Sivut

perjantai 21. helmikuuta 2020

Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu – Oppimispäiväkirja osa 3/3

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Julkaisusarjan päättää anonyymi esseemuotoinen oppimispäiväkirja.

carving tool set
Kuva: Philip Swinburn


Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu


Kirjoittaminen jatkaa vanhaa kaunopuheisuuden perinnettä. Aristoteles (1447b–1448a) liittää kirjailijoiden hyvin tuntemassa Runousopissa proosan ja runouden kielillä tehtävän taiteen osaksi taitoja (kreik. tekhne), joilla on omat lainalaisuutensa ja piirteensä mutta jotka yhtä kaikki ovat taitoja.

Taide- ja taito-sanojen käsitehistoria on pitkä ja mutkikas (ks. Pitkänen 2019) eikä sen käsittely koko laajuudessaan ole tämän oppimistehtävän päämäärä. Sen sijaan tästä historiallisesta oivalluksesta tekemäni havainto on.

Aloittaessani ensimmäisen luovan kirjoittamisen kurssini tiesin valehtelematta jo melko paljon kirjallisuudesta, luovuudesta ja kirjoittamisesta. Tätä taustaa vastaan olisi luonnollista kysyä, mitä edes odotin oppivani. Vastaukseni oli, en tiedä, mutta jollakin on täydennettävä sitä, mikä ei ole täydellistä. Suoraviivainen ihminen voisi sanoa, että lähdin mukaan avoimin mielin ja vailla suurempia odotuksia. Mutta koska kyse on opiskelusta, jotainhan täytyy tapahtua: muutoksen, muotoutumisen, uusiutumisen.

Kurssin kuluessa työskentelin tekstien parissa, mutta en erityisemmin ajatellut, mitä ne minulle opettivat. Runouden kirjoittaminen avasi tekstuaalista ääntä, proosa pakotti pohtimaan lauseiden poljentoa. Esittelyissä ja keskusteluissa puhdistettiin tekstin sosiaalisen jakamisen tukoksia. Kaikki tehtävät vaativat keskittymistä yhteen päämäärään, eikä niiden keskellä liiemmin tullut mieleen pohtia tarkoituksia tai tiedon konstruointia.

Tekstilajien kokeilu osoittautui hauskaksi puuhaksi, sillä esimerkiksi draama on itselleni vaivalloinen taiteen muoto kaikkine muodollisine piirteineen (ks. Lintunen 2012; Vacklin & Rosenvall 2015). Jälleen kerran oman mukavuusalueen ulkopuolelle pakottaminen tuntui tuottavan suurinta aivojen kipristelyä, joka lopulta on varmin merkki oppimisprosessista. Jälleen kerran, kun minut on pakotettu kääntämään tekstini jotain kohti, ampumaan sitä merkkisarjalla, tulituksen keskellä alkaa paljastua muotoja, jotka toki ovat olleet olemassa jo aiemmin mutta joita ei ole huomannut. Sormet vain liikkuvat ja kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Mutta niin, entä alussa mainittu tekhne, tekniikka, taito; siis käsite, jota tämä teksti käsittelee. Kirjoittajan taito on kykyä käsitellä ajatuksia ja pukea niille merkkitakit ja -housut ja laittaa ne kyykkäämään pilkkujen tahtiin. Jotain sellaista olen kai oppinut, vaikka minun on todella vaikea näyttää sitä itselleni. Sellaisia taidot ovat: niitä ei voi selittää eikä niitä voi typistää tietoon. Vaikka olen Runousoppini tavannut, ei tankattu tieto ole suoraan muuttunut käsien liikkeiksi näppäimistöllä taitavina ketjuina. En halua valehdella, että oppimiseni olisi ollut välähdyksenomaisia ”Ahaa!”- elämyksiä tai edes varsinaisia oivalluksia. Mutta en osaa myöskään uskoa, että en olisi oppinut mitään.

Olen jälleen huomannut, että taidot eivät kehity tyhjiössä. Vaikka kuinka kirjoittaisin, en usko, että kirjoittamiseni juuri kehittyisi, ellen myös lukisi, lähettäisi ja vastaanottaisi. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat ihmisen luontaista halua tietää ja tuntea toinen ihminen; siis kommunikaatiota, jonka asymmetria on yksinään mahdotonta. Kuten Miisa Jääskeläinen (2005, 88) asian ilmaisee: ”Kun teksti aloittaa julkisen elämänsä, kirjoittaja menettää yksinoikeutensa määritellä, mistä siinä onkaan kysymys – –.” Toisin sanoen teksti saa mahdollisuutensa viestiä kaikki (mahdolliset) merkityksensä vasta, kun sillä on lukija, joka ei ole kirjoittaja itse.

Esseisti ja kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen (2011, 9) kirjoittaa mainiossa Lukijoiden yhteisössään: ”Sanat eivät ole vain kasa kolikkoja, joilla ostan itselleni merkityksiä. Toiset ihmiset eivät ole vain kohteita halulleni. – – Kirjoituksen voimalla vaihdan ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lennän toisilla mantereilla, virnistän apinan hampailla, keskustelen kuolleiden kanssa, – – kaiken tämän teen sinun tajunnassasi, sinun aivojesi hermoradoissa.” Kirjoittamisen ja lukemisen vastavuoroisuus on motiivi kahdella tapaa: Se motivoi halun tietää ja halun kertoa. En usko, että ilman lukijoita ja keskustelukumppaneita kirjoittamisestani olisi tullut yhtään mitään.

Kokonaisuudessaan kurssi on ollut minulle kuin verstas, jossa olen saanut sorvailla erilaisia tekstejä ja kuulla muiden ajatuksia niiden ulkomuodosta. Näiden metaforien valossa näen oman oppimiseni taidollisena: käsityöläisyytenä, joka on toki kirjallisuuden kontekstissa vaalittu vertailukohta (ks. Parkko 2012, 60). Taaksepäin katsoen se on kenties juuri sitä, mitä kurssilta odotin. Sillä eihän kukaan halua olla ”kirjoittaja” teoriassa – käsitteellistä tietoa millään muotoa väheksymättä – vaan tietonsa taidoiksi jalostanut Kirjoittaja.


Lähteet:
Aristoteles 2012. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus: Helsinki.
Jääskeläinen, M. 2005. Sana kerrallaan. Helsinki: WSOY.
Korhonen, K. 2011. Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Helsinki: Avain.
Lintunen, J. 2012. Dramaturgian perusteita. Opetusmoniste.
Parkko, T. 2012. Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain.
Pitkänen, R. 2019. Taiteen ja taidon väärästä ja oikeasta historiasta. Julkaistu niin & näin 1/2019.
Eurooppalaisen filosofian seura ry: Tampere, 19–22. Vacklin, A. & Rosenvall, J. 2015. Käsikirjoittamisen taito. Helsinki: Like.



Sarjan aiemmat tekstit:
Maria Oravakangas: Ympäristö synnytti tarinan  Oppimispäiväkirja osa 2/3
Mari Maasilta: Rippituolissa − Oppimispäiväkirja osa 1/3

perjantai 31. tammikuuta 2020

Ympäristö synnytti tarinan – Oppimispäiväkirja osa 2/3

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Toisena tekstinä julkaistaan Maria Oravakankaan oppimispäiväkirja. Pääset lukemaan koko oppimispäiväkirjan klikkaamalla kuvan alta löytyvää linkkiä.

Sarjan aiemmat tekstit:
Mari Maasilta: Rippituolissa − Oppimispäiväkirja osa 1/3

perjantai 10. tammikuuta 2020

Rippituolissa – Oppimispäiväkirja osa 1/3

Kuva: Green Chameleon

Oppimispäiväkirja ei tekstilajina nöyristele. Parhaimmillaan se on ilmaisun, muodon ja reflektion synteesi, joka syventää oppimista, itsetuntemusta ja kirjoittajana kehittymistä sekä antaa opettajalle palautetta kurssista. 

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Toivottavasti ne toimivat avartavina ja innostavina esimerkkeinä erilaisista oppimispäiväkirjatoteutuksista!

Julkaisusarjan aloittaa Mari Maasillan teksti.



Rippituolissa


MINÄ: Isä, haluaisin ripittäytyä. Minulla on paljon tunnustettavaa Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat-kurssin tekemisistäni.

PAPPI: Et olekaan liian usein täällä näyttäytynyt. Mikä mieltäsi piinaa, lapseni?

MINÄ: Siinäpä se, mikään ei piinaa. Olen antautunut kirjoittamisen hurmalle ja unohtanut sinut. Se runoharjoituskin…

PAPPI: Sinäkö runoilet? Eihän se kuulu repertuaariisi.

MINÄ: Mutta innostuin niin Tommi Parkon kirjasta Runouden ilmiöitä (2012). Sen ansiosta aloin nähdä runoja kaikkialla. Omaan runooni yritin saada erityisesti rytmiä, liikettä ja visuaalisuutta.  Rytmin muutokset toin esille esimerkiksi siirtymällä ensimmäisen säkeen passiivisesta 'nukkua'-verbistä toisessa säkeessä aktiivisempaan tanssia-verbiin. Kummankin verbilauseen jälkeen toistin kertosäkeenomaisesti kolmea minulle tärkeää sanaa: juna (joka symboloi matkustamista), metsä (luonnon metafora) ja kirja (symboloi sekä lukemista että kirjoittamista). Matkan etenemisen toin esiin visuaalisesti siirtämällä rivin aloituskohtaa seuraavassa säkeistössä edemmäksi. Pelkästään välimerkkejä, tavu- ja ajatusviivoja kokeilin useilla eri tavoin ja mielestäni ne lopulta välittivät junan liikkeen rytmiä…

PAPPI: Lapsi, lapsi! Sinä lankeat selittämisen syntiin. Tulkinta syntyy lukijan mielessä, sinä et siihen selittämiselläsi voi vaikuttaa (Jääskeläinen 2002, 88).

MINÄ: Sitten oli se kertomus. Sitä kirjoittaessani lähdin liikkeelle todellisesta muistostani, mutta etäännytin sen valitsemalla kertojaksi toisen henkilön, joka kirjoittaa kuvitteelliselle minälleni yksikön toisessa persoonassa. Hän muistaa minun puolestani. Ja hän muistaa ehkä toisin kuin minä olisin muistanut (Jääskeläinen 2002, 93-94). Halusin kokeilla tätä persoonamuotoa, koska sitä käytetään melko vähän kaunokirjallisuudessa. Muistojen lisäksi, kiinnitin huomiota faktojen oikeellisuuteen: tutkin karttaa ja etsin unohtunutta matkareittiäni. Katselin myös vanhoja valokuvia selvittääkseni, minkälaiset hiukset tai pukeutumistyyli minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten. (Havaste 2017, 87-88; Jääskeläinen 2002, 81-83.)

PAPPI: Mutta sittenhän teit hyvin. Noudatit opettajilta saamiasi ohjeita. Saat synninpäästöni. Oliko sydämelläsi vielä muuta?

MINÄ: Draamakohtauksen kirjoittaminen oli aivan uutta, haastavaa se oli mutta niin hauskaa. Olen pahoillani Isä, mutta nautin siitäkin. Otin lähtökohdaksi aiemmin kirjoittamani novellin aihion, jossa - nyt kun sitä uudelleen katsoin - ei ollut juuri lainkaan dialogia. Piti siis oppia kirjoittamaan sellaista dialogia, joka toisi esiin henkilöiden persoonan ilman että tekstiin sisältyy henkilöiden kuvailua. Kokeilin erojen esiin tuontia kielen avulla ja määräsin toisen päähenkilöni puhumaan tamperetta, kun taas toinen puhui tavallista yleiskieltä. Joitain asioita jouduin tarkistamaan Pipa päässä rotvallir reunalla -sanakirjasta ja pakko tunnustaa, että kiusasin myös tampereenkielisiä ystäviäni. Oliko se paha, Isä?

PAPPI: Ovatko he vielä ystäviäsi? Muistitko antaa heille myös vastapalautetta?

MINÄ: Toki, toki. Nytkin olen lähdössä kirjoittajaystäväni kanssa kahville ruotimaan hänen novelliaihiotaan. Mutta saanko keroa vielä vähän siitä draamasta? Henkilöiden välisen konfliktin lisäksi tavoitteenani oli kuvata myös Uolevin sisäistä konfliktia: hänhän näytti ulkoisesti hakevan uutta naisseuralaista, mutta ei henkisesti ollut päässyt eroon entisestä naisystävästään Riikasta. Palautteen perusteella tämä ei ehkä täysin toteutunut, mutta en myöskään halunnut muokata konfliktia eksplisiitimmäksi, kuten Kaisa ehdotti, koska se ei mielestäni sopinut Uolevin persoonaan.  

PAPPI: Hyvä, hyvä, lapseni. Sinun täytyykin vahvistua kirjoittajana. Itse tiedät, mitä haluat teksteilläsi välittää. Jokaisen palautteen ei pidä antaa vaikuttaa, vaikka ne nöyrästi onkin otettava vastaan.

MINÄ: Menin tapaamaan erästä näytelmäkirjailijaakin, sillä Tampereen Työväenteatterissa julkistettiin Sirkku Peltolan uusi näytelmä Koiran morsiamet (2019) ja siellä oli mahdollista seurata näytelmän joitain kohtauksia. Oli kiinnostavaa kuulla Peltolan kertovan työskentelyprosessistaan ja lukea sen jälkeen hänen näytelmänsä. Näytelmä oli täysin ilman parenteeseja, joten päätin itse kokeilla samaa. Tällainen käsikirjoitus antaa mielestäni enemmän tilaa ohjaukselle. Keskustelin parenteesein poisjättämisestä ja murteen käyttämisestä myös Kaisan kanssa. Rukoilethan, Isä, myös opettajiemme puolesta? He tekevät hyvää työtä, kun jaksavat vastata kysymyksiimme.

PAPPI: Opettajat ovat taivaallisen isän erikoissuojeluksessa, kyllähän sinä sen tiedät.

MINÄ: Esseetä kirjoittaessani sain rangaistuksen siitä, että olin liiaksi ilotellut kurssin muiden tehtävien parissa. Muistin, että työtähän tämä vain on. Esseiden kirjoittaminen on minulle tuttua palkkatyöni kautta, mutta nyt piti yrittää kirjoittaa kaunokirjallisuuden tyylikeinoja hyväksikäyttäen. Siihen en pystynyt! Selkäytimeeni ovat iskostuneet tieteellisen esseen kirjoitusohjeet, joten niitä noudatin tälläkin kurssilla. Rukoilethan minulle voimaa, että jaksaisin uudistua? - Ai niin, Isä, sinäkin varmaan pitäisit Jussi Tikkasen (2019) esseestä Suden hammas, jonka löysin Suomen Luonnosta. Se kurkottaa asiantuntija-artikkelia pidemmälle ja oli lehdessä oikein nimetty esseeksi. 

PAPPI: Kiitos vihjeestä, lapseni, mutta taidan pysytellä taivaallisissa teksteissä.

MINÄ: Sitten annan sinulle toisen vihjeen: Olli Löytty analysoi Luukkaan jouluevankeliumia eräässä Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisussa lähiluvun keinoin. Siitä varmasti pitäisit.

PAPPI: Johan nyt, tässähän menevät roolit sekaisin. Minä olen täällä rippituolissa neuvomassa sinua, et sinä minua. Eikä Löytyn artikkeli edes kuulunut tuon kurssisi lukemistoon.

MINÄ: Anteeksi, Isä. Mutta kun olen niin innoissani. 

PAPPI: Saat anteeksi, lapseni. Mene nyt, Pyhä Lucia sinua suojelkoon.



Kirjallisuus

Havaste, P. 2017. Historiallinen romaani tiedon lähteenä. Teoksessa Hiidenmaa, P. (toim.) T niin kuin tietokirjallisuus. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja. Helsinki: Äidinkielen opettajain liitto, 87–100.
Jääskeläinen, M. 2005. Sana kerrallaan. Helsinki: WSOY.
Löytty, O. 2012. Kertomuksen ihme. Teoksessa K. Kurikka, O. Löytty, K. Melkas & V. Parente- Čapková (toim.) Kertomuksen luonto. Nykykulttuurin tutkimuksen julkaisuja 17. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 87–92.
Parkko, T. 2012. Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain.
Peltola, S. 2019. Koiran morsiamet.
Tikkanen, J. 2019. Suden hammas. Suomen luonto, no 7, 24-30.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Terapeuttista ja antiterapeuttista kirjoittamista: kivun kohtaamisen kautta onnistumiseen

Kuva: Joonas Puuppo

Tämä on tarina siitä, millaisissa olosuhteissa kirjoitin Tapio Suomisen elämäkertakirjan Urheiluhullu – Stadioneilta suljetulle osastolle.

Jo yli kaksi vuosikymmentä olen nähnyt läheltä sitä, mitä on sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä: läheiseni sairaus on vaikuttanut minuun monin tavoin. Se on tehnyt minusta vahvan, koska vahvuus on ollut ainoa vaihtoehto, mutta mukanani on kulkenut myös alituinen pelko ja huoli läheiseni hyvinvoinnista. Tämä on johtanut pahimmillaan myös satunnaisiin heikkouden hetkiin, jaksoihin, joina olen ollut liikaa tunteideni armoilla.

Oli luontevaa alkaa tehdä kirjaa Tapio Suomisesta, hänen sairautensa oli minulle läpeensä tuttu. Keväällä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kirjoittaminen, sairauden syvyyksiin sukeltaminen, oli terapeuttista. Kirjoitin jostain, josta tiesin, ja kirjani kohdehenkilöä haastatellessani osasin esittää oikeita kysymyksiä, sillä olinhan kehittynyt juuri tämän sairauden ymmärtäjäksi. Terapeuttisuus muuttui painajaiseksi, kun sain kuulla läheisen ihmisen syöksyneen maniaan aikana, jona luulin hänen sairautensa olevansa hallinnassa. Se oli raskas isku.

Aiemmin kirjani teon aikana olin eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästäni, mikä oli vaikeuttanut kirjani tekemistä, mutta minkä olin oppinut kääntämään voimavarakseni. Nyt olin päässyt yli, tapailin jo uutta naisystävää, jonka kanssa luulin olevani kehittämässä jotain pysyvää. Sitten läheiseni maniakausi alkoi, enkä kokenut uuden kumppanini ymmärtävän, päinvastoin: hän ei tuntunut yhtään käsittävän, mitä kävin läpi. Jätin hänet.

Olin jälleen eronnut, jo toisen kerran saman kirjan teon aikana, vaikka kirjan tekojakso ei ollut pitkä. Eroaminen ei huolettanut tällä toisella kertaa – ei enää – vaan tärkeintä oli läheisen ihmisen hyvinvointi. Minun tuli löytää jostain supersankarin voimat, että jaksaisin tehdä kirjaa tiukalla aikataululla samaan aikaan, kun huolehtisin ja yrittäisin auttaa läheistäni. Tunsin, että minulla oli liikaa kuormaa ja liian vähän aikaa. Mutta oli kyse unelmasta: esikoisteoksestani. Kirjani oli valmistuttava. Oli vaikea hetkeksikään unohtaa läheiseni maniajakso, sillä Tapio Suomisen maniakäytös, josta kirjaani kirjoitin, oli liiankin samanlaista kuin läheiseni käytös. Tiesin, että osaisin olla vahva, mutta juuri silloin halusin huutaa, halusin olla heikko, se Huuto-maalauksen hahmo, joka suu ammollaan huutaa eksistentiaalista ahdistustaan ulospäin. Minä kirjoitin, kirjoitin lisää ja vielä lisää, ja samaan aikaan huusin tuskanhuutoani, elin kipua, jota kohti menin ja olin liki varma, että romahdus odottaisi kulman takana.

Kirjan tultua valmiiksi tunsin laittaneeni kaiken peliin – ja ylikin. Kirjoitin koko 426 sivuisen järkäleen noin 8 kuukaudessa läheiseni vaikeita tilanteita seuraten, omien erojeni pyörteissä. Huomasin, että kivun kohtaaminen rohkeasti jopa silloin, kun se ei tunnu hyvältä, voi olla erinomainen keino vahvistua ihmisenä, vahvistua kaikin tavoin.


Lasse Lindqvist

Kirjoittaja on jyväskyläläinen kirjailija ja kirjoittamisen ohjaaja, jolle urheiluhulluus on elämäntapa ja joka jakaa kirjailija Maria Peuran ajatuksen kirjailijuudesta extremeurheiluna.


tiistai 12. marraskuuta 2019

Pitääkö päätös, riittääkö rohkeus?

Kuva: Bruno Nascimento

Kirjoittamisen perusopintojen hakutehtävien luku-urakka on tältä syksyltä ohi. Hakemuksissa toistui yksi universaalilta tuntuva hakijaprofiili: tarinoista ja kirjoittamisesta nauttineen lapsen muutos intohimonsa hukanneeksi aikuiseksi. Hakuteksteissä näkyi myös voimaantuminen. Moni oli havahtunut Anne Martinin blogitekstiä lukiessaan siihen, että halusi tehdä muutoksen, tuoda kirjoittamisen takaisin elämäänsä, ja sen aika oli nyt.

Olimme kollegani kanssa ilahtuneita siitä, miten vahvan, positiivisen vaikutuksen Martinin teksti oli saanut aikaan. Jäin kuitenkin pohtimaan hakemuksissa toistuvan havahtumisen ja kirjoittamiselle omistautumisen pysyvyyttä. Kirjoittamisen perusopintoihin tuli jälleen paljon hakemuksia, ja suuri osa hakijoista jäi opintojen ulkopuolelle. Miten käy, kun pisteet eivät riitä opintopaikan saamiseen? Pitääkö päätös?

Olen huomannut, että suurella tunteella vannotut päätökset harvemmin kestävät. Arki yksinkertaisesti nakertaa niiltä pohjan. Liekö syynä se, että vahvan tunnelatauksen taustalla on usein vahva pelko. Pelko saa ensin vannomaan ja myöhemmin luovuttamaan. Sen sijaan päätökset, jotka tehdään tyynesti ja vakaasti, yleensä kestävät.

Kirjoittajaksi ryhtyminen voi olla yhden hetken suuri päätös, mutta kirjoittamisen istuttaminen elämään on arkinen valinta, joka tehdään päivittäin, myös sen suuren päätöksen jälkeen. Syy miksi Martinin päätös kantoi, voi hyvin johtua seuraavasta: ”Varasin kalenterista aikaa tekstien työstämiselle ja opinnoille.” Kirjoittamisen perusopinnot tukevat hyvin pieniä arkisia tekoja, sillä opintojaksot tehtävineen laittavat hommiin. Aikatauluttaminen on tärkeää, ja sitä kautta oppii myös jakamaan työskentelyä pienempiin osiin, eli tuomaan kirjoittamista osaksi jokapäiväistä arkea. Lisäksi kirjoittamiseen keskittyminen lisää kirjoittamisen paloa ja tiedonjanoa.

Pienet teot ovat mainioita myös sen takia, että niillä saa hämättyä kirjoittamista estävää pelkoa. Välttelemme helpommin sellaiseen asiaan ryhtymistä, joka tuntuu emotionaalisesti tai työmäärällisesti suurelta. Pienin, rauhallisin askelin pääsee pidemmälle, ja monesti myös nopeammin.

Mikäli et tämän syksyn haussa päässyt läpi, älä luovuta vaan ala hiljalleen vahvistaa kirjoittamisen roolia elämässäsi pienin teoin. Tunnusta jo olemassa oleva kirjoittaminen, ja pohdi sen lisäksi käytännön tasolla, milloin ja kuinka paljon haluat antaa kirjoittamiselle aikaa ja missä muodossa: haikupäiväkirjan, aamusivujen vai pienten päivittäisten harjoitusten avulla? Vai haluatko istuttaa kirjoittamisen arkeesi jonkin suuremman projektin kautta? Jos sinulla on idea laajemmasta tekstikokonaisuudesta, älä panttaa ideaa vaan kirjoita kokonaisuus ulos, jotta seuraavatkin ideat pääsevät syntymään teksteiksi. Luo pieniä tavoitteita: luku viikossa tai kaksikymmentä minuuttia kirjoittamista viidesti viikossa.

Kannattaa myös lukea työntekoon kannustavia kirjoja: esimerkiksi Elisabeth Gilbertin Big Magic on hauska, työn touhuun innostava teos, ja Frank Martelan motivaatiota käsittelevä Valonöörit on hyvä teos käytännönläheisempää ja tutkimustaustaista otetta kaipaavalle. Villinä korttina mainittakoon Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan, joka tökkää egoa kylkeen: estääkö kirjoittamiseen ryhtymistä se, että omaa kirjoittamistaan pitää niin erityisenä?

Haku kirjoittamisen perusopintoihin on jälleen ensi keväänä. Mikäli haluat hankkia etulyöntiaseman, suosittelen kirjallisuuden perusopintojen suorittamista ennen seuraavaa hakukertaa. Niistä on hyötyä sekä haussa että kirjoittamisen opiskelussa ylipäätään.

Antoisia, arkisia ja kauaskantoisia kirjoitushetkiä!

tiistai 8. lokakuuta 2019

Miten kirjoitat huomenna tai vuoden päästä? – Hae kirjoittamisen perusopintoihin 8.-23.10.

Kuva: Panu Hämeenaho

Onko kirjoittamisesi harvaa harhailua vai rutinoitunutta ja rohkeaa omien reittien luomista


"Sain opinnoissa paljon kannustavaa palautetta, vaikka tekstini olivatkin aika raakileita, ja opin, että tekstejä hiomalla voi päästä haluamaansa tavoitteeseen."

"Kirjoittamisen opintojen avulla olen oppinut suhtautumaan myös omiin teksteihini analyyttisemmin."

"Opinnot ovat pikkuhiljaa auttaneet minua hyväksymään myös epävarmuuden osaksi luovaa energiaani. Ilman sekä opettajien että kanssakirjoittajien kannustusta se ei olisi mahdollista."

"Rohkeus lähestyä sanoja mahdollisuutena tai paremmin sanoen mahdollisuuksina leikkiä sanoilla, irrotella merkityksillä ja sävyillä, kokeilla ja rikkoa rajoja."

"Oma tyylini on tavallaan ollut olemassa, mutta olen etsinyt sitä pitkään ja nyt siis löytänyt. Siihen olen tarvinnut ainakin kaunokirjallista esseetä, faktan ja fiktion sekoittamista, autofiktiota ja elämäkerrallista kirjoittamista ja proosan perusteita – sekä rohkeutta uskoa omaan ääneeni."

Selkeitä reittejä ja vehmaita sivupolkuja kirjoittamisen perusopinnoista. Haku auki 8.-23.10.2019.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Mikä naurattaa?

Tänä syksynä JYAY:n kirjoittamisen ja draamakasvatuksen opiskelijoilla on mainio mahdollisuus saada sketsinsä ammattiteatterin lavalle. Teatteri Eurooppa Neljä hakee sekä sketsejä että sketsi-ideoita kevään show'hun, ja haku on auki syyskuun ajan.

Millaisia sketsejä toivotte, tuottaja Kimmo Suortamo?

”Sketsihän on ihan oma taiteenlajinsa: pidempi kuin vitsi mutta lyhyempi kuin novelli tai näytelmä. Wikipedian määritelmän mukaan sketsi on 'tilannekomiikan varaan rakentuva yleensä kestoltaan lyhyt komediallinen esitys' eli toivomme juurikin napakoita ja hauskoja ideoita, jotka voidaan esittää näyttämöllä. Aihepiiriltään toivomme juhliin tai yleensä elämän kohokohtiin liittyviä tekstejä, mutta toki luemme mielellään myös sketsejä mistä aiheista vaan maan ja taivaan väliltä. Sketsin ei tarvitse välttämättä olla edes kokonaan valmiiksi kirjoitettu, ideakin riittää.”

Mitkä ovat hyvän sketsin elementit?

”Juuri edesmennyt sketsiviihteen mestari Jukka Virtanen on todennut, että 'tekstin ei aina tarvitse olla niin viimeisen päälle viisas, yksinkertainenkin teksti voi toimia muun kokonaisuuden yhteydessä'. Itse lisäisin vielä, että yksinkertaisuus on usein jopa valttia; liian monimutkainen kuvio voi estää jutun aukeamista. Toki joku pointti pitää olla jokaisella sketsillä. Hyvä sketsi aukeaa kerralla, naurattaa oivalluksellaan ja kasvaa loppua kohti. Lisäksi se päättyy riittävän nopeasti eikä jää toistamaan itseään. Parhaimmillaan sketsi myös yllättää eli kääntää tilanteet tavalla, jota katsoja ei osannut odottaa.”

Mikä on hauskaa?

”Se on hyvin persoonakohtainen kysymys eikä varmaankaan yhtä vastausta ole. Yleisellä tasolla kaikkien mielestä hauskaa huumoria voi löytyä esimerkiksi piintyneistä käsityksistä, stereotypioista, sukupolvien kohtaamisista tai vaikkapa mieltymyksistä. Myös sukupuolierot ja ihmissuhdekiemurat yleisellä tasolla ovat yleensä asioita, joista löytyy samaistumispintaa useimmille. Ja lähes kaikista elämän osa-alueistahan löytyy hauskuutta, kun katsoo vähän eri näkökulmasta ja uudesta vinkkelistä!”

Missä menee hyvän maun raja? Mille voi nauraa?

”Ammattikoomikoiden mukaan mille vain voi nauraa, mutta se vaatii kyllä jo sitten taitoa, pelisilmää ja rohkeuttakin. Huumori ei saa kuitenkaan mennä ilkeyden puolelle tai kohdistua puolustuskyvyttömään. Esimerkiksi satiiri kohdistuu määritelmänsä mukaan aina ylempään tahoon, eli valtaapitäviä voi mollata rajustikin, mutta yhteiskunnan heikompia ei. Omasta mielestäni hyvän maun raja menee juurikin siinä, että ei pilkata tai loukata ketään, vaikka tälle hyväntahtoisesti nauretaankin.”

Karmein sketsikokemuksesi?

”Pahimpia ovat sellaiset sketsit, jotka eivät oikein tunnu etenevän mihinkään ja kestävät tuhottoman pitkään: samaa asiaa jauhetaan ees ja taas eikä tajuta lopettaa, vaikka vitsi tuli jo kerrottua useampaankin kertaan. Vielä pahempaa on, jos sketsin idea ei aukea katsojalle ollenkaan tai mennään mauttomuuden puolelle. Kaiken kaikkiaan tylsät, tyylittömät ja myötähäpeää aiheuttavat sketsit ovat sellaisia, joista on jäänyt epämukava olo ja ne on halunnutkin unohtaa pian.”

Miten löytää sketsi-ideoita?

”Sketsi-ideoitahan on maailma pullollaan, kun vain osaa katsoa ja nähdä asioita vähän eri kulmista! Sketsin kirjoittaminen ei ehkä olekaan niin paljon jonkin uuden asian kuin uuden näkökulman keksimistä. Kannattaa siis kulkea avoimin mielin ja silmin ja pohtia ihmisten tekoja, niiden taustoja ja vaihtoehtoisia toimintamalleja: entäs jos tuo tekisikin noin tai näin, jos tämä tilanne tapahtuisikin tuolla tai siellä...? Tilannekomiikkaa tapahtuu meille kaikille varmaan päivittäin, kunhan sen vain näkee sellaisena!”

Minkä neuvon annat kirjoittajille?

”Jos jokin tilanne tai asia tuntuu itsestä hauskalta, se on sitä todennäköisesti myös jonkun muun mielestä. Ainoa selkeä kriteeri on, että liian sisäpiirijuttuja ei kannata kirjoittaa laajalle yleisölle; aina pitää olla sen verran kosketuspintaa, että satunnainen katsojakin ymmärtää mistä on kysymys. Teatterille kirjoittamisessa on lisäksi vielä se ero, että näyttämöllä tulkinta saa useita lisätasoja: puvut, äänet, näyttelijöiden karakterisointi ym. Näin ollen paperilla ihan suht ok, ei niin haha-hauska teksti saattaa lavalla herätä aivan uudella tavalla henkiin ja olla hulvaton naurupommi näyttelijöiden esittämänä.”


Yönäytös © Jiri Halttunen

Lisätietoa sketsihausta, palkkioista ja JYAY:n opiskelijoille luodusta sketsikirjoittamisen tukipaketista löytyy Facebookista Kirjoittajan matkassa -sivulta.