Sivut

torstai 8. joulukuuta 2016

Prosaisti vierailee runouden puutarhassa

Miksi runoilijoiden romaaneista tuppaa tulemaan niin hyviä, kysyy Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi arvioidessaan runoilija Sinikka Vuolan esikoisromaania Replika.

Pirkko Heikkinen
Tietysti siksi, että runous notkistaa, se on terveellistä kaikille jotka kirjoittavat. Se opettaa rytmin, kiihdyttämisen. Rauhoittumisen, tarpeellisen toiston. Metaforan edut. Runouden geenit tuovat tekstiin salaperäisyyttä, taikavoimaa, tiheyttä, rivienvälisyyttä, yllätyksiä. Luetelmaan voisin lisätä emotionaalisuuden, subjektisuuden, erilaisten kuvauskulmien ja kuvakokojen käytön, luonnosmaisuuden, randomilla liikkumisen, impression, monimerkityksisyyden. Ja toisaalta pirullisen tarkan hionnan. Runogeeninen proosa kohostuu normitodellisuudesta eri lailla kuin proosageeninen. Runoilija uskaltaa mitata aikaa sanomalla päällystakki sitten.

Pesuvati muuttuu milloin salaattikulhoksi, milloin yöastiaksi; pieni tammijakkara on koroke tai istuin tai yöpöytä; ne tekevät ainoastaan sen mitä haluamme niiden tekevän. Voimme kuluttaa ne naarmuille, voimme hajottaa ne tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne eivät koskaan vastusta meitä. Ne ovat aina läsnä ja saatavilla. Esineet ovat olemassa meitä varten, kuten sinäkin vain minua varten. (Sinikka Vuola kuvaa ympäristöä Replikassa, 11).

Runoilijan keinoja viljelevä proosa on siis kieleltään, rytmiltään ja rakenteeltaan lähellä runoa. Tämän syksyn kotimaisesta kirjatarjonnasta poimin esiin Vuolan lisäksi Finlandia-palkitun Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista, Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon saaneen Hanna Weseliuksen romaanin Alma! ja Sirpa Kähkösen Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesä. Tämä syksy on runoudelle altistunut.

 Hanna Weselius kuvaa romaaninsa nimihenkilöä Alma Mahleria näin: Musta hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka, ruusu tai orvokki. Vaan ei ole.

Sirpa Kähkösen seitsenosaiseksi kasvanut Kuopio-sarja on loistava kuvaus itäsuomalaisen pikkukaupungin ilmapiiristä ja ihmisistä 1930-luvulta vuoteen 1968, Euroopan hulluun vuoteen. Kuudessa ensimmäisessä osassa Kähkönen on pysytellyt nk. kaikkinäkevän kertojan tekniikassa, mutta seitsemännessä osassa tankkien kesässä Kähkönen ei omien sanojensa mukaan enää kyennyt eikä halunnut tukeutua yhden näkökulman fokalisointiin. Olen halunnut luoda kokonaistaideteoksen, jossa pienestä peilistä näkyy iso historia, Kähkönen sanoo. Niinpä Tankkien kesässä on likemmäs kaksikymmentä fokalisoijaa, joista kullakin on oma ikä, oma väri, oma historiansa, emootionsa, aistimaailmansa, kielensä, paineensietokykynsä, ideologinen suuntauksensa. Yhden näkökulman ja kaikkinäkevyyden tie on tullut päätökseensä.

Myös Sirpa Kähkönen on ottanut askeleen kohti lyriikkaa, vaikkei hän siitä kaukana ole ollutkaan. Kielensä vuoksi.

Kähkösen tekniikka on tiheyden tekniikkaa. Hänen tekstuurinsa pitoisuudet ovat suuret. Mitataan vaikka Roland Barthesin mittareilla, koodeilla. Kulttuurikoodeja, kuopiolaisuutta, konkretioita on mittaamattoman runsaasti ja rikkaasti. Koko ajan. Tarkkuus vastaa runouden tarkkuutta. Juonen koodit solmiutuvat hienosti katkeamatta henkilöltä henkilölle. Kuin kapulan kuljetus viestinjuoksussa. Arvoitusten koodi on olemassa koko tarinan kestoisena. Mikä Neuvostoliittoon kadonneiden sukulaisten kohtalo on? Milloin Ruotsiin lähteneet sukulaiset palaavat? Laajeneeko Tshekkoslovakian uhka Suomeen? Mitä vanhasta Kuopiosta jää jäljelle kun uudistukset iskevät?

Monologit ja kirjeromaanin tekniikka sopivat hyvin poeettiseen proosaan. Subjektiivista elämää, lähelle näkemistä. Jukka Viikilän romaanissa kokija on Saksasta kylmään ja pieneen Helsinkiin muuttanut arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel, joka on suunnitteleva uuden pääkaupungin. Romaani koostuu Engelin yöpäiväkirjamerkinnöistä. Kirjoittaja suo itselleen vapauksia, heittelee satunnaisiakin ajatuksenpoikasia. Lukijalle kokemus on vapauttava. Ilmava.

Itse joudun peilailemaan proosan ja lyriikan piirileikkiä J.H. Erkon kirjoituskilpailun juryn puheenjohtajana ja tekstien lukijana/luokittelijana. Joka toinen vuosi vuorossa ovat runot, joka toinen vuosi lyhytproosa. Käytännössä huomaan, että joskus samat tekstit voisivat kisata perättäisinä vuosina. Askel proosarunosta runoproosaan on huomaamaton kuin raja Turun ja Åbon välillä. Runousgeeninen proosa ilahduttaa aina.


Pirkko Heikkinen

Kirjallisuus
Hosiaisluoma Yrjö, Kirjallisuuden sanakirja. WSOY Sanakirjat (WSOY 2003)
Kähkönen Sirpa, Tankkien kesä (Otava 2016)
Weselius Hanna, Alma! (WSOY 2016)
Viikilä Jukka, Akvarelleja Engelin kaupungissa (Gummerus 2016)
Vuola Sinikka, Replika (Tammi 2016)

torstai 10. marraskuuta 2016

Kauneudesta

“The first question I ask myself when something doesn't seem to be beautiful is why do I think it's not beautiful. And very shortly you discover that there is no reason.”
                 - John Cage


On helppoa löytää vikoja mistä tahansa, mutta yhtä helppoa on löytää kauneutta. Uskon vakaasti tähän väitteeseen ja jos opiskelijalle jäisi päähänsä ainoastaan yksi oppi Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalta, toivoisin että se olisi tämä.

Syystä tai toisesta me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään vikoja asioista joita emme välittömästi ymmärrä. Tämä pätee muun muassa (ja kenties eritoten) palautteen antamiseen ja runouden lukemiseen. Ellei runo avaudu meille välittömästi, saatamme alkaa etsiä syitä runosta sen sijaan että miettisimme miksi juuri me emme nyt ymmärrä. Palautetta antaessamme luemme tekstejä, jotka ovat lähtökohtaisesti keskeneräisiä eli ne ovat vielä työn alla ja niitä pyritään tekemään paremmiksi. Niinpä lukuapparaattimme alkaa etsiä niistä automaattisesti vikaa. Jotakin joka pitäisi korjata. Haluamme antaa rakentavaa kritiikkiä, eli etsiä tekstistä heikkoja kohtia, joiden korjaaminen tekisi siitä paremman.

Mitä pidempään olen opettanut, sitä vähemmän olen alkanut uskoa niin sanotun rakentavan kritiikin tarpeellisuuteen. Kun luen mestariteoksia, en ihaile niissä sitä, miten vähän niissä on asioita joita voisi viilata paremmaksi. Kun luen mestariteoksia, ihailen niissä sitä, mikä niissä on mestarillista. Millaista kielen taituruutta teos on, millaisia kysymyksiä se saa minut lukijana miettimään, miten syvän humaania ymmärrystä se osoittaa, mikä siinä on kaunista. Korjailtavaa ja paranneltavaahan hienoimmistakin teoksista kyllä löytyy, jos haluaa löytää.

Sanotaan, että tullakseen jonkin alan huipuksi on harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia. Ehkä se johtuu luontaisesta itsekriittisyydestämme tai täydellisyyden tavoittelusta, ehkä peruskoulu on saanut meidät ajattelemaan, että kaikkien olisi hyvä olla kaikessa ihan hyviä, mutta mielestäni käytämme kohtuuttomasti energiaa asioihin joissa emme ole hyviä. Voisimme yhtä hyvin keskittää suurimman osan voimavaroistamme siihen, missä olemme hyviä ja missä haluamme kehittyä loistaviksi.

Kenties voisimme hyväksyä, että ihan jokaista rönsyä ei tarvitse karsia, vaan keskeneräisyydessä on yhtä helppoa nähdä kauneutta kuin rumuutta. Ehkäpä se vapauttaisi meidät harjaannuttamaan itseämme niissä asioissa, joissa haluamme menestyä ja joita kohtaan tunnemme intohimoa.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on kauneuden tavoittelua. Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen yhtä aikaa.

Tero Hannula


Tero Hannula on kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Hän pyysi tämän tekstin ensimmäisestä versiosta palautetta opiskelijoiltaan. Kun opiskelijat kiinnittivät huomiota siihen, mikä tekstissä oli sellaista hyvää, jota tuli täsmentää ja kirkastaa, karsiutui siitä samalla pois sellainen, joka oli epäolennaista ja huonoa ilman että epäolennaisuuksia tarvitsi erikseen osoittaa.



tiistai 4. lokakuuta 2016

Opintojen ja elämän poluilla

Kuva: Riikka Kantinkoski / Atena Kustannus. 
Jokin väärinpäisyys on riivannut minua elämäni alusta asti. Synnyin maailmaan takapuoli edellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Sain ensin lapsen, menin sitten naimisiin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen kului työntekijänä, kotiäitinä, opiskelijana ja freelancerina. Opintopolkuni on ollut pitkä ja polveileva. En ole viettänyt perinteisestä opiskelijaelämää, enkä ole heilunut haalareissa vappuna. Onneksi opiskella voi monella tavalla ja monenlaisissa elämäntilanteissa.

Jollei lasketa mukaan muutaman viikon mittaista harha-askeltani ravintolakoulun tarjoilijalinjalla, opiskeluni ovat liittyneet kulttuuriin ja kirjoittamiseen. Kirjoittaminen kiinnosti jo varhain. Olin varmaankin ekaluokkalainen, kun kirjoitin, kuvitin ja sidoin kokoon oman kirjan. Jo kauan sitä ennen äitini oli johdattanut minut kirjojen pariin. Eläköön lapsilleen lukevat vanhemmat!

Kirjoittamisen perusopinnot aloitin samana vuonna, jolloin esikoiseni syntyi. Suoritin perusopinnot etäopintoina Oriveden opiston kautta. Muistan tehtävät ja tekstit, jotka kulkivat kirjekuorissa. Jonkin tentin kävi suorittamassa Orivedellä. Mies ja pieni esikoinen odottivat sillä välin opiston asuntolassa.

Kirjoittamisen aineopintojen alkaessa olin ehtinyt tulla uudelleen äidiksi ja valmistua kulttuurituottajaksi ruotsinkielisestä ammattikorkeakoulusta. Kun kirjoittamisen proseminaarityöni ja kandidaatintutkielmani hyväksyttiin, uusi kotimme oli viittä vaille muuttovalmis. Maisteriopintoihin hain kaikkiaan kolme kertaa. Viimeisellä kerralla päätin, että jos yliopiston ovet eivät tälläkään kertaa aukeaisi, niin enää en hakisi. Kun hyväksymiskirje tuli, minä hihkuin postilaatikolla.

Taisi olla aikoinaan esikoistyttäreni, joka kysyi, mitä opiskelen. Kun kerroin opiskelevani kirjoittamista, lapsi hämmästyi: Äiti, etkö sä vielä osaa kirjoittaa?! Kirjoittaminen on minulle sekä hirmu vaikeaa että elintärkeää. Minulle mieleenpainuvimmat asiat opintojen aikana liittyivät omaan kirjoittamiseen tai kirjoittamisen ohjaamiseen.

Kaikkein antoisimpia ovat olleet opinnot, joissa on päässyt kirjoittamaan itse. Kirjoittamisen opintopolun alkuvaiheessa omaa luovaa kirjoittamista oli enemmän, mutta mahtui sitä maisteriopintoihinkin. Sieltä on jäänyt mieleen luovan kirjoittamisen tekstipaja, joka toimi kirjoittajaryhmän tapaan. Opintoihin kuulunut kirjailijaohjaus oli oman esikoiskirjani kannalta merkityksellinen. Sain kirjailijaohjaajaksi Maritta Lintusen. Työstin hänen ohjauksessaan käsikirjoitusta, josta tuli graduni taiteellinen osa ja josta myöhemmin kuoriutui esikoisromaanini. Maritta vinkkasi Mari Möröstä, jonka oppiin hakeuduin. Mari oli korvaamaton kätilö esikoiskirjalleni.

Maisteriopinnoista on jäänyt mieleen myös keskustelu professori Tuomo Lahdelman kanssa. Tuomo kertoi, että vaihe, jolloin kirjoitus tapahtuu vain päässä (eikä vielä paperilla) on myös tärkeä osa kirjoittamisen prosessia. On lohdullista tietää, että vaiheet, jolloin ei saa paperille mitään, ovat tärkeitä nekin.

Kauan haaveilemani kustannussopimus toteutui, kun olin jo alkanut luopua ajatuksesta saada kyseistä käsikirjoitusta julkaisukynnyksen yli. Tommy Hellstenin viisaudessa on perää. Saat sen mistä luovut! Esikoiskirjani Käyttövehkeitä (Atena) tuli kirjakauppoihin toukokuun lopulla.

Tunnustan, että olen elänyt (ja taidan yhä elää) jos- ja sitku-elämää. Jos minulla olisi ammattikorkeakoulu-tutkinto. Jos minusta tulisi maisteri. Sit ku gradu on valmis. Jos kirjani joskus julkaistaisiin. Tutkintojen saavuttaminen ja toiveiden täyttyminen eivät ole tehneet minusta täydellistä ihmistä eikä elämästäni ole tullut täydellistä elämää. Onneksi elämänkoulu opettaa sen asian hyväksymistä. Siinä koulussa vasta pitkä ja mutkainen opintopolku onkin.

Soili Pohjalainen

Voit käydä kurkkaamassa blogiani osoitteessa www.kirjastatuleetotta.com
Löydät minut myös Facebookista: https://www.facebook.com/pohjalainensoili/

tiistai 6. syyskuuta 2016

Erään kirjan syntymätarina

Kuva: Marko Ylianttila 
Ajatus on lohdullinen: kirjoittamaan ryhtyessä ei aina tarvitse tietää etukäteen mitä ajattelee tai mitä lopulta tulee kirjoittaneeksi. Kirjoittamisessa astutaan tyhjään tilaan, joka lempeästi johdattaa omien ajatusten, näkyjen ja viisaudenkin luokse. Ja joskus päähänpälkähdyksistä syntyy lopulta kirjoja.

Ensimmäisen kirjani nimi on ”Äidit ja kirjoittamisen ilo. Opas leikkivään kirjoittamiseen”. Kirjaidea pälkähti päähäni ensimmäisen kerran, kun minua pyydettiin ohjaamaan erästä äitien kirjoittajaryhmää. Itse olin tuolloin aloitteleva sanataideohjaaja ja tukevasti raskaana.  Muistan rajalla olon tunteen. Olin äitiyden äärellä, mutta en ollut vielä syntynyt äidiksi. Odotin, olin hämmentynyt ja innoissani. Ryhmää ohjatessani vahvistui tunne siitä, että käsillä on tärkeä aihe, joka ei vielä koko kirjossaan ole minulle avautunut.

Päässäni pörräsi kysymyksiä, joita huomasin vähän väliä ajattelevani. Onko äideille olemassa omaa kirjoittamisopasta? Eikö äitiys ole sellainen kokemus, joka suorastaan kutsuu kirjoittamaan? Niitäkin, jotka eivät yleensä kirjoita. Ajattelin vauvakirjojen rivistöjä ja äitiblogien määrää. Mutta vauvakirjat jäävät yleensä kesken ja äitiblogeilla on julkinen yleisö. Mitä muuta kirjoittaminen voisi olla ihan tavallisen äidin elämässä? Miten voisi innostaa äitejä kirjoittamaan itselleen ja lapselleen, yksityisesti ja tunnustuksellisesti, mutta samaan aikaan keveyttä ja leikkimieltä vaalien? Mitä voisi olla kirjoittava äitiys?

Ajatus jäi seurailemaan minua. Pian huomasin kirjoittelevani sekalaisia muistiinpanoja lippusille ja lappusille. Ideat tulivat vyöryinä ja kirjasin niitä ylös sitä mukaa. Lopulta käsissäni oli suuri tiedosto täynnä raakamateriaalia kirjaani varten.

Samaan aikaan suoritin kirjoittamisen aineopintoja. Kurssilla, jossa työstettiin omaa käsikirjoitusta, päätin ottaa työn alle äitien kirjoittamisoppaani. Olin alkanut nähdä mielessäni kirjoitusvirikkeiden runsaudensarven, jota voisi availla eri elämänvaiheissa, vuodesta toiseen. Mielestäni sellainen kirja puuttui maailmasta.

Sain kurssin aikana käsikirjoitustani työstettyä niin paljon eteenpäin, että päätin tarjota kirjaa kustantamoille. Myös kurssini opettaja palautteessaan kannusti minua tarjoamaan käsikirjoitusta eteenpäin jo tässä vaiheessa, ja se rohkaisi minua kirjoittajana. Viisas elämä -kustantamo tarttui ideaani ja solmimme kustannussopimuksen. Hoipuin tapaamisesta ihmeissäni kotiin. Ideastani olisi ihan oikeasti tulossa kirja!

Yhteistyö kustannustoimittajani kanssa oli opettavainen prosessi sekin. Raakamateriaali alkoi kypsyä. Kirjoitin uudelleen ja uudelleen, vaihdoin järjestystä, väänsin rakennetta, hinkkasin tekstin logiikkaa. Nauroin, turhauduin, sain migreenin, näin unia ja uneksin. Kirjoitin ja ajattelin kirjoittamista. Prosessi oli intensiivinen ja innostava. Ymmärsin miten tärkeää on, että kustannustoimittajan kanssa on tarpeeksi samanlainen näky tulevasta lopputuloksesta. Oman tekstin sokaisemalle kirjoittajalle luotettavat lainasilmät ovat kultaa.

Kirjani ollessa painossa käsiini osui muistivihkoni parin vuoden takaa. Oli kiehtovaa lukea kirjani idean välähdyksiä satunnaisissa muistiinpanoissani. Tämän prosessini alun olin jo unohtanut. Olin jo huomaamattani humpsahtanut siihen nykyhetken ikuisuuden luomaan illuusioon, jossa tuntui että kirjani olisi ollut aina työn alla ja toteutumassa. Yhtäkkiä omia sanojani lukiessani muistin, että vain pieni hetki sitten olin vasta synnyttämässä kirjani ideaa. Tuossa vaiheessa en ollut vielä osannut aavistaakaan että ajatukseni konkretisoituisivat jo lähitulevaisuudessa kirjan kansien väliin. Olin ollut jo matkalla, vaikka en vielä itse ollut sitä edes tiennyt tai tiedostanut.

Myös äitiydessä tämä ikuisuuden illuusio jaksaa yllättää. Heti kun alkaa tottua siihen, että lapsi on aina kapalovauva, huomaakin hänen kasvaneen taaperoksi. Ja juuri kun on turtunut ikuiseen vaipparumbaan, lapsi onkin jo oppinut potalle.

Ja lopulta on mahdotonta edes jäljittää milloin mikäkin matka alkoi. Ehkä tämä kirjamatkani alkoi jo silloin pienenä, kun elin siinä uskossa, että kaikkien maailman ihmisten kotona on lattiasta kattoon kirjoja täynnä oleva huone, jonka nimi on Kirjasto. Ehkä tämä matka alkoi silloin, kun kirjoitin kuusivuotiaana ensimmäiseen päiväkirjaani horjuvalla kaunolla: Mitä sinulle kuuluu?

Lopulta tärkeintä on olla matkalla, kirjoittamisen loputtomassa prosessissa, jossa sivuja käännellään ikuisuudesta toiseen.

Annamari Ylianttila

maanantai 15. elokuuta 2016

Työn huumaa ja sivuvaikutuksia

Jotta palautteenantajan työ ei tämän kirjoituksen perusteella romantisoituisi liikaa, myönnän heti alkuun: toisinaan työ ei innosta. Se koskee lähes aina sitä kuuluisaa aloittamisen vaikeutta, mikä näyttää pesivän kirjoittamisen lisäksi myös palautteenantamisessa.

Tästä huolimatta en voi olla toteamatta, että työni on valloittavan kiinnostavaa. Jokainen teksti on kuin vieras, kiehtova planeetta, ja ajoittaisten laskeutumisvaikeuksien jälkeen tähyilen sen maaperällä uteliaana.

Proosatekstejä lukiessani nautiskelen omaperäisestä tyylistä, tarkoista aisti-ilmaisuista ja kertojaäänien uskottavuudesta. Kirjoittamisen opettamisen tehtäviä kommentoidessani sisäinen ideoijani hätkähtää intoa hihkuen hereille, ja päädyn ehkä liikaakin vinkkaamaan variaatioita harjoituksiin. Draama puolestaan on ikuinen lempilapseni.

Elämäkerrallisten tekstien kanssa olen kovilla. Työ on rankkaa, sillä olen herkkä ja monesti liikutuksen partaalla. Toisaalta tekstit laittavat oman elämän ja sen näennäiset vaikeudet uuteen perspektiiviin. Saan puhtia ja voimaa, ja empatiani kanssaeläjiäni kohtaan kasvaa.

Kiinnostavin on kuitenkin tietokirjoittamisen jakso. Tehtävistä ja opiskelijoiden motivaatiosta kertoo paljon se, että tekstit saavat minut lähes poikkeuksetta innostumaan – ja usein myös toimimaan. Eräänäkin viikkona tekstit inspiroivat minut ottamaan energisoivan hiustenleikkuun, ostamaan kotiini pesupähkinöitä sekä levittämään sosiokulttuurisen innostamisen ilosanomaa. Tutustuin tekstien myötä myös akvaariokalojen kalastukseen, ja päätin vakaasti aloittaa kanalan pidon kerrostaloasuntoni pihalla.

Kirjoittaminen on vaikuttamista, ja kirjoittamisen opettajana vaikutun koko ajan. Tekstit koskettavat, nakertavat, avartavat ja muuttavat. Toisinaan teksti roihauttaa innon liekkeihin, ja parhaimmillaan sanojen vaikutus kantaa monien vuosien päähän. 

Pesupähkinät jäivät arkeeni ja hiuksista tuli hyvät, mutta kanala siirtyi odottamaan punaista tupaa ja perunamaata.



Kaisa Suvanto on ajastimen nimeen vannova opettaja, jonka voit tavata mm. faktan ja fiktion, tietokirjoittamisen, proosan, draaman sekä kirjoittamisen opettamisen jaksoilla. Kaisa työskentelee marraskuun loppuun kirjoittamisen aineessa vakituisena opettajana.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Huumorin suolaista salvaa

Kun loppukesällä tulee kaksi vuotta täyteen kirjoittamisen opintojen parissa, pestini vaihtuukin saman tien kirjoittamisen sosiaalisesta ja riemukkaasta todellisuudesta tutkijankammion hiljaiseen mutinaan ja teoreettisten niteiden lehteilyyn. Komiikka eli huumori, varsinkin kirjallinen sellainen, onkin kiitollinen loppumattoman pohtimisen kohde, tuttu ja määrittelemätön, universaali mutta aina tilannekohtainen. Huumorin määritteleminen onkin yhtä helppoa kuin – Kurt Vonnegutia vapaasti lainaten – työntää hehkuvalla raudalla voita kissan takapuoleen.   

Ehkä sallitaan pieni teoreettinen pohdinta huumorista ja kirjoittamisesta, ikään kuin lämmittelyksi, ennen vakavaa hiljentymistä juhannussaunassa. Kirjoittamisella ja huumorilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat olennaisesti sosiaalista toimintaa, jotka syntyvät yhteisöstä ja yhteisölle. Kirjoittaminen ja huumori ovat merkityksiä tuottavia ja niillä pelailevia tekoja, jotka ilman yhteisöä, vastaanottajaa (lukijaa, naurua) jäävät teoreettisiksi ajatuksiksi ilman vaikutuksia. Tästä syystä molempiin liittyy sellaisia käsitteitä kuin lajintuntemus, intentionaalisuus (tarkoituksellisuus), ajoitus, taito, tyyli ja tekniikka. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan (1952) omituisin hahmo, Kuoliaaksinaurattaja, on jalostanut tämän huumorin systemaattisen aspektin korkeimmalle tasolle. ”Hänen puhevirrassaan oli kaiken kaikkiaan jotain pirullisen järjestelmällistä, herkeämättömästi jauhavaa, piinaavaa ja leikittelevää.”

Eeva-Liisa Manner runoilee ”Kromaattisissa tasoissa”, että ”Huumori on pakoa, taittava peili sille / joka ei voi katsoa ilmiöitä suoraan / kovassa valossa.” Asiasta voi olla eri mieltä, kuten englantilainen filosofi Simon Critchley (s. 1960). Hänen mukaansa huumori ei ole eskapismia, vaan päinvastoin tietoisuuden lisääntymistä, realistista mutta relativistista suhdetta maailmaan ja ihmisyyteen. Hyvä huumori on siis tietoa: se puhuttelee ajattelua ja älyä ja saa ne vääristymään mielihyvää aiheuttavalla tavalla, sopivasti. Kirjoittamisen lailla huumori ja komiikka ovat maailman, todellisuuden ja kokemuksen tarkastelun,  käsittelemisen ja merkityksellistämisen välineitä. Molemmissa käyttäjä voi säätää linssin tarkkuutta, tuottaa laajan spektrin huomioita ja sävyjä piinallisen tarkasta arvaamattoman absurdiin kirjoon.

Kuva: https://www.flickr.com/photos/nsarchives/

Kirjoittamisen opettajat vetäytyvät hiljalleen lomalle ja palaavat työhön elokuun aikana. Hauskaa ja rentouttavaa kesää!

Juri Joensuu

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kirjoittamisen ja tutkimisen iloa

”Sinulla on ihana aineisto!” huokasi aikuiskasvatustieteilijä, kun keskustelin hänen kanssaan väitöstutkimukseeni liittyvästä reflektiosta, oppimisesta, oppimisen säröstä ja ilosta. Keskustelun pohjaksi olin koonnut hänelle reflektioon liittyviä sitaatteja aineistostani, joka koostuu kirjoittamisen perusopintojen oppimispäiväkirjoista.

On helppo olla samaa mieltä: kirjoittamisen oppimispäiväkirjat ovat paitsi rikas, myös taitavasti kirjoitettu aineisto. Päiväkirjasitaatit eivät ole tutkimuksessani vain analyysin tositteita, vaan esteettisesti merkittäviä kokonaisuuden osia.

Opettajana olen lukenut oppimispäiväkirjoja aina yhden opintojakson rajaamassa kontekstissa. Siinäkin niiden lukeminen on ollut mielekästä, koska ne mahdollistavat opiskelijan ja opettajan vuorovaikutuksen henkilökohtaisella tasolla.

Opetukseen liittyvästä ympäristöstä irrotettuina, tutkijan silmin luettuina niiden olemus on paljastunut minulle uudella tavalla. Ne ovat alkaneet jutella keskenään, muodostaa pareja ja ryhmiä, olla samaa ja eri mieltä, keskustella sivistyneesti ja väitellä, joskus kiivaastikin. Henkilökohtainen saa yleisempiä piirteitä, syntyy käsityksiä esimerkiksi kirjoittamisesta ja kirjoittamisen oppimisesta. Nuo käsitykset eivät tosiaankaan ole yksituumaisia. Yksi tutkimukseni tavoite onkin tuoda näkyviin niiden monimuotoisuus, usein kokonaisuuden rikkova ääni voi olla kiinnostavin.

Anne Mari Rautiainen on tällä hetkellä opintovapaalla. Työhönsä kirjoittamisen oppiaineen parissa hän palaa joulukuussa 2016.

Tutkin, miten oppimispäiväkirjassa kirjoittaminen, oppiminen ja tekstilaji kietoutuvat yhteen, miten henkilökohtainen kirjoittaminen voi tukea oppimista. Ehkä tähän mennessä tärkein havaintoni on ollut se ilo, into ja nautinto, joka oppimispäiväkirjoista välittyy. Tunnustan hieman nolona, että vasta nyt, vierekkäin ja peräkkäin luettuina, myönteisten tunteiden määrä on paljastunut minulle. Päiväkirjojen riveiltä välittyvä kirjoittamiseen ja kirjoittamisen oppimiseen liittyvä ilo kietoutuu oppimispäiväkirjan ytimeen. Henkilökohtainen kirjoittaminen antaa tilaa tunteille ja tunteiden kirjaaminen edistää oppimista.

Myös väitöskirjan tekeminen on kirjoittamista ja oppimista. Analyysin jälkeen olen päässyt keskustelemaan kirjoittamalla paitsi aineistoni, myös toisten tutkijoiden kanssa. Odotan, mihin teksti minut johtaa. Oppimispäiväkirjoista välittyvään iloon oman tekstin edistymisestä, uusista taidoista, merkitysten muodostamisesta ja niiden jakamisesta on helppo yhtyä.


Anne Mari Rautiainen