Sivut

tiistai 8. lokakuuta 2019

Miten kirjoitat huomenna tai vuoden päästä? – Hae kirjoittamisen perusopintoihin 8.-23.10.

Kuva: Panu Hämeenaho

Onko kirjoittamisesi harvaa harhailua vai rutinoitunutta ja rohkeaa omien reittien luomista


"Sain opinnoissa paljon kannustavaa palautetta, vaikka tekstini olivatkin aika raakileita, ja opin, että tekstejä hiomalla voi päästä haluamaansa tavoitteeseen."

"Kirjoittamisen opintojen avulla olen oppinut suhtautumaan myös omiin teksteihini analyyttisemmin."

"Opinnot ovat pikkuhiljaa auttaneet minua hyväksymään myös epävarmuuden osaksi luovaa energiaani. Ilman sekä opettajien että kanssakirjoittajien kannustusta se ei olisi mahdollista."

"Rohkeus lähestyä sanoja mahdollisuutena tai paremmin sanoen mahdollisuuksina leikkiä sanoilla, irrotella merkityksillä ja sävyillä, kokeilla ja rikkoa rajoja."

"Oma tyylini on tavallaan ollut olemassa, mutta olen etsinyt sitä pitkään ja nyt siis löytänyt. Siihen olen tarvinnut ainakin kaunokirjallista esseetä, faktan ja fiktion sekoittamista, autofiktiota ja elämäkerrallista kirjoittamista ja proosan perusteita – sekä rohkeutta uskoa omaan ääneeni."

Selkeitä reittejä ja vehmaita sivupolkuja kirjoittamisen perusopinnoista. Haku auki 8.-23.10.2019.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Mikä naurattaa?

Tänä syksynä JYAY:n kirjoittamisen ja draamakasvatuksen opiskelijoilla on mainio mahdollisuus saada sketsinsä ammattiteatterin lavalle. Teatteri Eurooppa Neljä hakee sekä sketsejä että sketsi-ideoita kevään show'hun, ja haku on auki syyskuun ajan.

Millaisia sketsejä toivotte, tuottaja Kimmo Suortamo?

”Sketsihän on ihan oma taiteenlajinsa: pidempi kuin vitsi mutta lyhyempi kuin novelli tai näytelmä. Wikipedian määritelmän mukaan sketsi on 'tilannekomiikan varaan rakentuva yleensä kestoltaan lyhyt komediallinen esitys' eli toivomme juurikin napakoita ja hauskoja ideoita, jotka voidaan esittää näyttämöllä. Aihepiiriltään toivomme juhliin tai yleensä elämän kohokohtiin liittyviä tekstejä, mutta toki luemme mielellään myös sketsejä mistä aiheista vaan maan ja taivaan väliltä. Sketsin ei tarvitse välttämättä olla edes kokonaan valmiiksi kirjoitettu, ideakin riittää.”

Mitkä ovat hyvän sketsin elementit?

”Juuri edesmennyt sketsiviihteen mestari Jukka Virtanen on todennut, että 'tekstin ei aina tarvitse olla niin viimeisen päälle viisas, yksinkertainenkin teksti voi toimia muun kokonaisuuden yhteydessä'. Itse lisäisin vielä, että yksinkertaisuus on usein jopa valttia; liian monimutkainen kuvio voi estää jutun aukeamista. Toki joku pointti pitää olla jokaisella sketsillä. Hyvä sketsi aukeaa kerralla, naurattaa oivalluksellaan ja kasvaa loppua kohti. Lisäksi se päättyy riittävän nopeasti eikä jää toistamaan itseään. Parhaimmillaan sketsi myös yllättää eli kääntää tilanteet tavalla, jota katsoja ei osannut odottaa.”

Mikä on hauskaa?

”Se on hyvin persoonakohtainen kysymys eikä varmaankaan yhtä vastausta ole. Yleisellä tasolla kaikkien mielestä hauskaa huumoria voi löytyä esimerkiksi piintyneistä käsityksistä, stereotypioista, sukupolvien kohtaamisista tai vaikkapa mieltymyksistä. Myös sukupuolierot ja ihmissuhdekiemurat yleisellä tasolla ovat yleensä asioita, joista löytyy samaistumispintaa useimmille. Ja lähes kaikista elämän osa-alueistahan löytyy hauskuutta, kun katsoo vähän eri näkökulmasta ja uudesta vinkkelistä!”

Missä menee hyvän maun raja? Mille voi nauraa?

”Ammattikoomikoiden mukaan mille vain voi nauraa, mutta se vaatii kyllä jo sitten taitoa, pelisilmää ja rohkeuttakin. Huumori ei saa kuitenkaan mennä ilkeyden puolelle tai kohdistua puolustuskyvyttömään. Esimerkiksi satiiri kohdistuu määritelmänsä mukaan aina ylempään tahoon, eli valtaapitäviä voi mollata rajustikin, mutta yhteiskunnan heikompia ei. Omasta mielestäni hyvän maun raja menee juurikin siinä, että ei pilkata tai loukata ketään, vaikka tälle hyväntahtoisesti nauretaankin.”

Karmein sketsikokemuksesi?

”Pahimpia ovat sellaiset sketsit, jotka eivät oikein tunnu etenevän mihinkään ja kestävät tuhottoman pitkään: samaa asiaa jauhetaan ees ja taas eikä tajuta lopettaa, vaikka vitsi tuli jo kerrottua useampaankin kertaan. Vielä pahempaa on, jos sketsin idea ei aukea katsojalle ollenkaan tai mennään mauttomuuden puolelle. Kaiken kaikkiaan tylsät, tyylittömät ja myötähäpeää aiheuttavat sketsit ovat sellaisia, joista on jäänyt epämukava olo ja ne on halunnutkin unohtaa pian.”

Miten löytää sketsi-ideoita?

”Sketsi-ideoitahan on maailma pullollaan, kun vain osaa katsoa ja nähdä asioita vähän eri kulmista! Sketsin kirjoittaminen ei ehkä olekaan niin paljon jonkin uuden asian kuin uuden näkökulman keksimistä. Kannattaa siis kulkea avoimin mielin ja silmin ja pohtia ihmisten tekoja, niiden taustoja ja vaihtoehtoisia toimintamalleja: entäs jos tuo tekisikin noin tai näin, jos tämä tilanne tapahtuisikin tuolla tai siellä...? Tilannekomiikkaa tapahtuu meille kaikille varmaan päivittäin, kunhan sen vain näkee sellaisena!”

Minkä neuvon annat kirjoittajille?

”Jos jokin tilanne tai asia tuntuu itsestä hauskalta, se on sitä todennäköisesti myös jonkun muun mielestä. Ainoa selkeä kriteeri on, että liian sisäpiirijuttuja ei kannata kirjoittaa laajalle yleisölle; aina pitää olla sen verran kosketuspintaa, että satunnainen katsojakin ymmärtää mistä on kysymys. Teatterille kirjoittamisessa on lisäksi vielä se ero, että näyttämöllä tulkinta saa useita lisätasoja: puvut, äänet, näyttelijöiden karakterisointi ym. Näin ollen paperilla ihan suht ok, ei niin haha-hauska teksti saattaa lavalla herätä aivan uudella tavalla henkiin ja olla hulvaton naurupommi näyttelijöiden esittämänä.”


Yönäytös © Jiri Halttunen

Lisätietoa sketsihausta, palkkioista ja JYAY:n opiskelijoille luodusta sketsikirjoittamisen tukipaketista löytyy Facebookista Kirjoittajan matkassa -sivulta.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Kirjoittamisen näköinen elämä


Kuva: Martti Minkkinen

Tiedätkö sen hetken, kun tajuaa olevasi kulkeutumassa sellaiseen suuntaan, joka ei tunnu oikealta? Jokin tuntuu perusteellisella tavalla väärältä, et voi edetä enää näin, mutta samalla pelkäät kuollaksesi pysähtymistä, sillä sen jälkeen on uskallettava lähteä uutta kohti. Uusi suunta on aina riski. Kun lopulta uskaltaa pysähtyä ja sanoa itselleen ääneen totuuden, jota on pakoillut, vyöryy ylitse helpotuksen aalto. Ensimmäiset haparoivat askeleet tuntuvat ilolta kantapäissä ja koko kehossa. Pelon ja epävarmuuden ylle nousee kummallinen tyyneys, luottamus, ja silloin sen tajuaa: Jokin minussa on muuttunut, eikä mikään tule enää koskaan olemaan aivan samanlaista kuin ennen tätä hetkeä.
Minä muistan hyvin oman hetkeni. Siitä on pian neljä vuotta. 

Olin aloittanut kirjoittamisen perusopinnot, ja eräässä tehtävässä kirjoittajan täytyi mennä itselleen tärkeään paikkaan pohtimaan sen tuntua ja merkitystä. Niinpä minä olin suukottanut pikkuista tytärtäni hyvästiksi, istunut autoon ja lähtenyt ajamaan. Ja nyt makasin perheemme mökin pihalla auringossa, kaikki aistit avoimina, kuuntelin elokuun täyteläisyyttä, kirjoitin muistivihkooni linnut ja tuulen, kaiken vihreyden, levollisen metsän rajan, nurmen kostean tuoksun, vapauden ja lämmön, tuulen joka silitti hiuksiani.

Aloin ajatella tulevia vuosia työelämässä, joka repii ja koettelee. Olin sitoutumassa tulevaisuuteen, joka ei tuntunut omalta, vain siksi, etten uskonut tarpeeksi itseeni tavoitellakseni mitään muutakaan. Tunsin äkillistä surua, kun ajattelin kaikkia tulevia vuosia ja vuosikymmeniä akateemisessa oravanpyörässä, josta pakenisin ajoittain kirjoittamalla, mutta aina vain harrastuksena, sivujuttuna, hetkittäin. Sekin aloittamani tarina, joka tuntui paisuvan päässäni romaaniksi asti, ei tulisi koskaan valmiiksi kaiken arjen keskellä. Sanat ja tekstinpätkät jäisivät aina pelkiksi pätkiksi, haaveiksi, ja se teki kipeää.

Sillä ainahan minä olin tiennyt, että kirjoittaminen ei ollut minulle mikään sivujuonne. Ei, se oli koko elämäni kantava asia, minuuteni ydin. Ja siinä hetkessä, mökin viileässä ilmassa, viimeisiä päiviään hengittävän kesän keskellä, minä pysähdyin. Aloin nähdä edessäni uuden tarinan, polun. Kirjoittamisen olisi annettava nivoutua kaikkeen, sille oli sallittava uusia reittejä ja uomia, sitä ei saisi enää pitää taskunpohjalla tai myöhäisillan väsyneissä hetkissä.

Mökiltä palattuani uskalsin sanoa tavoitteeni ääneen, tein siitä johtotähteni. Varasin kalenterista aikaa tekstien työstämiselle ja opinnoille. Päätin lähteä väitöskirjassani tutkimaan luovaa kirjoittamista ja sitä, miten sitä voidaan hyödyntää opettajien ammatillisen kasvun tukena. Väitöstutkimuksessani yhdistyvätkin oma taustani opettajana ja opettajankoulutuksen kehittäjänä sekä intohimoni kirjoittamiseen. Väitöstyö on nyt puolivälissä, ja myös palkkatyössäni opettajankoulutuslaitoksella saan työskennellä tekstien tuottamisen parissa. Olen vetänyt opettajien kirjoittamisen työpajoja ja ryhmiä, ja jatkanut kirjoittamisen aineopintoihin. Ja se mainitsemani tarina, siitä kasvoi romaanin käsikirjoitus.

Kuluneet vuodet eivät ole olleet helppoja, mutta silti jokainen uusi askel on ollut edellistä varmempi. Enemmän minun näköiseni. En kadu kipuiluja, en köyhyyttä, epävarmuutta. Ja minä muistan yhä sen elotuulen. Se jäi minuun kiinni.


Anne Martin


Kirjoittaja työskentelee opettajankoulutuslaitoksella tutkijana, rakastaa tarinoita ja tekee väitöskirjaa luovasta kirjoittamisesta ammatillisen kasvun tukena. 


keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Aiheutanko sanaraivoa?

Kuva: Risto Puumalainen

Tutustuin Jari Tammen Suureen ällösanakirjaan.
Se avasi maailmaani. En tiennyt, että yksittäiset sanat tai sanonnat voivat aiheuttaa noin vahvoja tunteita. En tiennyt, että ärsyttävistä tai inhottavista sanoista ja ilmauksista on netissä kymmeniä keskusteluketjuja. Facebookissakin on kuulemma ryhmä nimeltään Kielletyt sanat. Niistä Jari Tammi on poiminut ison osan kirjan sisällöstä. 

Suuren ällösanakirjan silmäilylukeminen aiheutti minulle paineita, sillä en halua olla ällö. Minun pitäisi siis opetella nuo tuhannet kirjassa mainitut ällöt ilmaukset ja välttää niitä. Ellen sitten joskus halua kirjoittaa superällösti ja käyttää kaikkia tuon kirjan sanoja. Kirja toimisi silloin hyvänä lähteenä ällöä henkilöhahmoa luodessa.  Paineitani vähensi kirjassa oleva totuus: "Toisen lempisanonta on toisen ärsöfraasi."

Pidän totuutena myös seuraavia Tammen ajatuksia: jokaisen ihmisen sanasto muodostuu lähes huomaamatta ja on aina monimerkityksellistä. Niinpä ajoittain joku vastaanottaja voi pitää sanojamme ällöttävinä. Koska tilanne on sama kaikille, niin paineiden ottaminen käytetyistä sanoista on jopa vainoharhaista.

Niinpä kirjoittajanakaan minun ei ehkä kannata ainakaan ensimmäisenä miettiä, onko käyttämäni sana tai sanonta ällöttävä tai kulunut, vaan käyttää osaamiani ja muistamiani sanoja tarinani kertomiseen. Kustannustoimittajan valtaan ja vastuuseen kuuluu etsiä ja karsia ällöt sanat ja ehdottaa niitä muutettaviksi. Tosin hänenkin muutosehdotuksensa jälkeen joku lukija voi kokea sanaraivoa. Sellaista elämä on, koskaan ei voi olla kaikille mieliksi. 

Tammen ajatuksia mukaillen jokaisella on vapaus ja oikeus käyttää juuri niitä sanoja, joita halua ja osaa. Jokaisella kuulijalla ja lukijalla on myös vapaus ja oikeus ärsyyntyä ällöinä pitämistään sanavalinnoista ja miettiä niille parempia vaihtoehtoja.

Sanat tai sanonnat eivät ole aiheuttaneet minussa suuria tunteita, vaan kertomuksen tilanteet ja tunnelma. Täysin immuuni sanavalintojen ällötykselle en kuitenkaan ole, sillä suutahdan sellaisten romaanien vieraskielisten sanojen ja sanontojen kohdalla, joita ei ole suomennettu. Jos lukijana en satu osaamaan sitä kieltä, niin tarinaan jää aukko, ellen etsi sanojen merkitystä sanakirjojen avulla. Sellainen kirjoittajan ja kustantajan sanavalinta saa lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi ja korostaa kirjoittajan viisautta. 

Viisas meistä jokainen halunnee olla, vaikka tyhmänä onkin joiltain osin helpompi elää. Silloin ei ainakaan murehdi turhia. Silloin ei esimerkiksi huomaa ällöjä sanoja eikä siten pahoita mieltään. Sulavien, sopivien, tuoreiden, jopa säkenöivien sanojen ja sanontojen käyttö osoittaa tietynlaista viisautta. Sellaista viisautta minunkin pitäisi kirjoittajana osoittaa. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta silti yritän, sillä nautin kirjoittamisesta. 

Risto Puumalainen

maanantai 8. huhtikuuta 2019

On kirjoittamisen aika



Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 8.-23.4.2019.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Omat kengät



Koukuttavista suhteista kertovaa kirjaani varten syvähaastattelin viittä ihmistä. Heidän tarinansa kiteyttävät monen muun kuulemani tarinan: sen, miksi jumitumme välillä suhteisiin, jotka tuottavat meille pahaa mieltä ja jopa kapeuttavat elämäämme. Näiden tarinoiden lisäksi kirjassa on hieman yli kolmenkymmenen ihmisen ajatuksia koukuttavista suhteista.

Keskusteluissa saatoin olla ihmisten tukena, peilauspintana, uskomusten haastajana ja uusien näkökulmien tuojana. Kirjoitin haastattelut aluksi haastattelijan näkökulmasta. Kirjoitustapa tuntui ontolta. Tuntui, kuin olisin etäännyttänyt kokemukset itsestäni. Aivan kuin olisin halunnut todeta, etteivät asiat koskettaneet minua. Mutta eihän se ollut totta! Kun kuuntelin kertomuksia uudestaan, jouduin katsomaan myös itseäni peiliin. Oli tutkailtava omia motiivejani kirjoittaa, käyttää toisten tarinoita ja tapojani olla ihmissuhteissa.

Päädyin kääntämään tarinat minä-muotoon. Asetuin vuorotellen kunkin haastattelemani henkilön nahkoihin. Tunsin surua, vihaa, hätää, hurmosta, kateutta ja ihmetystä. Jouduin pohtimaan monia asioita. Olisinko minä ollut valmis antamaan tarinani jonkun toisen käyttöön, jos minulla sellainen olisi? Kohtelinko toisten elämiä kunnioittaen? Saattaisiko tekstini aiheuttaa vaaran jollekulle, mikäli joku kuvittelisi itsensä sieltä tunnistavansa? Oliko minulla oikeutta kirjoittaa yksipuolisia totuuksia jättämällä toisen osapuolen versio kuulematta? Saattaisinko sanoillani loukata jotakuta, aiheuttaa parisuhdeongelmia tai antaa jollekulle välineen arvostella tuntemattomia ihmisiä heidän tavoistaan elää elämäänsä?

Olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, miten tärkeää on, että koettaa välillä katsoa maailmaa toisen ihmisen perspektiivistä. Olen saanut käydä inspiroivia keskusteluja haastateltujen kanssa siitä, miltä tuntuu lukea omaa tarinaa toisen kirjoittamana sekä millaisia tuntemuksia ja oivalluksia oman tarinan tarkastelu toisen kirjoittamana tuottaa. Ehkäpä tästä syntyy vielä jonakin päivänä uusi menetelmä asiakastyöhöni.

Etäältä voi olla kaukaa viisas ja jälkiviisas koko tarinan kuultuaan. Kun elämä heittää eteen haasteen, olennaista on, mitä siihen vastaa. Kun on hetkessä, jossa valintoja on tehtävä, ei mikään ole yksinkertaista. Vielä silloin ei nimittäin tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään.

Kokemustarinan voima on siinä, että kuullessamme sen emme ole kokemustemme kanssa yksin. Kun joku kertoo kokemuksistaan, saamme mahdollisuuden ymmärtää, miten moninaisia todellisuuksia maailmassamme elää samanaikaisesti. Nämä tarinat korostavat sitä, kuinka tärkeää on suhtautua toisiin kunnioittaen ja empaattisesti, vaikkei ymmärtäisikään heidän valintojaan tai tapaansa elää. Toisen kenkiä ei voi lainata kokeillakseen, miltä niissä tuntuisi kävellä. Meillä on vain omamme.

Susanna Ruuhilahti

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Tarinoita taajamista ja niiden takaa

Eeva Åkerblad

Unelmieni dokumenttiprojektissa kiertelisin suomalaisia syrjäkyliä ja taajamia. Tutustuisin paikallisiin pienyrittäjiin, järjestöihin, taiteilijoihin ja kulttuuritoimijoihin. Ihmisiin, jotka pitävät yllä talkoovoimin tai elantonsa eteen erikoiskauppaa, lomakeskusta, museota, taidegalleriaa, kesäteatteria tai ties minkälaista vetonaulaa, vaikka ostovoimat ja muuttovirrat väistämättä ja kiihtyvällä tahdilla kulkevat toisiin suuntiin. Mikä heidät saa tekemään, luomaan, kokeilemaan ja yrittämään?

Dokumenttini on vielä tekemättä, mutta erään (syntymäpaikkakunnaltani) Teuvalta saamani toimeksiannon myötä olen jo päässyt kurottelemaan aihetta kohti. Olen toimittanut tekstejä siirrettävästä saunasta, jonka nuoret rakensivat kahdeksassa päivässä (siirrettävien saunojen kokoontumisajoja varten, tietenkin) sekä vanhan navetan edessä laiduntavista esikuviensa kokoisista puulehmistä. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahvila-, pizzeria, kirpputori-, lankakauppa-, vaateliike- ja valokuvaamoyrittäjistä, joista toiset vasta aloittelevat ja toiset pyörittävät kauppaa jo ties monennessa polvessa.

Tekstit ovat nähtävillä Teuva täynnä tarinoita -verkkosivustolla, joka esittelee palasia paikallisesta elämänmenosta. Toimeksiantooni kuului toimittamista, haastattelujen tekemistä, kirjoittamista, verkkosivuston luomista, logosuunnittelua ja kuvaamista. Sivusto on osa EU-rahoitteista Leader-kehittämishanketta, ja sitä täydennetään tarinoilla edelleen.

Ihmisen tarve kokea ja tehdä kulttuuria on vääjäämätön. Jos tarjontaa ei ole, tuntuu aina löytyvän joku itsepintainen, joka sitä alkaa tuottaa, oli asuinseutu mikä tahansa. Vireyden tuntu ei ole aina suoraan verrannollinen asukasluvun kanssa. Tämä näkyy pitkin poikin Suomea mitä ihanimmilla, absurdeimmilla, ällistyttävimmillä ja ihmetyttävimmillä tavoilla. Kesäisten maanteiden varsilla vilisee kyllä huoltoasemaketjuja, männynrunkoja ja peltoja, mutta myös paljon muuta. On mainoskylttejä tapahtumista, esityksistä ja markkinoista. On ITE-taidetta, latokahviloita, muistomerkkejä ja koko kirjo käyntikohteita. Siis kaikenlaista kerrassaan rakastettavaa sivuseutujen omintakeisuutta, joskus eksentrismiäkin.

Mikä tässä maailmassa sitten niin vetää minua puoleensa? En haluaisi selittää kaihon, ihailun ja lempeän melankolian sekaista kunnioitustani ja kiintymystäni vain nostalgialla, “kotiseutuylpeydellä” tai jonkinlaisella maaseudun rapautumisen romantisoinnilla. Ironialla en ainakaan. Ehkä se on enemmän rakkautta omaehtoiseen tee se itse -mielenmaisemaan, suuruudenhulluuteen, toiveikkuuteen – kaikenkirjavaan inhimillisyyteen.

Selkeästi en ole viehtymyksessäni ainut. Aiheesta on jo esimerkiksi Jantso Jokelin ehtinyt kirjoittaa mainion esseen. Isketäänpä samaan kultasuoneen myös Ylen Egenland-ohjelmasarjassa, “ihmisten näköisessä matkaoppaassa Suomeen”.

Tarinallistamiseen sinänsä on minusta suhtauduttava lämmöllä, mutta varauksella. Sivuston tarinoita kirjoittaessani oivalsin pian, millainen vastuu tarinallistamiseen liittyy, etenkin, kun kyseessä ovat oikeat ihmiset. On jaksettava kysyä: Kenen tarina kerrotaan, kuka sen kertoo, millä keinoin ja miksi? Kenen tarinaa ei kerrota? Mitä nostetaan etualalle, mitä leikataan kokonaan pois, ja kuka sen päättää? Missä menevät journalismin, taiteen, sisällöntuotannon ja mainonnan rajat? Mitä on tarinallistajan etiikka? Kertomusmuodon voimasta ja vaaroista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektiin.

Tämän silti tiedän: ihminen on tavattoman kiinnostava. Ja se, että toisen ihmisen kertomia asioita saa siirtää sanoiksi, virkkeiksi ja jopa kokonaisiksi tarinoiksi muiden silmien alle, on paitsi kunnia- myös vastuutehtävä.

Eeva Åkerblad


Kirjoittaja on kirjallisuudesta valmistunut FM, joka opiskelee kirjoittamisen perusopintoja. Työskentelee kulttuurialan yrittäjänä ja ohjailee kirjoittamisen ilon ja tekemisen pokan äärelle pääasiassa lapsia ja nuoria, mutta yhä enemmän myös itseään.