisiä (2. painos). Suom. J. Konkka. Helsinki: Kirjayhtymä.


 Suvi Asikainen

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Kirjoittajapiiri kohtaamispaikkana


Kirjoittamisen opinnot ovat tarjonneet arvokkaan mahdollisuuden tutustua muihin kirjoittajiin, joista osasta on ilokseni tullut pysyvä osa kirjoittajakaveripiiriäni. – M.K.

Kirjoittajapiirimme sai alkunsa perusopintojen ensimmäisellä opetusjaksolla, jonka ryhmässä oli tosi hyvä henki. Idea tapaamisista otettiin opiskelijoiden kesken lounastauolla puheeksi, ja tiedotusta varten perustettiin Facebook-ryhmä. Opettajamme Nora polkaisi toiminnan käyntiin viemällä halukkaat tunnin jälkeen Jyväskylän kulttuurihenkiseen baariin, Vakiopaineeseen.

Piiriin tuli aluksi vain pari osanottajaa, mutta pian luku kasvoi ja vakiintui kuuteen jäseneen. Koemme lukumäärän olevan järjestelyjen ja ajankäytön kannalta sopiva.

Tapaamme kesät talvet kerran kuukaudessa eri kahviloissa. Jokainen tuo halutessaan luettavaksi pari sivua tekstiä. Yleensä aloitamme kuulumisten vaihdolla ja herkuttelulla, jonka jälkeen siirrymme lukemaan toistemme tekstejä, keskustelemaan ja antamaan niistä palautetta. Lopuksi kaivamme esiin kalenterit ja sovimme seuraavasta tapaamisesta.
Palautteen saaminen on ihanaa, sillä piiriläiset ovat kannustavia, perusteellisia palautteenantajia, joilla on kiinnostavia näkökulmia. Toisten tekstien lukeminen puolestaan ilahduttaa: on saanut seurata aitiopaikalta, kun kullekin on muotoutunut oma tunnistettava tyylinsä. – P.R.
Kirjoittajapiirin avulla olen oppinut lukemaan tarkemmin omia ja muiden tekstejä. On ihmeellistä nähdä, kuinka paljon merkityksiä sanoihin ja niiden oikeaan järjestykseen voikaan latautua. – T.H.
Kirjoittajapiiri on tutustuttanut minut itselleni vieraampiin tekstilajeihin ja sitä kautta laajentanut näkemystäni kirjoittamisesta, sen prosesseista ja mahdollisuuksista. Mutta ennen kaikkea olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin. Samanhenkiset, hauskat ja taitavat ystävät joita saa tavata säännöllisesti - en tiedä mikä voisi antaa enemmän virtaa ja jatkuvuutta omalle kirjoittamiselle. – M.H.

Luemme piirissä säännöllisesti mm. draamaa, proosaa ja lyriikkaa, joko hiljaa itseksemme tai ääneen. Olemme jopa kuunnelleet muuan musikaalisesti lahjakkaan jäsenemme toisen kirjoittajan runoista säveltämiä ja esittämiä kappaleita!

Piiri tarjoaa vertaistukea ja -palautetta niin kirjoittamisen opintoihin, pöytälaatikon kynäilyihin kuin myös julkaisuihin tai kilpailuihin tähtääviin projekteihin. Toimintamme on jatkunut jo kaksi ja puoli vuotta. Koronaepidemian mentyä ohitse jatkamme taas tapaamisia, tai tilanteen pitkittyessä siirrämme ne verkkoon. Kannustamme lämpimästi muitakin kirjoittajia verkostoitumaan!
Aloitin kirjoittamisen perusopinnot tutustuakseni samanhenkisiin ihmisiin ja oppiakseni lisää kirjoittamisesta. Enpä olisi arvannut, että oppiminen jatkuu hyvässä seurassa vielä opintojen jälkeen. Kirjoittajapiirin tapaaminen on aina kuukauden kohokohta ja motivoi uusien tekstien kirjoittamiseen. – T.K.
Kun poljen piirin jälkeen illalla kotiin, joskus on jo matkalla kaivettava muistikirja esiin. Jokin kuplii ja välkkyy, läikkyy melkein yli. Sanat hyppäävät syliin!
Kenties piirimme siis onkin taikapiiri?  – J.T.

Iloisin terveisin,
KIKP2010-17-kirjoittajapiiri

torstai 12. maaliskuuta 2020

Kurssilta tietokirjaksi



Kun tulin Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston tietokirjoittamisen kurssille, tiesin jo mitä halusin. Halusin kirjoittaa Kiehtova kaksosuus -tietokirjan. Aloittaessani kurssin vuonna 2016 en uskonut kirjoittajan kykyihini kovinkaan paljon.

Perusaineopintojen jälkeen itseluottamukseni oli vahvistunut ja minulla oli luonnos johdannoksi. Työnantaja Suomen Monikkoperheetkin kannusti ryhtymään toimittamaan kirjaa.

Onneksi tiedekustantaja Gaudeamus kiinnostui projektista ja esisopimus laadittiin. Ilon päivä oli sekin, kun Koneen säätiö hyväksyi apurahahakemukseni 13 tuloksettoman hakemuksen jälkeen. Olin hakenut työskentelyapurahaa neljäksi kuukaudeksi, mutta jälkikäteen ajatellen olisin voinut hakea enemmänkin.

Toimittajan työnkuvastani tulikin yllättävän laaja. Kirjoitin itse noin viidesosan teoksen teksteistä. Lisäksi editoin suurimman osan muiden kirjoittajien teksteistä ja haastattelin erikseen 13 aikuista kaksos- ja kolmossisarusta. Yllätyksiäkin prosessiin mahtui. Suurimpana se, että en aluksi täysin ymmärtänyt sitä, mitä merkitsee lähteä yhteistyöhön tiedekustantajan kanssa. Kuvitelmani oli ollut, että kirjasta tulee kokoelma kokemuskertomuksia, joita täydentävät tutkijoiden laatimat tietolaatikot. Nyt mentiinkin tiedeartikkelit edellä, tutkimuksen tulokset ilmaistiin täsmällisesti eikä lähdeviittauksissa oikaistu missään kohtaa. Tosin runsaasti kokemuskertomuksiakin tuli mukaan. Enpä osannut ajatella sitäkään, miten paljon yhteydenpito ja tekstien työstäminen parinkymmenen kirjoittajan ja 13 haastateltavan kanssa vie aikaa.

Kustantajan toiveesta käsikirjoitukseen tuli täydennyksiä määräpäivänkin jälkeen. Ajoittain olin osaamiseni äärirajoilla kirjoittaessani yhden toimittajan kanssa lisätutkimusartikkelin. Kustannussopimus tehtiin vasta täydennysten jälkeen.

Sain kokea monia huippuhetkiäkin. Toimituskunnan kanssa työskentely sujui mukavasti.  Kustannustoimittajani oli rautainen ammattilainen, ja vieläkin ihmettelen, miten hienosti koko tekijäjoukko sitoutui kirjaan. Apurahani jopa mahdollisti kuukauden työskentelyjakson Kroatian Podstranassa.

Miten oma kirjoittamiseni sujui? Aina ei sujunutkaan, kirjoitin teksteistäni lukemattomia versioita. Monikkosisarusten haastattelujen kirjoittamisessa taistelin kertomuksen muodon kanssa, sillä halusin aluksi tiivistää tekstiin monikkosisarusten yhteisen kokemuksen ja vasta sitten päästää kunkin erikseen ääneen. Näkökulmatekniikan opintoja tuli siinä kohtaa ikävä. Tarinallistaminen auttoi saamaan useiden kirjoittajien tutkimusartikkelit ja kokemuskertomukset monien välivaiheiden jälkeen loogiseksi kokonaisuudeksi. Tekstin tiivistämistä kyllä opin. Tuttu aihe helpotti kirjoittamista ja kirjoittajien löytämistä.

Onnistumisen avaimina pidän näitä: intohimo aiheeseen, joukko sitoutuneita tekijöitä, kirjoittamisen perusopinnot ja kesäkoulu, työnantajan ja kustantajan myönteinen asenne, kustannustoimittaja, selkeä aikataulusuunnitelma ja taloudellinen tuki (aikuiskoulutusraha, apuraha tai päivätyö).

 Nyt on helppo hymyillä, sillä
Kumpula, Kaprio, Lavikainen ja Moilanen (toim.) Kiehtovakaksosuus: monikkosisarusten elämää (Gaudeamus) julkaistiin tammikuussa. Kirjan palaute on ollut innostunutta ja kirjaa on pidetty mukaansatempaavana.


Ulla Kumpula


perjantai 21. helmikuuta 2020

Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu – Oppimispäiväkirja osa 3/3

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Julkaisusarjan päättää anonyymi esseemuotoinen oppimispäiväkirja.

carving tool set
Kuva: Philip Swinburn


Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu


Kirjoittaminen jatkaa vanhaa kaunopuheisuuden perinnettä. Aristoteles (1447b–1448a) liittää kirjailijoiden hyvin tuntemassa Runousopissa proosan ja runouden kielillä tehtävän taiteen osaksi taitoja (kreik. tekhne), joilla on omat lainalaisuutensa ja piirteensä mutta jotka yhtä kaikki ovat taitoja.

Taide- ja taito-sanojen käsitehistoria on pitkä ja mutkikas (ks. Pitkänen 2019) eikä sen käsittely koko laajuudessaan ole tämän oppimistehtävän päämäärä. Sen sijaan tästä historiallisesta oivalluksesta tekemäni havainto on.

Aloittaessani ensimmäisen luovan kirjoittamisen kurssini tiesin valehtelematta jo melko paljon kirjallisuudesta, luovuudesta ja kirjoittamisesta. Tätä taustaa vastaan olisi luonnollista kysyä, mitä edes odotin oppivani. Vastaukseni oli, en tiedä, mutta jollakin on täydennettävä sitä, mikä ei ole täydellistä. Suoraviivainen ihminen voisi sanoa, että lähdin mukaan avoimin mielin ja vailla suurempia odotuksia. Mutta koska kyse on opiskelusta, jotainhan täytyy tapahtua: muutoksen, muotoutumisen, uusiutumisen.

Kurssin kuluessa työskentelin tekstien parissa, mutta en erityisemmin ajatellut, mitä ne minulle opettivat. Runouden kirjoittaminen avasi tekstuaalista ääntä, proosa pakotti pohtimaan lauseiden poljentoa. Esittelyissä ja keskusteluissa puhdistettiin tekstin sosiaalisen jakamisen tukoksia. Kaikki tehtävät vaativat keskittymistä yhteen päämäärään, eikä niiden keskellä liiemmin tullut mieleen pohtia tarkoituksia tai tiedon konstruointia.

Tekstilajien kokeilu osoittautui hauskaksi puuhaksi, sillä esimerkiksi draama on itselleni vaivalloinen taiteen muoto kaikkine muodollisine piirteineen (ks. Lintunen 2012; Vacklin & Rosenvall 2015). Jälleen kerran oman mukavuusalueen ulkopuolelle pakottaminen tuntui tuottavan suurinta aivojen kipristelyä, joka lopulta on varmin merkki oppimisprosessista. Jälleen kerran, kun minut on pakotettu kääntämään tekstini jotain kohti, ampumaan sitä merkkisarjalla, tulituksen keskellä alkaa paljastua muotoja, jotka toki ovat olleet olemassa jo aiemmin mutta joita ei ole huomannut. Sormet vain liikkuvat ja kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Mutta niin, entä alussa mainittu tekhne, tekniikka, taito; siis käsite, jota tämä teksti käsittelee. Kirjoittajan taito on kykyä käsitellä ajatuksia ja pukea niille merkkitakit ja -housut ja laittaa ne kyykkäämään pilkkujen tahtiin. Jotain sellaista olen kai oppinut, vaikka minun on todella vaikea näyttää sitä itselleni. Sellaisia taidot ovat: niitä ei voi selittää eikä niitä voi typistää tietoon. Vaikka olen Runousoppini tavannut, ei tankattu tieto ole suoraan muuttunut käsien liikkeiksi näppäimistöllä taitavina ketjuina. En halua valehdella, että oppimiseni olisi ollut välähdyksenomaisia ”Ahaa!”- elämyksiä tai edes varsinaisia oivalluksia. Mutta en osaa myöskään uskoa, että en olisi oppinut mitään.

Olen jälleen huomannut, että taidot eivät kehity tyhjiössä. Vaikka kuinka kirjoittaisin, en usko, että kirjoittamiseni juuri kehittyisi, ellen myös lukisi, lähettäisi ja vastaanottaisi. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat ihmisen luontaista halua tietää ja tuntea toinen ihminen; siis kommunikaatiota, jonka asymmetria on yksinään mahdotonta. Kuten Miisa Jääskeläinen (2005, 88) asian ilmaisee: ”Kun teksti aloittaa julkisen elämänsä, kirjoittaja menettää yksinoikeutensa määritellä, mistä siinä onkaan kysymys – –.” Toisin sanoen teksti saa mahdollisuutensa viestiä kaikki (mahdolliset) merkityksensä vasta, kun sillä on lukija, joka ei ole kirjoittaja itse.

Esseisti ja kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen (2011, 9) kirjoittaa mainiossa Lukijoiden yhteisössään: ”Sanat eivät ole vain kasa kolikkoja, joilla ostan itselleni merkityksiä. Toiset ihmiset eivät ole vain kohteita halulleni. – – Kirjoituksen voimalla vaihdan ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lennän toisilla mantereilla, virnistän apinan hampailla, keskustelen kuolleiden kanssa, – – kaiken tämän teen sinun tajunnassasi, sinun aivojesi hermoradoissa.” Kirjoittamisen ja lukemisen vastavuoroisuus on motiivi kahdella tapaa: Se motivoi halun tietää ja halun kertoa. En usko, että ilman lukijoita ja keskustelukumppaneita kirjoittamisestani olisi tullut yhtään mitään.

Kokonaisuudessaan kurssi on ollut minulle kuin verstas, jossa olen saanut sorvailla erilaisia tekstejä ja kuulla muiden ajatuksia niiden ulkomuodosta. Näiden metaforien valossa näen oman oppimiseni taidollisena: käsityöläisyytenä, joka on toki kirjallisuuden kontekstissa vaalittu vertailukohta (ks. Parkko 2012, 60). Taaksepäin katsoen se on kenties juuri sitä, mitä kurssilta odotin. Sillä eihän kukaan halua olla ”kirjoittaja” teoriassa – käsitteellistä tietoa millään muotoa väheksymättä – vaan tietonsa taidoiksi jalostanut Kirjoittaja.


Lähteet:
Aristoteles 2012. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus: Helsinki.
Jääskeläinen, M. 2005. Sana kerrallaan. Helsinki: WSOY.
Korhonen, K. 2011. Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Helsinki: Avain.
Lintunen, J. 2012. Dramaturgian perusteita. Opetusmoniste.
Parkko, T. 2012. Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain.
Pitkänen, R. 2019. Taiteen ja taidon väärästä ja oikeasta historiasta. Julkaistu niin & näin 1/2019.
Eurooppalaisen filosofian seura ry: Tampere, 19–22. Vacklin, A. & Rosenvall, J. 2015. Käsikirjoittamisen taito. Helsinki: Like.



Sarjan aiemmat tekstit:
Maria Oravakangas: Ympäristö synnytti tarinan  Oppimispäiväkirja osa 2/3
Mari Maasilta: Rippituolissa − Oppimispäiväkirja osa 1/3