Sivut

torstai 8. huhtikuuta 2021

Lyhyesti lyhytproosasta

 

Kun sanojen voima, ilmaisun voima, alkoi kiinnostaa, ryhdyin kirjoittamaan. Tärkeintä ei ollut tarina, jonka kerroin, vaan tapa, jolla sen kerroin. Siksi päädyin kirjoittamaan lyhytproosaa.

Hyvän runon sanoissa on tuoreutta ja voimaa, jonka saattaa aistia melkein fyysisesti. Runo ei kuitenkaan aina antaudu kirjoittajalle, onhan sillä ne tunnetut lakinsa: oikku ja vapaus. Pitkässä proosassa taas ilmaisu tuppaa jäämään sisällön jalkoihin. Lyhytproosan kirjoittajana voin keskittyä täysipainoisesti sekä sisältöön että muotoon.

Kirjoitan surrealistisia kertomuksia, sillä mahdollisen ja mahdottoman välinen rajamaasto viehättää. Pyrin pulahtamaan vahvaan tunnelmaan ja vangitsemaan sen tekstiini. Toivon, että tunnelma välittyy lukijalle. Loppuun päästyään hän toivottavasti pysähtyy, viipyilee hetken tarinan maailmassa, mutta on sitten vapaa kääntämään sivua tai sulkemaan kirjan. Parhaassa tapauksessa hän saa samantapaisen kepeän taide-elämyksen kuin minä kirjoittaessani koin.

Monet kertomukseni taitavat liikkua proosarunon ja lyhytproosan välimailla, mutta kirjoitan sellaisiakin tarinoita, jotka ovat selkeästi proosaa: minämuotoisia puheenvuoroja. Korviini 'tarttuu' puhetta, jota sitten kirjoitan. En halua laittaa sanoja kenenkään suuhun, vaan yritän kuulostella, miten joku ihminen jonkin asian sanoisi. Pyrin kirjoittamaan niin, että puhuja tulisi mahdollisimman lähelle lukijaa. Jos onnistun, lukija pystyy hahmottamaan ihmisen, jota kuuntelee.

Sana lyhytproosa taisi tulla sanavarastooni vasta opiskellessani kirjoittamista. Olin kyllä lukenut 'lyhyttä': Haanpään juttuja, Ahon lastuja ja Aapelin pakinoita ainakin. Ja proosarunoja! Ne lienevät eniten vaikuttaneet siihen, että kiinnostuin lyhyestä ilmaisusta. Mieleen tulee etenkin Bo Carpelanin kokoelma 'Kleen taulun nimi', jonka runot voisivat mielestäni aivan hyvin olla lyhytproosaa.

Puhujana olen epäjohdonmukainen ja vuolassanainen; minun on mahdotonta käydä suoraan asiaan. Minusta on mukava myös kirjoittaa löpinää, mutta kun ryhdyn kirjoittamaan lyhytproosaa, istahtaa koneen ääreen toinen minäni. Se etsii tiivistä ilmaisua, hallittua mutta silti ilmavaa. Pöytäni ympärille kokoontuvat Spoon Riverin hautausmaan vainajat muistuttamaan kirjoittajastaan Edgar Lee Mastersista, joka jo vuosikymmeniä sitten osoitti minulle, että vähän voi olla tosi paljon kaunokirjallisuudessa. Esimerkkinä tiivistämisen taidosta nousee mieleeni myös se 14-vuotiaan poika, joka oli katsonut Mikko Niskasen elokuvan Kahdeksan surmanluotia ja kertoi kavereilleen: ”Siinä oli semmonen mies, joka keitti metässä viinaa, ja kun poliisit tuli sitä pidättään, se ampu ne kaikki.”

Lyhytproosa on osuva nimitys, mutta mikä nimi yksittäiselle kertomukselle, siinä pulma! Pienoisnovelli on mielestäni harhaanjohtava, lyhytproosatarina kuulostaa raskassoutuiselta ja kankealta. Toivottavasti joku keksii sopivan nimen, mutta sitä odotellessani puhun 'niistä mun jutuista'.


Pirjo Kela

torstai 11. maaliskuuta 2021

Ullakkolöydön viisaudet

Laura Roininen. Kuva: Heli Kurimo

Äidillä oli loistava ajoitus. Hän oli löytänyt vintiltä alun teoksesta Neiti Etsivä sekä herra etsivä ja Sipulin salaisuus. Käsin kirjoitettu kirja oli vuodelta 1988 ja siinä oli kaksi lukua.

Sain ullakkolöydön luettavakseni, kun painin tekeillä olevan tietokirjani parissa sisäinen kriitikko seuranani. Muisto lapsuudesta, kesken jääneen kirjan alku, muistutti monesta asiasta. Se sai jopa kireän ja varsin kovaäänisen sisäisen kriitikkoni hetkeksi hiljenemään.


Ensimmäiseksi
. Yksin en olisi päässyt tilanteeseen, jossa kirjani on kustantamon kevään uutuusluettelossa.

Kirjan syntymiseen tarvittiin monia, jotka johdattivat oikeaan suuntaan ja tuuppivat eteenpäin. Osa heistä on vaikuttanut kirjoittamiskipinääni vuosikymmeniä aiemmin, osa viime vuosina.

Ilman eteenpäin työntäviä voimia kirja olisi todennäköisesti jäänyt häilyväksi ideaksi.


Toiseksi. Tätä kohti olin tehnyt matkaa pikkuhiljaa. Jos olisin vain odottanut valmista teosta ja sen tuomaa euforiaa, olisin pettynyt.

Kirjaa kirjoittaessani yksi tärkeimmistä opeista oli taito nauttia matkasta. Matkasta, jota olin tehnyt jo sieltä 80-luvulta. Tehnyt kokeiluja, aloittanut ja jättänyt kesken, epäonnistunut ja onnistunut. Tutustunut moniin kirjoittajakavereihin, saanut oppia ja vertaistukea.


Kolmanneksi. Kirjoittaminen saa olla hauskaa. Muistelin, millaista kirjoittaminen oli ollut silloin, kun kirjoitin Neiti Etsivää ja Herra Etsivää. Kriitikko ei ollut saanut asuinsijaa päästäni ja tekstiä oli keveää ja helppoa suoltaa.

Miksi olin ylipäätään alkanut kirjoittaa? Siksi, että se on valtavan kivaa ja antoi onnistumisen elämyksiä. Ei aikuisuus tai selkeä tavoite kirjoittamisessa tarkoita sitä, että kirjoittamisesta pitäisi tulla ryppyotsaista.


Neljänneksi. Kirjoittaessa työ- ja vapaa-aika punoutuvat helposti tiukasti yhteen. Elämässä oli hyvä olla myös paljon muuta kuin kirjoittamista. Ullakkolöytöjä, aikatauluttomia viikonloppuja, rantapäiviä ja kunnon yöunia.

Työhyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä olivat ystävät ja sukulaiset, jotka pyysivät valmiiseen ruokapöytään ja kysyivät lenkille. Ja perhe, joka irrotti minut tehokkaasti tietokoneesta ja sai ajatukset pois kirjan keskeneräisiltä sivuilta.


Viidenneksi. Kannustuksen ja sopivasti ulkopuolelta tulevien työntävien voimien lisäksi valmiiksi saamiseen tarvitaan usein myös periksiantamattomuutta ja sitkeyttä.

Vaikka kirjoittaminen saa olla aikuisenakin hauskaa, on myös siedettävä sitä, että aina se ei sitä ole. Sisäinen kriitikkokaan ei välttämättä vaikene, mutta sen ääntä voi oppia sietämään ja sen viestejä suodattamaan.



Lopulta, lukuisien keskeneräisiksi jääneiden tekstien jälkeen ensimmäinen valmiiksi saamani kirja
Perhe parrasvaloissa (Avain) ilmestyi helmikuussa.



Laura Roininen

 

torstai 4. helmikuuta 2021

Onko kirjojen kirjoittaminen vaikeaa?

Kuva: Kimmo Svinhufvud

Muistan hetken varsin hyvin. Istuin pari vuotta sitten lempikahvilassani ja kirjoitin kirjaa. Kirja oli nyt ennen joulua ilmestynyt, yhdessä Urpu Strellmanin kanssa kirjoittamani
Kupliva kirjoittaminen, joka tuolloin oli siis vielä ihan kesken.

Yhtäkkiä sain itseni kiinni ajatuksesta “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa.” Ei tuo ajatus varsinaisesti kirjoittamista estänyt. Tekstiä syntyi, ainakin jonkin verran. Huomasin kuitenkin lähestyväni kirjoittamista tuo ajatus mielessäni, ja tuo ajatus stressasi.

Tiedän kyllä, miksi olin alkanut tarkastella ajatuksiani tuolla lailla kriittisesti. Olin vastikään lukenut Byron Katien loistavan kirjan Loving What Is, joka on myös suomennettu tuolla samalla nimellä. Kirja rohkaisee tarkastelemaan kriittisesti niitä vakiintuneita ja usein itsestään selvinä pitämiämme ajatuksia, jotka ohjaavat toimintaamme. Tarkoitus ei ole mitenkään automaattisesti kyseenalaistaa noita ajatuksia vaan pikemminkin miettiä, ovatko ne sittenkään niin totta kuin ajattelemme ja ovatko näiden ajatusten seuraukset sellaista, mitä haluamme.


Ovatko ajatuksemme totta tai edes hyödyllisiä?

En suoraan sanottuna osaa sanoa, mistä ajatukseni “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” johtuu. Ehkä minulle on opetettu niin. Ehkä ylläpitämällä tuota ajatusta onnistun pitämään itseäni vähän erityislaatuisena ihmisenä, minähän kuitenkin olen kirjoittanut kaikenlaista. Jos heittäydyn oikein itsekriittiseksi, voin ajatella, että ajatus kirjoittamisen vaikeudesta palvelee myös asemaani kirjoittamisen opettajana: eihän helppojen asioiden opettamiseen palkata ihmisiä.

En kuitenkaan ole varma, onko lopulta hirveän hyödyllistä tai edes täysin mahdollista selvittää, mistä tuo ajatus tulee. Ajatuksethan tulevat ja menevät. Jos jokin ajatus kuitenkin pysyy, kannattaa ihan oikeasti miettiä, onko tuo ajatus totta ja mitä tuon ajatuksen uskomisesta seuraa.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten todella vaikeaa? Asia taitaa olla monimutkaisempi. Näyttäisi ensinnäkin, että on olemassa ihmisiä, jotka suhtautuvat kirjojen kirjoittamiseen ainakin jonkin verran mutkattomammin kuin minä.

Esimerkiksi ystäväni Katleena Kortesuo on kirjoittanut jo yli 40 tietokirjaa, ja hän on minua nuorempi! Steve Chandler taas on kirjoittanut yli 30 kirjaa, vaikka hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vasta 53-vuotiaana. En ole kummaltakaan lukenut läheskään koko tuotantoa ja luulen, etten kaikista heidän kirjoistaan ehkä pitäisikään. Molemmat ovat kirjoittaneet kuitenkin myös todella erinomaisia kirjoja, joita olen hyödyntänyt myös opettajana. Se, että kirjoittaa paljon kirjoja, ei siis todellakaan tarkoita, että nuo kirjat eivät voisi olla hyviä.


Kirjoittaminen on kivaa

Kun mietin asiaa jonkin aikaa, päätin alkaa ajatella toisin. Päätin alkaa ajatella, että kirjojen kirjoittaminen on kivaa. Päätin myös kirjoittaa paljon kirjoja. Erilaisia kirjoja, eri ihmisten kanssa. Kenties useita kirjoja samanaikaisesti. Tämä päätös tuntuu itse asiassa toimivan ihan hyvin, sillä seuraava kirjani, yhdessä Johanna Pentikäisen kanssa kirjoittamani Riittävän hyvää kirjoittamista on jo melkein valmis ja ilmestyy toivon mukaan vielä vuoden 2021 aikana. Ja seuraavaa suunnittelen jo. Saa nähdä, mitä siitä tulee!

Ei omia ajatuksiaan pysty pelkällä päätöksellä muutamaan. Jos omien ajatusten totuutta ja niiden hyödyllisyyttä hieman pohtii, voi olla, että toimimattomista ajatuksista pystyy kuitenkin päästämään irti. Ajatus “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” ei palvele minua. Elämä ja kirjoittaminen ovat mukavampaa ilman sitä.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten helppoa? Luulen, että sekään ajatus ei ole ihan yksiselitteisesti tosi. Kirjojen kirjoittaminen vaatii aika paljon työtä. Jotta kirjasta tulee hyvä, siinä pitää olla myös hyvä kantava idea ja sitä pitää hioa aika lailla. Eli ei, ei se nyt helppoakaan ole. Hieman helpommaksi se muuttuu, kun hyväksyy sen, että kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä itse. Ja silloinhan se sitten voikin olla ihan tosi kivaa.

 

Kimmo Svinhufvud

torstai 14. tammikuuta 2021

Affektia jahtaamassa

Emilia Karjula
Tekstin valmistumiseen liittyy hirveästi odotuksia. Joka kerta odotan, että palkinto tällä kertaa tulisi: että kokisin jotain suurta ja hämmentävää. Niin väkevän affektivyöryn, että sen voimin en enää koskaan epäröisi. Sen kun kirjoittaisin, koska osaisin vihdoin luottaa prosessiin ja tietäisin, että se kantaa ja kaikki muuttuu hyväksi, tai ainakin riittävän valmiiksi.

Ja todellisuudessa: Ei koskaan sellaista räjäyttävää humahdusta, jonka toivossa olen aina aloittanut uuden tekstin. Ei koskaan!

Eikä kyse ole siitä, etten olisi välittänyt, kiihkeästikin, jokaisesta tekstistä, jonka olen maailmaan saattanut, on se julkaistu tai ei. Tunteet vain ovat laimenneet lähestulkoon heti, kun teksti on tullut valmiiksi.

Väitöskirjaani (Sommitellut muusat, ntamo 2020) kirjoittaessani lepertelin ja uskottelin itselleni lukemattomat kerrat, että kyllä se sieltä vielä tulee. Huojennus ja valmiiksi saamisen riemu. Tällä kertaa se varmasti tuntuu jossain. Tällä kertaa ei käy niin, että tekstin valmistuminen herättää vain epämääräistä, laimeaa hyväntuulisuutta.

Väitöskirjan tekeminen oli vaikein ja kamalin kirjoitusprosessi, jonka olen käynyt läpi (jos jätetään huomiotta ne harvinaiset hetket, jolloin se oli poikkeuksellisen hauskaa). Tunsin jatkuvaa huonoutta ja epäilin älyllistä kapasiteettiani. Ajattelin, että työn loppuunsaattaminen vaatii kykyjä, joita minulla ei koskaan tule olemaan. En kirjoittanut flow´ssa vaan syvässä tuskassa, katkonaisesti ja hampaita kiristellen.

Ja sitten! Affektipaisumus! Ytimiä ravistava siirtymäriitti!

Väitöstilaisuus oli tähänastisen elämäni parhaita hetkiä. Tietenkin olin ylikierroksilla, hikoilin ja puhuin mitä sylki suuhun toi. Akateemisen rituaalin muodollisuus tuntui silti tekevän tilanteesta melkein kodikkaan. Rituaalin roolijako oli selvä, eikä sen tarkoitusta tarvinnut arvailla. Rajatussa tilassa ja hetkessä kaikki oli olemassa vain minun tekstiäni varten. Hyvänolontunne humisi kehossani vielä pitkän aikaa tilaisuuden jälkeen.

Kaikkien tekstien kunniaksi ei ehkä tarvitse rakentaa näyttävää rituaalista performanssia – tai entä jos rakentaisikin? Vaikka ihan pienen rituaalin? Pysähdyksen, jolla osoittaisi itselleen, että nyt luovun tästä tekstistä, sanon sille kiitos ja näkemiin – ja samalla onnittelen ja ylistän itseäni niin paljon kuin huvittaa.

En lainkaan epäile, etteivätkö epäröinti, tuskailu ja vinksahtanut palkinnon odottaminen palaisi kirjoitusrepertuaariini heti sopivan hetken tullen. En lainkaan epäile, etteivätkö ne tuntuisi taas yhtä musertavilta. Silti luotan nyt hitusen enemmän näidenkin affektien tilapäisyyteen. 

 

 Emilia Karjula

maanantai 30. marraskuuta 2020

Essun taskusta sanomalehteen

Kuva: Saara Luokkala


”Kirjoita sellaisesta tytöstä, joka suuttuu määräileviin aikuisiin ja karkaa kotoa. Se menee lelukauppaan ja syö siellä piparkakkuja ja tortillaa”, toivoivat lapseni muutama vuosi taaksepäin. Siitä lähti liikkeelle Paras joululahja -satu Aino-nimisestä tytöstä.

Olin ommellut lapsilleni edellisenä jouluna kalenteriessun, jonka taskuihin piilotin pieniä jouluyllätyksiä. Satu muokkautuikin luontevasti kalenterin muotoon: yksi pieni luku jokaiselle päivälle. Asettelin tekstin tietokoneella pitkulaisiin palstoihin, tulostin ja rullasin tarinanpätkiä essukalenteriin. Joulukuu alkoi ja satu oli vielä kesken. Monena iltana lasten mentyä nukkumaan jatkoin satua tietokoneellani.

Kun kerroin joillekin läheisilleni tästä meidän kotitekoisesta kalenteristamme, halusivat monet päästä seuraamaan satua. Perustin pienen WhatsApp-ryhmän niille, jotka halusivat seurata satua. Aina, kun olin lukenut luukun lapsilleni, otin lampun valossa kännykällä kuvan ja lähetin sen listalle. Aina silloin tällöin joku antoi pyytämättä palautetta: ”Tämä oli ihana, ja lapset jäivät koukkuun.” Tai: ”Julkaise 
tämä jossakin.”

Marraskuussa 2019 kirjoittamisen opinnoissa meitä rohkaistiin hakemaan julkaisukokemuksia. Muokkasin hieman kalenterisatuani ja lähetin sen paikkakuntani sanomalehteen. Lapin Kansa julkaisi sadun paitsi printtilehdessään myös verkossa ja podcastina. Jokainen luukku sai kauniin kuvituksen graafikko Miila Kankaanrannalta. Myös samaan konserniin kuuluva Kaleva otti tekstin julkaistavakseen.

Kuulin tuttavilta, että useampi koululuokka oli seurannut satua ja joku lapsista oli innostunut kirjoittamaan oman joulusadun. Kuulemma monet eläkeikäiset olivat odottaneet aina uutta luukkua innokkaasti. Kun joulu oli ohi, sain Lapin Kansalta toiveen, että tekisin seuraavaksi jouluksi uuden kalenterisadun.

Keväällä 2020 mielessäni oli pyörinyt jo pitempään jatko-osa edelliseen satuun liittyen. Kevät kului ja joulutunnelmaan oli vaikea eläytyä. Lasteni mielestä kalenterisadulle oli yksi ehto: sen tuli olla ehdottomasti jännittävä! Sain ennen kesää tehtyä suunnitelman sadusta Tekstikokoelma-kurssille. Siitä tuli lopulta itsenäinen jatko-osa edelliseen tarinaan ja nimeksi valikoitui Piparkakkuyllätys.

Nyt satu on valmis ja lähetetty toimitukseen. Kuvittaja on ilahduttanut minua ensimmäisillä maistiaisilla. Pienoisella jännityksellä odotan, miten lukijat ottavat vastaan Piparkakkuyllätyksen. Toivon, että se viihdyttää ja lohduttaa ihmisiä koronarajoitusten keskellä.

On jälleen aika nostaa tähdet ikkunoihin ja kalenteriessu perinteiselle paikalleen leivinuunin kylkeen. Kun lapset nukahtavat, käyn sujauttamassa sen taskuihin pieniä tarinarullia.

Saara Luokkala

torstai 19. marraskuuta 2020

Osuuskunta Tulento – yhteisöllinen olio muotoutumassa

Kuva Vesa Minkkinen Pixabaystä

Syyskuussa kaverini kertoi, että kirjallisuuskentälle ollaan perustamassa uutta osuuskuntaa, jonka perustamiseen ja toimintaan voi halutessaan osallistua. Innostuin, sillä kirjoittamiseni on hiljalleen viime vuoden lopulta alkaen nyrjähtänyt kohti yhteisöllisyyttä, itsenäisesti muotoutuneiden palautepiirien ja yhteisten kirjoittamishetkien myötä. Niinpä tuntui hyvältä idealta liittyä yhteisöön, joka nimittää itseään Tulennoksi.

Ajattelemme osuuskunnan nimeä translatiivina eli muutosta ilmaisevana tai olennon ja tulemisen yhdistelmänä eli tulentonta. Vaalimme ajatusta osuuskunnasta jatkuvasti muotoutuvana ja epävalmiina prosessina: sellaisena, joka muuttuu tekijöidensä suuntautumisten ja kiinnostuksien kautta. Epävalmiuden normalisointia kuvaa myös se, että kirjoitan tätä tekstiä osuuskunnasta, jota ei edes vielä ole virallisesti olemassa – kuitenkin jo hyvää vauhtia muotoutumassa.

Tällainen yhteisöllinen ja jatkuva joksikin tuleminen avaa mahdollisuuden kuvitteluun ja haaveiluun, kun mitään ei tarvitse olla, mutta kaikeksi voi tulla.

”Miusta se on ollut tosi kumouksellista, että on puhuttu auki, että sanokaa ihmiset, mitä haluatte tehdä, niin saatte tehdä sitä”, pohtii Carita Roivas, yksi Tulennon ensimmäisistä perustamispohdinnoista asti mukana olleista jäsenistä. ”Esimerkiksi aluksi piti olla markkinointityöryhmä, mutta ketään ei kiinnostanut se, niin ei sitä sitten tarvitse. Se hoidetaan jollain toisella tavalla”, jatkaa toinen tulentolainen Milla Kalliokoski.

Tulennossa yhteisöllisyys näkyy myös ajatuksena siitä, että kaikki toiminnasta kertyvät voitot jaetaan tasan osuuskunnan kaikkien jäsenten kesken. Ideana on, että osuuskunnassa kerrotaan avoimesti omasta jaksamisesta ja luotetaan siihen, että jokainen pyrkii kykyjensä, jaksamisensa ja elämäntilanteensa mukaisesti yhteiseen päämäärään.

”Jos ei jonakin vuonna voi osallistua puoleen vuoteen mihinkään, koska on ongelmia henkilökohtaisessa elämässä, niin silti siitä saa sen palkan, koska seuraavana vuonna voi taas tehdä todella paljon. Että se ihmisten omatahtisuus toimii myös voimavarana”, kertoo Kalliokoski.

Koska olemme vasta muotoutumassa, olemme käytännössä lähinnä sopineet erilaisista käytännöistä ja periaatteista, jotta olisimme valmiita osuuskunnan viralliseen perustamiseen. Ensimmäisenä toimintavuonna aiomme julkaista kaksi kirjaa: yhden romaanin ja yhden antologian. Niiden liepeillä ja liepeiden reunoilla haluamme järjestää myös erilaisia taiteeseen liittyviä tapahtumia, kirjoitusretriittejä ja toimia ylipäänsä yhteisönä.

Itse koen valtavaksi voimavaraksi sen, että Tulennossa jokainen toimija voi suuntautua omien kiinnostuksiensa mukaan. Kalliokoskea kiinnostaa esimerkiksi yhteisöllinen yrittäjyys ja Roivasta kollektiivinen kustantaminen. Itse haaveilen kustantamisesta ja yhdessä kirjoittamisesta. Lisäksi maalailen Roivaksen tapaan mielikuvia kirjoitusretriiteistä:

”Mie haaveilen jostain sellaisesta ihanasta kirjoitusmökkiretriitistä. Semmoisen mie haluaisin järjestää”, hän kertoo.

Kun kaikki on koko ajan muotoutumisen tilassa, karisee toiminnalta ylimääräinen paine. Kaikki on aina kesken, virtaamassa jostakin ehkä jonnekin, ja se on hyvä asia.

 
Otto Rikka

maanantai 12. lokakuuta 2020

Jumalallisia fossiileja

 

Piritta Porthan
Piritta Porthan. Kuva: Timo Porthan.

Lueskelin uutta Kirjailija-lehteä, jossa Matti Rönkä kuvailee kirjoittamisen tapoja näin: ”Olen puhunut näistä muiden kirjoittajien kanssa, että on tämä jumalallisen käden koulukunta, joilla henkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä ja sitten on Porsche-insinööri, jota itse edustan”.

Hymyilytti. Vai jumalallisen käden koulukunta. Tunnistin nimittäin kuvauksesta itseni fiktion kirjoittajana. Olen kirjoittanut kolme fiktiivistä julkaistua kirjaa: draamarunoelman, lastenrunokirjan ja romaanin. Jokainen niistä sai alkunsa intuitiivisen tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen kautta. Lähdin liikkeelle yksittäisistä tunteista, havainnoista, sanoista, ajatusten vilahduksista. Lopputuloksena jokaisen kirjan kohdalla oli juonellinen tarina.

Keväällä 2020 ilmestynyt romaanini Meitä oli kaksi kertoo kaksosista, joista toinen katoaa. Oliko minulla valmiiksi nämä kaksoset, Iiris ja Hertta, kun lähdin kirjoittamaan romaaniani? No ei. Aloitin tunteesta, joka kulkee erityisesti Iiriksen hahmossa läpi kirjan myös lopputuloksessa. Kaksosuus, Hertan katoaminen ja koko kirjan tarina sen sijaan ilmestyivät näkyviin vähitellen vuosien kirjoitustyön tuloksena – minulta sen enempää kyselemättä.

Stephen King kuvaa kirjassaan Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä tarinoita maahan hautautuneiksi fossiileiksi, joita kirjailija irrottaa maasta niin hyvin ja ehjänä kuin mahdollista. Juuri siltä minustakin fiktion kirjoittajana tuntuu. Että uuden kirjan tarina ikään kuin on jo olemassa, minä vain hissukseen ja varovasti kaivan sen esiin.

Fiktiotekstieni editointivaihe muistuttaa sitten enemmän työtäni tietokirjoittajana. Työskentelen toimittajana ja olen kirjoittanut julkaistun tietokirjan. Lehtijutut rajataan usein jo ennakkoon tiettyyn mittaan ja muotoon – aiheesta ja näkökulmasta puhumattakaan. Tietokirjani kohdalla tein laajan ennakkosuunnitelman: esittelin kustantamossani esimerkiksi kirjan haastateltavat sekä lukujen jaottelun jo ennen kuin olin kirjoittanut sanaakaan.

Fiktion kirjoittajana intuitiivisen ja tajunnanvirtamaisen kirjoitustyylin vaaliminen on minulle kuitenkin kaiken lähtökohta. Kun järkiajattelu vaimenee, henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Syntyy mahdollisuus yllättyä ja ihmetellä, antaa jonkin mystisen tekijän X viedä kohti tuntemattomia maailmoja.

Jos ilmiö kiinnostaa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomista Arla Kanervan jutun Suurin osa kirjailijoista kuulee hahmojen puhuvan heille, kertoo tuore tutkimus – tällaisia kokemuksia suomalaiskirjailijoilla on:”Kuulostaa tosi kummalliselta”. Jutussa Emmi Itäranta esimerkiksi kertoo hetkistä, joina kirjan henkilöhahmo tuntuu tarkkailevan olan yli hänen työtään: ”Ikään kuin sillä hahmolla olisi oma tarinansa kerrottavana ennen kuin alan kertoa sitä ja se tarkkailisi, että kerronko sen oikealla tavalla”, Itäranta kuvailee.  

Jumalallisen käden koulukuntaa siis ehkä hänkin?

 

Piritta Porthan