Sivut

torstai 15. helmikuuta 2018

Elämäni käsikirjoitus


Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä. Tammikuun ensimmäisenä viikkona sain lahjaksi kynän. Pyörittelin uteliaana kauniisti paketoitua kääröä. Arvuuttelin mielessäni sen sisältöä – ehkä timantein koristeltu koru tai laadukas parfyymi. Pikkuhiljaa, pienen paperisilpun tiputtua maahan, sisältö paljastui. Hämmästyneenä ja ehkä hieman epäuskoisenakin sain sanotuksi ”kynä”.  Rykäykseni keskeltä pystyi tarkkakuuloinen erottamaan vielä ”tosi kiva” -yhdistelmän.

Silloin vielä en tiennyt, mitä kovin vaatimattomalta näyttävä kynä voisi minulle tarjota.


Yhteinen matkani lahjaksi saamani kynän kanssa alkoi vuosi sitten tammikuussa. Puhun yhteisestä matkasta, sillä sitä se on ollut. Ensimmäiset viikot olivat vaikeita, eikä yhteistyömme ollut saumatonta. Välillä jopa telkesin sen kirjoituspöytäni laatikkoon muiden merkitystä vailla olevien kynien joukkoon. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kaivoin sen esiin ja olin antavinani sille uuden mahdollisuuden. 

Jossain kohtaa työskentelyämme oivalsin, että turha minun on kynälle mitään mahdollisuuksia jaella – itse minä ne mahdollisuudet tarvitsen. Tämän syvällisen miettimisen jälkeen asiat löysivät oman paikkansa ja ensimmäinen käsikirjoitukseni runko oli valmis.

Päiväni kuluivat oikeastaan vain odottaen illan saapumista. Sitä hetkeä, kun talo hiljentyisi ja työhuoneessani uskollisesti odottava tietokoneen näyttö heräisi henkiin. Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta kirjoittaa päivän antaman valon siivittämänä, mutta illan ja yön syleilyssä se tuntui parhaimmalta. Niissä hiljaisissa tunneissa oli jotain niin kiehtovaa. 

Useasti päivien tunnit matelivat kuitenkin eteenpäin niin hitaasti, että pakkomielteisesti kaivoin kynän taskustani ja hurmoksen lailla kirjoitin rypistyneen vihkoni ruutujen sekaan lauseita lauseiden perään. Alkumetrien vaikeudet olivat muuttuneet saumattomaksi yhteistyöksi.

Yhtäkkiä oli huhtikuu. Pääsin lauseen loppuun ja kiireesti näppäimistöllä liikkuvat sormeni hakeutuivat pisteen päälle. En tiedä, millä tekniikalla kirjoitan, mutta pistettä painoi oikea keskisormeni. Sitten tuli tyhjyys. Tuijotin näyttöäni. Se tuijotti minua takaisin. Katsoin vihkoani ja otin kynän käteeni. Hiljaisuus. Käsikirjoitukseni oli valmis.

Toettuani tyhjyyden tunteesta, aloitin tutustumisen erilaisiin kustantamoihin. Niiden tarjoamat ulottuvuudet imivät minut sisäänsä ja lopuksi olin eksyksissä maailmassa, joka muistutti viidakkoa. Parhaani mukaan yritin muodostaa jonkinlaista kuvaa ja poimia oikeanlaisia kustantamoita. 

Muutamiin paikkoihin rohkeninkin lähettää valmiin käsikirjoitukseni. Olin hyvin epävarma itsestäni ja aloin katumaan, että koskaan olin ylipäätään aloittanut kirjoittamisen. Elämä oli paljon helpompaa, kun ei tarvinnut odottaa, jännittää tai pelätä epäonnistumista. Elin tunteiden suuressa vuoristoradassa.

Suuri päiväni koitti. Pitelin lahjaksi saamaani kynää kädessäni. Tärisevin liikkein allekirjoitin kustannussopimuksen. Juuri sen kustantamon kanssa, joka oli miellyttänyt minua eniten. Tämän jälkeen alkoi yhteinen matkamme, jonka päämäärä oli yhteinen: painettu kirja.

Pysähdyn miettimään matkaani esikoiskirjailijaksi. Hymyilen, kun muistan, kuinka huojuin kirjastossa pidettävissä kirjani julkkareissa tai, kun radiohaastattelussa tärisevä ääneni täytti kanavan. Annan kyynelten kastella poskeni, kun muistelen niitä hetkiä, jolloin näin kirjani ensimmäisiä mainoksia. Otan nöyränä vastaan myös myötähäpeän tunteen, kun lehtitoimittajan itsestäni ottama äärimmäisen huono kuva palaa mieleeni.

Silmäilen kirjoituspöydälläni olevaa kynää. Esikoiskirjani ruotsinkielinen käännös odottaa omaa matkaansa ja jo painettua Heittoa odottavat uudet tuulet. Tartun kynään ja puristan sitä onnellisena – olen matkalla ja vain sillä on merkitystä.

Rakentakaa hienoja unelmia ja uskokaa itseenne - niin mikään ei ole mahdotonta.

Milla Liljeroos

torstai 14. joulukuuta 2017

Ole hiljaa ja avaudu!

                                 

                                  Ole hiljaa ja avaudu!
                       Kirjoita ja huuda kurkkusi käheäksi!
                                  Voiko mitään lukea ilman kirjoittajaa?
Kirjailijaa arki opetti kirjoittamaan juhlan ja pyhän monin eri sanoin - ensin paperille, sitten koneelle, nyt jo muistitikulle, bittiavaruuteen ja pilvenlongalle.

Millaista olikaan katsoa kun näkymätön kirjoitti itseään ulos ja näkyväksi?

Ja silti, sanojen väliin mahtuu ehkä lopulta kumminkin vain ihminen kerrallaan,
                ja aina joku, joka tulkitsee sinut pienesti, isosti, tai miten halusi
                eikä sitten aina edes niinkään.

Voisinko vain antaa olla ja olla olematta? Yhtä aikaa, ääneen ja sanoittako?
      Keneltä pyydän, kuka antaa luvan, kenen kanssa tätä keskustelua käyn?
                                    Kynän vai paperin
                                    kun kirjain kerrallaan
                                    piirryn esiin
                                    paperisiin näkyihin

Sielläkö kohtaamme? Missä kirjoittaja kohtaa lukijan maailman, joka kohtaa luettavaksi kirjoitetun kirjailijan kohtaaman maailman? Siinäkö se on, sekö se on, sellainenko se on? Mikä se oikeastaan on ja onko sitä?
      Vai onko se keksittävä itse, mystifioitava omien rajojen tuolle puolen
entäpä…joskin voin kuulla muidenkin äänen…ja jos niin…niin… saanko sen kirjoittaa omanani?
Kukas minä olinkaan, olenko kirjailija, olenkos se minä, vai olinko, minäkö, se runoko?

           Vesikin reagoi olomuotoaan vaihtamalla, mistä seuraa, että jäätä on hankala juoda, kaasun hengittäminen on joskus helpompaa eikä hyökyaaltoja pidä aliarvioida.

           Silti kirjoittaessa joskus veden ominaisuus on muuntautua astian malliseksi.
                   Kuinka tosissaan sitä voikaan olla kun on vakavissaan astiasta.

           Oman rivin mittaisen tarinani syvin olemus järkyttyy minustani - joskus sen voi jakaa ja
           joskus se ei ositu, ja silloin tällöin äidin on syötävä jakojäännös.


Ja kun hyppää veteen, niin ensin on voitettava pimeän pelko. Suolämpäreen kaltaisella järvellä mudan tuoksuun sekoittuvat hauen leuat, ahvenan kidukset, ruosteinen katiska, palavan puun savu ja makean veden ravuille syötetty kiuasmakkara.

Jos laiturilla maaten hengittää sen kaiken omakseen, voi tyynessä illassa nähdä näkin juoksevan rimppakintuin veden kalvolla, ilmakuplien vanan nousevan simpukoiden kuoren raosta ja jopa kuulla kotiloiden raastavan limaskaa kivien pinnalta.
           
          Ja tämä kaikki tapahtuu, vaikkei siitä iltalehdissä kirjoitetakaan.


Kuvitellaanpa mikä muuttuisi, jos otsikot kirkuisivat loputonta matkaa kiven kyljeltä toiselle ja taas takaisin. Raportoitaisiin aaltojen lipiliplatusta laiturin vettynyttä puuta vasten. Kärpäsen napsaessa kaiteella auringon kilossa.


           Ja tätä kaikkea tarkasteltaisiin sulkeutuvien luomien lomasta.


Mutta siitä kertokoon toinen kirjoittaja, minulla ei muuta osaamista ollutkaan, vaikka kaiken tämän opinkin.



Päivi Majaniemi,

joka lähti Jyväskylän kirjoittamisen opinnoista hakemaan asiatekstiinsä uutta sisältöä, mutta löysikin itsestään jotain ihan muuta koska sai runsain mitoin sekä kriittistä kannustusta että ohjaavaa arviointia.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Minusta tuli kirjoittaja

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

Reflection by Stan Shebs [GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html),
CC BY-SA 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0), via Wikimedia Commons

Tähän mennessä tässä sarjassa on käsitelty kirjoittajaksi kasvamista, palautteen merkitystä ja oman työkalupakin kokoamista. Kirjoittamisen opintojen parhain oppi taitaa kuitenkin olla omien tunteiden tunnistaminen, epävarmuuden sietäminen ja rohkeuden lisääntyminen:
rohkeus lähestyä sanoja mahdollisuutena tai paremmin sanoen mahdollisuuksina leikkiä sanoilla, irrotella merkityksillä ja sävyillä, kokeilla ja rikkoa rajoja.

Kirjoittamisen opinnot kannustavat omien rajojen testaamiseen, mikä näkyi myös vastauksissa. Tutuimman ja turvallisimman tekstilajin tai tyylin sijaan pääsee kokeilemaan monenlaista kirjoittamista. Mukavuusalueelta poistuminen kannattaa, uusilla aluevaltauksilla saattaa hämmästyttää itsensäkin:
Ehkä vielä joskus myöhemmin kirjoitan lisää draamatekstiä. Ajatella.

Arvokas kokemus on kertoa julkisesti, että opiskelee kirjoittamista. Itsevarmuuden ja uskalluksen lisääntyminen voivat heijastua esimerkiksi työhön. Opeista saattaa olla päivittäistä hyötyä viestintätilanteissa, tai opintojen kautta avautuu sivutyö vaikkapa paikallislehdessä: 
Opiskelu omaksi iloksi on laajentunut lukijoiden ja toimituksen antaman palautteen myötä isommaksi palloksi. Sivutyöstä saan hieman lisätuloja, mutta merkittävämpi muutos on ollut muulla kannustuksella.

Opinnoissa vahvistui uskallus osallistua kirjoituskilpailuun ja nousta porras kohti ammattilaisuutta:
opintojen voi katsoa myötävaikuttaneen siihen, että minusta tuli kirjailija.

Muutos voi liittyä identiteettityöhön, olla matka itseen ja itseksi:
Kirjoittaminen on minulle välttämätön peili. Se patistaa katsomaan varjojani ja hyväksymään epävarmuutta. Samasta peilistä saan myös onneksi ajoittain löytää iloa sanojen mahdollisuuksista.
[--] Opinnot ovat pikkuhiljaa auttaneet minua hyväksymään myös epävarmuuden osaksi luovaa energiaani. Ilman sekä opettajien että kanssakirjoittajien kannustusta se ei olisi mahdollista. Koen että kasvaakseni kirjoittajaksi tarvitsen tämän yhteisön. Myös se on peili.

Ilman epävarmuutta ei kasvaisi varmuutta. Opinnoista mukaan jää rohkeus, uskallus kurkottaa mukavuusalueen reunan yli ja kasvaa kohti omaa kirjoittajuutta.


Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:


torstai 9. marraskuuta 2017

Kirjoittamisen työkalupakki

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

Tools by Anthony Abbot, CC Flickr.

Kirjoittaminen on taitolaji, jota usein verrataan käsityöläisyyteen. Opiskelijoiden vastauksista löytyy vastaava rinnastus: Sana teksti tulee latinan kielen sanasta textum merkiten ’kudelmaa’ ja ’kudosta’.” Mutta erokin on selvä:

[Käsityön] ohjeita noudattaen päädyn valmiiseen lopputulokseen. [--] Kirjoittaessani, näppäillessäni kirjaimista, sanoja, virkkeitä, lauseita, värejä, tunteita ja tuntemuksia, minulla ei ole malliohjetta, on tuotettava kaikki itse.

Erilaiset tekniikat, työkalut ja kirjoittamisen keinot liittyvät opintoihin. Tekstilajipiirteet tai tarinan rakentamisen elementit ovat selkeitä oman kirjoittamisen tukirakenteita. Yhdelle arvokkainta on kirjoittaa asioista, jotka tuntee, toiselle parasta nähdä kirjoittamisen mahdollisuudet, se kuinka moneen sanat taittuvat ja soveltuvat.

Monenlaista kirjoittamista kannattaa kokeilla ja havainnoida omaa tekemistään. Erilaiset harjoitukset ovat hyödyllisiä, myös kokeneelle kirjoittajalle: kukapa ei joskus kaipaisi keinoja päästä tekstissään eteenpäin? Kirjoittamisen jumeihin voi auttaa vaikkapa pastissiharjoitus tai kontrolloitu vapaa kirjoittaminen. Senkin voi oppia, ettei ole itselleen liian ankara:

Jos kirjoittaminen ei suju, ei pidä pakottaa itseä siihen, vaan luoda olosuhteet, jotka edesauttavat kirjoittamista.

Kirjoitusharjoitusten ohella analyysitaidot nousevat vastauksissa tärkeiksi. Oman tekstin analysoiminen voi avata silmät, mutta yhtä hyvin analyysitaidot voivat liittyä tekstilajien oppimiseen:

En ole aiemmin analysoinut elokuvaa kohtaus kohtaukselta. Näin ensimmäistä kertaa, miten tiiviisti elokuvan voi kietoa pääteemansa ympärille, miten kaikella on merkitystä, miten taloudellinen elokuva on tapahtumien ja kohtauksien suhteen, ja miten tarkasti se voi noudattaa käsikirjoitusoppaiden “nuotteja” olematta ennalta arvattava tai kömpelö.

Prosessin haltuun ottamisen taidot näkyivät vastauksissa: oppii aikatauluttamaan, saa tekstit viimeisteltyä. On varattava aikaa myös sille, että ottaa välillä etäisyyttä tekstiin.

Keinojen ja taitojen kerryttäminen ei vielä tee kirjoittajaa: 
Jossain vaiheessa [--] täytyy päästää irti opettajista, kurssikavereista, opaskirjoista, annetuista aiheista ja alkaa kirjoittaa itse.
Kun omat siivet alkavat kantaa, voi työkalupakkiakin täydentää omin voimin.



Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:
Palaute on avain omaan prosessiin


perjantai 13. lokakuuta 2017

Palaute on avain omaan prosessiin

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.


By Tim Green from Bradford (Doors)
[CC By 2.0 (http://creativecommons.org/licences/by/2.0)], via Wikimedia Commons

Käsitys kirjoittamisesta prosessina lienee jollain tavoin lähes kaiken nykyisen kirjoittamisen opetuksen pohjana. Oma prosessia tarkastellaan erilaisissa kirjoittamistehtävissä: ideoiminen, suunnittelu, luonnostelu, palaute, muokkaus ja viimeistely vaihtelevat aina tarpeen mukaan. 

Silti saattaa olla niin, että vasta opintojen myötä muodostuu selkeä käsitys omasta kirjoittamisesta prosessina:
Paras oppi oli se, että kirjoittaminen on prosessi, kerralla ei tarvitse tulla valmista. Tätä en ollut oikein ymmärtänyt, vaikka kirjoitan työkseni, olen kirjoittanut jo kymmeniä vuosia.
Ymmärrys kirjoittamisen eri vaiheista tarjoaa uuden perspektiivin, jossa jopa oma asenne kirjoittamiseen voi muuttua aiempaa lempeämmäksi. Prosessi muodostaa kehyksen, jonka myötä epävarmuus omaa kirjoittamista kohtaan helpottaa. Kun esimerkiksi nopeassa aikataulussa ei ole mahdollista tehdä huipputekstiä, ymmärrys prosessista auttaa hyväksymään 'riittävän hyvän'. Toisaalta se mahdollistaa myös huipputekstin hiomisen, jos on tarpeeksi sinnikäs. 

Prosessin tärkeimmäksi osaksi kirjoittamisen opinnoissa nousee ehdottomasti palaute:
[--] kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi, jota ei voi aivan yksin saattaa loppuun. Siksi palautteen antaminen ja vastaanottaminen on niin tärkeää.
Ehkä hieman yllättäen palautetaidot nousivat näissä vastauksissa vähintään yhtä arvokkaiksi opeiksi kuin palautteen sisältö ja kirjoittajana kehittyminen:
Asian voisi oikeastaan tiivistää kahteen sanaan: rakentava palaute. Vaikka olin opiskellut kirjoittamista aikaisemminkin, ei rakentavan palautteen antamista ollut missään opetettu tai harjoiteltu. 
[P]alautteen vastaanottaminen on aikaisemmin ollut todella vaikeaa, se on mennyt niin sanotusti tunteisiin. Kirjoittamisen opintojen avulla olen oppinut suhtautumaan myös omiin teksteihini analyyttisemmin ja pystyn aikaisempaa paremmin ymmärtämään, mitä palautteen antaja tarkoittaa.
Rehellinen, mutta kannustava palaute koetaan nimenomaan prosessin osaksi, tärkeäksi vaiheeksi kohti valmista tekstiä:
Sain opinnoissa paljon kannustavaa palautetta, vaikka tekstini olivatkin aika raakileita, ja opin, että tekstejä hiomalla voi päästä haluamaansa tavoitteeseen.
Minä pidin siitä, että palautteenantajat, [--] olivat rehellisesti äänessä omia mieltymyksiään peittelemättä, totta tosiaan kuin ojentaisivat avaimia suljettuihin oviin.
Kirjoittamisen ymmärtäminen prosessiksi ei ole uusi asia, palautetyöskentely kuuluu kirjoittamisen opintoihin. Näyttää kuitenkin siltä, että prosessin ja palautteen merkitys omalle kirjoittamiselle kirkastuu opintojen aikana.


Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:


torstai 28. syyskuuta 2017

”Tärkeintä on oma kirjoittaminen”

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista käynnistyy tänään ja jatkuu syyslukukauden ajan. Iso kiitos kaikille parhaat oppinsa kertoneille!

Vastausten jäsenteleminen on ollut kiehtovaa ja innostavaa. Julkaistavat blogitekstit koostuvat samoihin asioihin kiertyneistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

By Rhett Maxwell - pencils in a cup, CC BY 2.0,
(https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=48392481)

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Oman kirjoittamisen korostaminen saattaa kuulostaa kovin ilmeiseltä vastaukselta, mutta tarkemmin katsottuna se vie kirjoittamisen oppimisen ytimeen. Oikopolkuja on turha etsiä:
Opintojen aikana kirkastui, että jokainen teksti syntyy sana kerrallaan ja että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. 

Kirjoittamista voi harjoitella 

Kirjoittamisen ymmärtäminen taidoksi, jota voi harjoitella ja kehittää, on ollut merkityksellinen paitsi kulloisenkin tekstin, myös kirjoittajaidentiteetin kannalta. Kokemus oman kirjoittamisen vahvistumisesta aiheuttaa myönteisen kehän: mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän haluan kirjoittaa. 

Tekstit valmistuvat, kun syntynyt rutiini innostaa viimeistelemään ituja, alkuja, raakileita tai muuten keskeneräisiä kirjoituksia. Omien tekstien edistyminen ja kehittyminen palkitsee.


Säännöllinen kirjoittaminen antaa uskoa omaan tekemiseen

Inspiraatiota ei kannata jäädä odottamaan: 
Hyvä fiilis syntyy usein kirjoittamisen lomassa, kun vain tarttuu työhön. 

Silloin voi käydä niin, että kieli vie. Tiedot, kokemukset, tuntemukset ja käsitykset muodostavat merkityksiä ja järjestyvät toisille jaettaviksi teksteiksi. Kirjoittaminen myös ruokkii kirjoittamista: 
kaikesta kirjoittamisesta ja kirjoittamisen lajeihin tutustumisesta voi saada hyviä mausteita siihen omalta tuntuvaan lajiin.
  

Oma tyyli voi löytyä vain kirjoittamalla

Kirjoittamisen opinnot saattavat avata runohanat tai ne vievät penkomaan tekstien maailman rompetorille. Oman tyylin rakennusaineet löytyvät ja vahvistuvat kirjoittamalla: 
 
Oma tyylini on tavallaan ollut olemassa, mutta olen etsinyt sitä pitkään ja nyt siis löytänyt. Siihen olen tarvinnut ainakin kaunokirjallista esseetä, faktan ja fiktion sekoittamista, autofiktiota ja elämäkerrallista kirjoittamista ja proosan perusteita – sekä rohkeutta uskoa omaan ääneeni.

Rohkeudesta kuulemme lisää syksyn mittaan.