Sivut

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Paljon ihania pieniä


Kirjoittamisen opinnoissa oppimispäiväkirjan voi toteuttaa monin tavoin. Iida Airasmaa toteutti proosakurssille sarjakuvan Vaaleanpunainen opinpeilini:



torstai 23. maaliskuuta 2017

Hiihtämisestä, kirjoittamisesta ja vähän muustakin

Outi Kallionpää
Tammikuun lopussa huomasin katselevani itseäni ulkopuolelta. Olin pukeutunut mustaan kotelomekkoon, kaulassani roikkuivat isoäidiltä saamani perintöhelmet ja hiukseni oli aseteltu tyylikkäälle nutturalle. Seisoin arvokkaan näköisen juhlasalin korokkeella ja lausuin outoja repliikkejä. Kanssani samalla korokkeella istuvat silinterihattuiset, mies ja nainen. Juhlasaliin kokoontuneet ihmiset tuijottivat minua ääneti. Ikkunasta erottui matalalla talvitaivaalla hehkuva aurinko. Ei sitten tullut tänäänkään lähdettyä hiihtämään.

Lähes seitsemän vuotta aiemmin olin juuri palauttanut graduni, tullut valituksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin virkaan ja suunnitellut käyttäväni kaiken opiskelulta vapautuneen aikani tulevan best seller -romaanin tai klassikoksi nousevan runokokoelman työstämiseen. Tämän ihanan prosessin oli määrä tapahtua mieluiten kynttilän valossa, romanttisessa ullakkokamarissa ja jos vain mahdollista, kohtalokkaan kuutamon alla valtameren tyrskyjä tuijottaen.

Tarvittiin kuitenkin vain yksi puhelinsoitto ja suunnitelmani kiihkeisiin yöllisiin runo-orgioihin tempautumisesta vaihtuivat työssäkäyvän perheenäiti-jatko-opiskelijan organisoimattomaan kaaosarkeen. Sydänverellä runoilun ja alitajunnassa samoilun sijaan pitikin kirjoittaa tukuittain tylsiä tutkimussuunnitelmia, aikatauluun sidottuja apurahahakemuksia ja tieteelliseltä kuulostavia asiavirkkeitä, joissa lähdeviittauksen jälkeen tulevan pisteen oikeaoppinen paikka tuntui olevan tärkein osoitus hyvästä kirjoitustaidosta. Vaikka kirjoittamisen opiskelijana ja äidinkielen opettajana olinkin hyvin tietoinen, että nykytutkimuksen mukaan ”kaikki kirjoittaminen on luovaa”, tuntui tieteellisen asiatekstin vääntäminen työläältä ja ilottomalta suoritukselta. Valtameren tyrskyillä ja kuutamoöillä ei enää ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. 

Kirjoittamisestani oli yksinkertaisesti tullut mekaanista, hengetöntä ja tekstini oli...huonoa. Kun apua ei löytynyt edes viimeiseksi oljenkorrekseni säästämästäni inspiraatiopunaviinipullosta, päädyin laittamaan väitöskirjaohjaajalleni tekstiviestin; taidan luopua koko hommasta, ei minusta ole tieteentekijäksi. Viisas ohjaajani ei kuitenkaan lähtenyt mukaan draamaan, vaan neuvoi pitämään hiukan taukoa.

Tauko olikin ihanaa. Ahdistus laantui, värit palasivat, illat eivät kuluneet enää tyhjää ruutua tuijottaessa. Paradoksaalista kyllä, väitöskirjani aihe alkoi päivä päivältä vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja tuottaa inspiroivia ajatusketjuja. Yhtäkkiä aloin löytää valtavasti aiheesta kirjoitettuja mielenkiintoisia kirjoja. Koiralenkillä kuuntelin teemaani löyhästi liittyviä podcasteja ja sunnuntaisin nautiskelin netistä löytämistäni videoista ja ohjelmista. Muutoin puuhastelin vain kaikkea mikä tuntui mukavalta: luin, liikuin sekä vietin aikaa perheeni ja ystävieni kanssa.

Eräänä perjantai-iltana istuin saunan lauteilla ja jotakin tapahtui. Kuin tyhjästä alkoi löylyhuoneen höyryiseen ilmaan tiivistyä ajatuspalasia, jotka loksahtelivat yhteen ja muodostivat kuvaa valmiista tekstikokonaisuudesta. Ryntäsin ulos, etsin kynän ja aloin raapustaa. Muutamassa minuutissa minulla oli ensimmäiseen artikkeliin tarvittava tekstirunko ja oikeastaan myös suuntaviivat koko väitöskirjalleni. Tasan kahdeksan kuukauden kuluttua tuosta illasta artikkelini julkaistiin kansainvälisessä konferenssiantologiassa.

Rehellisyyden nimissä, ei tuo saunaillan flow kuitenkaan ollut pysyvää, vaikka samanlaisia innostumisen ja luovuuden hetkiä väitöskirjaprosessini aikana koinkin aika ajoin. Jokaisen artikkelin kirjoittaminen vaati näiden hetkien lisäksi roppakaupalla myös tiukkaa itsekuria, päiväkausien pakkokirjoittamista ja jumittuneita lihaksia. 

Luulen kuitenkin, että työni edistymisen kannalta oli tärkeää ymmärtää, että myös asiatekstin kirjoittaminen edellyttää samanlaisia luovia työstövaiheita kuin fiktionkin. Molemmissa lajeissa tarvitaan ennen kaikkea sekä inspiraation herättelyä että heittäytyvää ja kiireetöntä kypsyttelyä, mutta myös raakaa kirjoittamista, aikatauluja ja pikkutarkkaa tekstilajisääntöjen soveltamista.  Nöyränä opin myös hyväksymään, ettei kirjoittamisen luontaisiin sykleihin voi tietoisesti juuri vaikuttaa. Varsinkin ideoiden kypsyttelyä ja tekstin hidasta muokkausta on vain tehtävä niin kauan, kunnes ajatus on tarpeeksi valmis, tekstistä saa jonkinlaisen otteen ja tarjoutuu mahdollisuus päästä todistamaan sitä maagista hetkeä, jolloin teksti kirjaimellisesti herää eloon. Itselleni juuri nämä hetket tekivät myös väitöskirjan kirjoittamisesta kaiken siihen sisältyvän vaivan arvoista. Ja noina hetkinä ei todellakaan ollut mitään väliä, olivatko ruudulle ilmestyneet sanat runoutta vai tiedettä. 

Vuodet vierivät, tekstiä syntyi ja eräänä päivänä huomasin tarkkailevani tuota matalalla pysyttelevää talviaurinkoa – omassa väitöstilaisuudessani. En minä silloin sitä potentiaalisen hiihtoretkipäivän menetystä niinkään harmitellut enkä rehellisesti sanottuna oikein päässyt mukaan koko tohtorinäytelmääkään. Mutta se, että jaksoin kirjoittaa – siitä olin iloinen.

torstai 16. helmikuuta 2017

Anna hyvän kiertää





Olen hyisen meren äärellä. Tuijotan jäälauttojen mosaiikkiin, rantaviivan muistolla seisovan seuralaiseni selkään. Miten kaukana onkaan meren avoimet kasvot, aaltojen lämmin lainehdinta! Kuinka moni kirjoittaja onkaan päätynyt tälle samalle rannalle, kehnon palautteen jäätyneeseen mielenmaisemaan?

Palaute ei ole yhtä kuin kritiikki, sillä palaute ei arvioi eikä arvota. Yliopisto-opettaja ja tietokirjailija Kimmo Svinhufvudin mukaan palaute on erottamaton osa kirjoitusprosessia, ja sen tehtävänä on auttaa kirjoittajaa suunnistamaan luovassa työssään, toimia merikarttana ja polttoaineena.

Palautteessa ei ole kyse keskeneräisen tekstin vaan vuorovaikutuksen laadusta. Kasvatustieteilijät Susan Askew ja Caroline Lodge linkittävät palautteen sellaisiin oppimiskäsityksiin, jotka korostavat kokonaisvaltaista, luovaa ja merkityksiä rakentavaa vuorovaikutusta. He painottavat, että palaute on hyvää vain, jos se hyödyttää oppijaa.

”Voi rähmä” rääkäisevät nyt kaikki norsunluutorneihinsa kivunneet palautteen antajat. Toisen ihmisen luovan prosessin tukeminen voi tuntua vaikealta tehtävältä sellaisesta, joka on tottunut antamaan tai vastaanottamaan palautetta yksittäisen tekstin muotoseikoista. Ei hätää. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka oppii vuorovaikutuksessa lajitovereidensa kanssa. Palautetaitoja voi siis opetella.

Osuva malli hyvälle palautetilanteelle löytyy tasapainoisesta varhaisesta vuorovaikutussuhteesta. Siinä vauva ja hänen huoltajansa ovat läsnä, virittäytyneinä toistensa viesteihin, valmiina reagoimaan niihin omilla avoimilla persoonillaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa molemmat ovat ottajia ja antajia, mikä synnyttää yhteenkuuluvuutta ja turvallisuudentunnetta. Samalla tavalla hyvä palaute – sen antaminen ja vastaanottaminen – auttaa kirjoittajaa asettumaan tekstiinsä ja kirjoittajaidentiteettiinsä.

Palautetaidot ovatkin pohjimmiltaan havainnointia ja reagointia; toisen ihmisen läsnäoloon vastaamista läsnäololla. Aavistelen, että tähän prosessiin perustuu myös kirjoittamisen terapeuttinen voima. Hyvät palautetaidot nimittäin virittävät kuuntelemaan myös omaa sisäistä puhetta ja siihen koodattuja kokemuksia, tunteita ja tarpeita. Hyvä palaute onkin tehokasta lääkettä myös kirjoittajan blokkiin.

Myönteinen elämänasenne kuuluu hyviin palautetaitoihin. Yliopistonopettaja Nora Ekströmin mukaan myönteinen mielentila lisää kognitiivista joustavuutta, ja siten kykyä prosessoida palautetta. Tyytyväinen kirjoittaja on taitava kirjoittaja, sillä hän tuntee ja ajattelee, eli kirjoittaa, sisäisestä ja ulkoisesta maailmastaan avoimesti ja tarkkanäköisesti.

Hyvä palaute ruokkii siis sekä palautteen antajan että vastaanottajan luovuutta. Palauteprosessi onkin parhaimmillaan myönteinen kehä, jossa hyvä kiertää ja kasvaa. Siksi hyvä palaute on myös hyvää ihmisyyttä; toisen kokemusmaailman empaattista kuuntelemista ja kunnioittamista. Siinäpä jäänmurtaja nykypäivän keskustelukulttuuriin.  

Tervetuloa lempeämmille rannoille!


Sanna Kivikoski


Kirjoittaja on teologian maisteri, vapaa kirjoittaja ja kirjoittamisen elämäntapaopiskelija, joka haluaa isona hyväksi palautteen antajaksi. 

torstai 19. tammikuuta 2017

Kohtaamisia runouden äärellä


Kuvittele kirjasto. Kuvittele kutsuva kuhina salissa, jossa on alkamassa runotapahtuma. Istahtaisitko kuuntelemaan, nousisitko jopa esiintymislavalle lukemaan oman runosi tai lempirunoilijasi säkeitä? Tai ehkä kuuntelet pätkän runoa kipaistessasi noutamaan varaamaasi kirjaa, runon rytmi jää soimaan päähäsi loppuillaksi, olosi on kevyt ja huoleton.

Anna Kainulainen. Kuva: Juhani Kärkkäinen

Lavarunous on lyönyt läpi ennen kaikkea baareissa, mutta kirjasto on yhtä lailla sopiva ympäristö runojen esittämiseen, erilainen vain. Kirjastossa runojen äärelle voi asettua intensiivisesti, keskittyen, antaa niiden avautua ajan kanssa. Sekin on hienoa, että kirjastossa voi törmätä esittävään runouteen tai muuhun kirjallisuustapahtumaan sattumalta, tullessaan toimittamaan aivan muuta asiaa. Kirjasto on löytöjen ja yllätysten paikka myös tapahtumien osalta.

Tommi Parkko palauttaa kirjastoihmiset maan pinnalle kirjassaan Runouden ilmiöitä (2012) muistuttamalla, että kirjaston runotilaisuuksissa on usein vain vähän yleisöä. Miksihän moni menee kuuntelemaan tai esittämään runoja mieluummin baariin kuin kirjastoon? Koetaanko kirjaston hiljaisuus yhä loukkaamattomaksi, melkein pyhäksi, eikä haluta sitä rikkoa?

Toisaalta moni muu nauttii runonsa mieluiten juuri kirjaston rauhallisessa - ja päihteettömässä - ympäristössä. Eikä edes tarvitse valita, runouden ystäville on tarjolla monenlaisia paikkoja ja tiloja, joissa jakaa tekstejä muiden kanssa.

Olen järjestänyt Jyväskylän kaupunginkirjastossa esimerkiksi Kustantajakeskiviikot-sarjaa, jossa jyväskyläläiset kustantamot esittelivät uutuusteoksiaan ja kertoivat kustantajan työstä. Runoutta edusti Osuuskunta Poesia. Tunnelma olisi ollut erilainen baarissa kynttilänvalossa kuin kirjaston luentosalin loisteputkien alla, mutta kaikkien olisi suonut kuulevan, kun Olli-Pekka Tennilä luki ääneen silloin vielä julkaisemattomia runojaan Ontto harmaa -kokoelmasta.

Kun vietin erilaista syksyä opintovapaalla kokopäiväisenä kirjoittajana, kollegani järjesti kaksi Runokaraoke-nimistä runotapahtumaa. Niissä lava oli avoinna kaikille, sai sekä lukea ääneen omia runojaan että poimia tapahtumatilan pöydille valmiiksi kootuista runokirjoista muiden säkeitä esitettäväksi. Molempia tehtiin, erityisen paljon ilahdutti kuulla, että moni harrastajakirjoittaja oli raottanut pöytälaatikkoaan ja tuonut omia tekstejään kirjastossa kävijöiden kuultavaksi. Ja oliko vain vähän yleisöä? Ensimmäinen Runokaraoke keräsi paikalle kolmekymmentä runojen ystävää.

Kun runotapahtuma on ohi, käväise vielä hyllyjen välissä selaamassa runokirjoja tai kirjoittamisoppaita. Ehkä törmäät samalla hyllyllä toiseen kuulemistaan runoista vaikuttuneeseen, ehkä hänkin kirjoittaa. Avatkaa muistikirjat, kirjoittakaa yhdessä, katsokaa mihin se vie.

Anna Kainulainen

Kirjoittaja on kirjastonhoitaja ja kirjoittamisen opiskelija, joka lupaa rohkaistua lukemaan omia runojaan vielä joskus ääneen kirjaston runotapahtumassa


torstai 8. joulukuuta 2016

Prosaisti vierailee runouden puutarhassa

Miksi runoilijoiden romaaneista tuppaa tulemaan niin hyviä, kysyy Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi arvioidessaan runoilija Sinikka Vuolan esikoisromaania Replika.

Pirkko Heikkinen
Tietysti siksi, että runous notkistaa, se on terveellistä kaikille jotka kirjoittavat. Se opettaa rytmin, kiihdyttämisen. Rauhoittumisen, tarpeellisen toiston. Metaforan edut. Runouden geenit tuovat tekstiin salaperäisyyttä, taikavoimaa, tiheyttä, rivienvälisyyttä, yllätyksiä. Luetelmaan voisin lisätä emotionaalisuuden, subjektisuuden, erilaisten kuvauskulmien ja kuvakokojen käytön, luonnosmaisuuden, randomilla liikkumisen, impression, monimerkityksisyyden. Ja toisaalta pirullisen tarkan hionnan. Runogeeninen proosa kohostuu normitodellisuudesta eri lailla kuin proosageeninen. Runoilija uskaltaa mitata aikaa sanomalla päällystakki sitten.

Pesuvati muuttuu milloin salaattikulhoksi, milloin yöastiaksi; pieni tammijakkara on koroke tai istuin tai yöpöytä; ne tekevät ainoastaan sen mitä haluamme niiden tekevän. Voimme kuluttaa ne naarmuille, voimme hajottaa ne tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne eivät koskaan vastusta meitä. Ne ovat aina läsnä ja saatavilla. Esineet ovat olemassa meitä varten, kuten sinäkin vain minua varten. (Sinikka Vuola kuvaa ympäristöä Replikassa, 11).

Runoilijan keinoja viljelevä proosa on siis kieleltään, rytmiltään ja rakenteeltaan lähellä runoa. Tämän syksyn kotimaisesta kirjatarjonnasta poimin esiin Vuolan lisäksi Finlandia-palkitun Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista, Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon saaneen Hanna Weseliuksen romaanin Alma! ja Sirpa Kähkösen Finlandia-ehdokkaan Tankkien kesä. Tämä syksy on runoudelle altistunut.

 Hanna Weselius kuvaa romaaninsa nimihenkilöä Alma Mahleria näin: Musta hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka, ruusu tai orvokki. Vaan ei ole.

Sirpa Kähkösen seitsenosaiseksi kasvanut Kuopio-sarja on loistava kuvaus itäsuomalaisen pikkukaupungin ilmapiiristä ja ihmisistä 1930-luvulta vuoteen 1968, Euroopan hulluun vuoteen. Kuudessa ensimmäisessä osassa Kähkönen on pysytellyt nk. kaikkinäkevän kertojan tekniikassa, mutta seitsemännessä osassa tankkien kesässä Kähkönen ei omien sanojensa mukaan enää kyennyt eikä halunnut tukeutua yhden näkökulman fokalisointiin. Olen halunnut luoda kokonaistaideteoksen, jossa pienestä peilistä näkyy iso historia, Kähkönen sanoo. Niinpä Tankkien kesässä on likemmäs kaksikymmentä fokalisoijaa, joista kullakin on oma ikä, oma väri, oma historiansa, emootionsa, aistimaailmansa, kielensä, paineensietokykynsä, ideologinen suuntauksensa. Yhden näkökulman ja kaikkinäkevyyden tie on tullut päätökseensä.

Myös Sirpa Kähkönen on ottanut askeleen kohti lyriikkaa, vaikkei hän siitä kaukana ole ollutkaan. Kielensä vuoksi.

Kähkösen tekniikka on tiheyden tekniikkaa. Hänen tekstuurinsa pitoisuudet ovat suuret. Mitataan vaikka Roland Barthesin mittareilla, koodeilla. Kulttuurikoodeja, kuopiolaisuutta, konkretioita on mittaamattoman runsaasti ja rikkaasti. Koko ajan. Tarkkuus vastaa runouden tarkkuutta. Juonen koodit solmiutuvat hienosti katkeamatta henkilöltä henkilölle. Kuin kapulan kuljetus viestinjuoksussa. Arvoitusten koodi on olemassa koko tarinan kestoisena. Mikä Neuvostoliittoon kadonneiden sukulaisten kohtalo on? Milloin Ruotsiin lähteneet sukulaiset palaavat? Laajeneeko Tshekkoslovakian uhka Suomeen? Mitä vanhasta Kuopiosta jää jäljelle kun uudistukset iskevät?

Monologit ja kirjeromaanin tekniikka sopivat hyvin poeettiseen proosaan. Subjektiivista elämää, lähelle näkemistä. Jukka Viikilän romaanissa kokija on Saksasta kylmään ja pieneen Helsinkiin muuttanut arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel, joka on suunnitteleva uuden pääkaupungin. Romaani koostuu Engelin yöpäiväkirjamerkinnöistä. Kirjoittaja suo itselleen vapauksia, heittelee satunnaisiakin ajatuksenpoikasia. Lukijalle kokemus on vapauttava. Ilmava.

Itse joudun peilailemaan proosan ja lyriikan piirileikkiä J.H. Erkon kirjoituskilpailun juryn puheenjohtajana ja tekstien lukijana/luokittelijana. Joka toinen vuosi vuorossa ovat runot, joka toinen vuosi lyhytproosa. Käytännössä huomaan, että joskus samat tekstit voisivat kisata perättäisinä vuosina. Askel proosarunosta runoproosaan on huomaamaton kuin raja Turun ja Åbon välillä. Runousgeeninen proosa ilahduttaa aina.


Pirkko Heikkinen

Kirjallisuus
Hosiaisluoma Yrjö, Kirjallisuuden sanakirja. WSOY Sanakirjat (WSOY 2003)
Kähkönen Sirpa, Tankkien kesä (Otava 2016)
Weselius Hanna, Alma! (WSOY 2016)
Viikilä Jukka, Akvarelleja Engelin kaupungissa (Gummerus 2016)
Vuola Sinikka, Replika (Tammi 2016)

torstai 10. marraskuuta 2016

Kauneudesta

“The first question I ask myself when something doesn't seem to be beautiful is why do I think it's not beautiful. And very shortly you discover that there is no reason.”
                 - John Cage


On helppoa löytää vikoja mistä tahansa, mutta yhtä helppoa on löytää kauneutta. Uskon vakaasti tähän väitteeseen ja jos opiskelijalle jäisi päähänsä ainoastaan yksi oppi Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalta, toivoisin että se olisi tämä.

Syystä tai toisesta me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään vikoja asioista joita emme välittömästi ymmärrä. Tämä pätee muun muassa (ja kenties eritoten) palautteen antamiseen ja runouden lukemiseen. Ellei runo avaudu meille välittömästi, saatamme alkaa etsiä syitä runosta sen sijaan että miettisimme miksi juuri me emme nyt ymmärrä. Palautetta antaessamme luemme tekstejä, jotka ovat lähtökohtaisesti keskeneräisiä eli ne ovat vielä työn alla ja niitä pyritään tekemään paremmiksi. Niinpä lukuapparaattimme alkaa etsiä niistä automaattisesti vikaa. Jotakin joka pitäisi korjata. Haluamme antaa rakentavaa kritiikkiä, eli etsiä tekstistä heikkoja kohtia, joiden korjaaminen tekisi siitä paremman.

Mitä pidempään olen opettanut, sitä vähemmän olen alkanut uskoa niin sanotun rakentavan kritiikin tarpeellisuuteen. Kun luen mestariteoksia, en ihaile niissä sitä, miten vähän niissä on asioita joita voisi viilata paremmaksi. Kun luen mestariteoksia, ihailen niissä sitä, mikä niissä on mestarillista. Millaista kielen taituruutta teos on, millaisia kysymyksiä se saa minut lukijana miettimään, miten syvän humaania ymmärrystä se osoittaa, mikä siinä on kaunista. Korjailtavaa ja paranneltavaahan hienoimmistakin teoksista kyllä löytyy, jos haluaa löytää.

Sanotaan, että tullakseen jonkin alan huipuksi on harjoiteltava kymmenentuhatta tuntia. Ehkä se johtuu luontaisesta itsekriittisyydestämme tai täydellisyyden tavoittelusta, ehkä peruskoulu on saanut meidät ajattelemaan, että kaikkien olisi hyvä olla kaikessa ihan hyviä, mutta mielestäni käytämme kohtuuttomasti energiaa asioihin joissa emme ole hyviä. Voisimme yhtä hyvin keskittää suurimman osan voimavaroistamme siihen, missä olemme hyviä ja missä haluamme kehittyä loistaviksi.

Kenties voisimme hyväksyä, että ihan jokaista rönsyä ei tarvitse karsia, vaan keskeneräisyydessä on yhtä helppoa nähdä kauneutta kuin rumuutta. Ehkäpä se vapauttaisi meidät harjaannuttamaan itseämme niissä asioissa, joissa haluamme menestyä ja joita kohtaan tunnemme intohimoa.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on kauneuden tavoittelua. Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen yhtä aikaa.

Tero Hannula


Tero Hannula on kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Hän pyysi tämän tekstin ensimmäisestä versiosta palautetta opiskelijoiltaan. Kun opiskelijat kiinnittivät huomiota siihen, mikä tekstissä oli sellaista hyvää, jota tuli täsmentää ja kirkastaa, karsiutui siitä samalla pois sellainen, joka oli epäolennaista ja huonoa ilman että epäolennaisuuksia tarvitsi erikseen osoittaa.