Sivut

torstai 14. tammikuuta 2021

Affektia jahtaamassa

Emilia Karjula
Tekstin valmistumiseen liittyy hirveästi odotuksia. Joka kerta odotan, että palkinto tällä kertaa tulisi: että kokisin jotain suurta ja hämmentävää. Niin väkevän affektivyöryn, että sen voimin en enää koskaan epäröisi. Sen kun kirjoittaisin, koska osaisin vihdoin luottaa prosessiin ja tietäisin, että se kantaa ja kaikki muuttuu hyväksi, tai ainakin riittävän valmiiksi.

Ja todellisuudessa: Ei koskaan sellaista räjäyttävää humahdusta, jonka toivossa olen aina aloittanut uuden tekstin. Ei koskaan!

Eikä kyse ole siitä, etten olisi välittänyt, kiihkeästikin, jokaisesta tekstistä, jonka olen maailmaan saattanut, on se julkaistu tai ei. Tunteet vain ovat laimenneet lähestulkoon heti, kun teksti on tullut valmiiksi.

Väitöskirjaani (Sommitellut muusat, ntamo 2020) kirjoittaessani lepertelin ja uskottelin itselleni lukemattomat kerrat, että kyllä se sieltä vielä tulee. Huojennus ja valmiiksi saamisen riemu. Tällä kertaa se varmasti tuntuu jossain. Tällä kertaa ei käy niin, että tekstin valmistuminen herättää vain epämääräistä, laimeaa hyväntuulisuutta.

Väitöskirjan tekeminen oli vaikein ja kamalin kirjoitusprosessi, jonka olen käynyt läpi (jos jätetään huomiotta ne harvinaiset hetket, jolloin se oli poikkeuksellisen hauskaa). Tunsin jatkuvaa huonoutta ja epäilin älyllistä kapasiteettiani. Ajattelin, että työn loppuunsaattaminen vaatii kykyjä, joita minulla ei koskaan tule olemaan. En kirjoittanut flow´ssa vaan syvässä tuskassa, katkonaisesti ja hampaita kiristellen.

Ja sitten! Affektipaisumus! Ytimiä ravistava siirtymäriitti!

Väitöstilaisuus oli tähänastisen elämäni parhaita hetkiä. Tietenkin olin ylikierroksilla, hikoilin ja puhuin mitä sylki suuhun toi. Akateemisen rituaalin muodollisuus tuntui silti tekevän tilanteesta melkein kodikkaan. Rituaalin roolijako oli selvä, eikä sen tarkoitusta tarvinnut arvailla. Rajatussa tilassa ja hetkessä kaikki oli olemassa vain minun tekstiäni varten. Hyvänolontunne humisi kehossani vielä pitkän aikaa tilaisuuden jälkeen.

Kaikkien tekstien kunniaksi ei ehkä tarvitse rakentaa näyttävää rituaalista performanssia – tai entä jos rakentaisikin? Vaikka ihan pienen rituaalin? Pysähdyksen, jolla osoittaisi itselleen, että nyt luovun tästä tekstistä, sanon sille kiitos ja näkemiin – ja samalla onnittelen ja ylistän itseäni niin paljon kuin huvittaa.

En lainkaan epäile, etteivätkö epäröinti, tuskailu ja vinksahtanut palkinnon odottaminen palaisi kirjoitusrepertuaariini heti sopivan hetken tullen. En lainkaan epäile, etteivätkö ne tuntuisi taas yhtä musertavilta. Silti luotan nyt hitusen enemmän näidenkin affektien tilapäisyyteen. 

 

 Emilia Karjula

maanantai 30. marraskuuta 2020

Essun taskusta sanomalehteen

Kuva: Saara Luokkala


”Kirjoita sellaisesta tytöstä, joka suuttuu määräileviin aikuisiin ja karkaa kotoa. Se menee lelukauppaan ja syö siellä piparkakkuja ja tortillaa”, toivoivat lapseni muutama vuosi taaksepäin. Siitä lähti liikkeelle Paras joululahja -satu Aino-nimisestä tytöstä.

Olin ommellut lapsilleni edellisenä jouluna kalenteriessun, jonka taskuihin piilotin pieniä jouluyllätyksiä. Satu muokkautuikin luontevasti kalenterin muotoon: yksi pieni luku jokaiselle päivälle. Asettelin tekstin tietokoneella pitkulaisiin palstoihin, tulostin ja rullasin tarinanpätkiä essukalenteriin. Joulukuu alkoi ja satu oli vielä kesken. Monena iltana lasten mentyä nukkumaan jatkoin satua tietokoneellani.

Kun kerroin joillekin läheisilleni tästä meidän kotitekoisesta kalenteristamme, halusivat monet päästä seuraamaan satua. Perustin pienen WhatsApp-ryhmän niille, jotka halusivat seurata satua. Aina, kun olin lukenut luukun lapsilleni, otin lampun valossa kännykällä kuvan ja lähetin sen listalle. Aina silloin tällöin joku antoi pyytämättä palautetta: ”Tämä oli ihana, ja lapset jäivät koukkuun.” Tai: ”Julkaise 
tämä jossakin.”

Marraskuussa 2019 kirjoittamisen opinnoissa meitä rohkaistiin hakemaan julkaisukokemuksia. Muokkasin hieman kalenterisatuani ja lähetin sen paikkakuntani sanomalehteen. Lapin Kansa julkaisi sadun paitsi printtilehdessään myös verkossa ja podcastina. Jokainen luukku sai kauniin kuvituksen graafikko Miila Kankaanrannalta. Myös samaan konserniin kuuluva Kaleva otti tekstin julkaistavakseen.

Kuulin tuttavilta, että useampi koululuokka oli seurannut satua ja joku lapsista oli innostunut kirjoittamaan oman joulusadun. Kuulemma monet eläkeikäiset olivat odottaneet aina uutta luukkua innokkaasti. Kun joulu oli ohi, sain Lapin Kansalta toiveen, että tekisin seuraavaksi jouluksi uuden kalenterisadun.

Keväällä 2020 mielessäni oli pyörinyt jo pitempään jatko-osa edelliseen satuun liittyen. Kevät kului ja joulutunnelmaan oli vaikea eläytyä. Lasteni mielestä kalenterisadulle oli yksi ehto: sen tuli olla ehdottomasti jännittävä! Sain ennen kesää tehtyä suunnitelman sadusta Tekstikokoelma-kurssille. Siitä tuli lopulta itsenäinen jatko-osa edelliseen tarinaan ja nimeksi valikoitui Piparkakkuyllätys.

Nyt satu on valmis ja lähetetty toimitukseen. Kuvittaja on ilahduttanut minua ensimmäisillä maistiaisilla. Pienoisella jännityksellä odotan, miten lukijat ottavat vastaan Piparkakkuyllätyksen. Toivon, että se viihdyttää ja lohduttaa ihmisiä koronarajoitusten keskellä.

On jälleen aika nostaa tähdet ikkunoihin ja kalenteriessu perinteiselle paikalleen leivinuunin kylkeen. Kun lapset nukahtavat, käyn sujauttamassa sen taskuihin pieniä tarinarullia.

Saara Luokkala

torstai 19. marraskuuta 2020

Osuuskunta Tulento – yhteisöllinen olio muotoutumassa

Kuva Vesa Minkkinen Pixabaystä

Syyskuussa kaverini kertoi, että kirjallisuuskentälle ollaan perustamassa uutta osuuskuntaa, jonka perustamiseen ja toimintaan voi halutessaan osallistua. Innostuin, sillä kirjoittamiseni on hiljalleen viime vuoden lopulta alkaen nyrjähtänyt kohti yhteisöllisyyttä, itsenäisesti muotoutuneiden palautepiirien ja yhteisten kirjoittamishetkien myötä. Niinpä tuntui hyvältä idealta liittyä yhteisöön, joka nimittää itseään Tulennoksi.

Ajattelemme osuuskunnan nimeä translatiivina eli muutosta ilmaisevana tai olennon ja tulemisen yhdistelmänä eli tulentonta. Vaalimme ajatusta osuuskunnasta jatkuvasti muotoutuvana ja epävalmiina prosessina: sellaisena, joka muuttuu tekijöidensä suuntautumisten ja kiinnostuksien kautta. Epävalmiuden normalisointia kuvaa myös se, että kirjoitan tätä tekstiä osuuskunnasta, jota ei edes vielä ole virallisesti olemassa – kuitenkin jo hyvää vauhtia muotoutumassa.

Tällainen yhteisöllinen ja jatkuva joksikin tuleminen avaa mahdollisuuden kuvitteluun ja haaveiluun, kun mitään ei tarvitse olla, mutta kaikeksi voi tulla.

”Miusta se on ollut tosi kumouksellista, että on puhuttu auki, että sanokaa ihmiset, mitä haluatte tehdä, niin saatte tehdä sitä”, pohtii Carita Roivas, yksi Tulennon ensimmäisistä perustamispohdinnoista asti mukana olleista jäsenistä. ”Esimerkiksi aluksi piti olla markkinointityöryhmä, mutta ketään ei kiinnostanut se, niin ei sitä sitten tarvitse. Se hoidetaan jollain toisella tavalla”, jatkaa toinen tulentolainen Milla Kalliokoski.

Tulennossa yhteisöllisyys näkyy myös ajatuksena siitä, että kaikki toiminnasta kertyvät voitot jaetaan tasan osuuskunnan kaikkien jäsenten kesken. Ideana on, että osuuskunnassa kerrotaan avoimesti omasta jaksamisesta ja luotetaan siihen, että jokainen pyrkii kykyjensä, jaksamisensa ja elämäntilanteensa mukaisesti yhteiseen päämäärään.

”Jos ei jonakin vuonna voi osallistua puoleen vuoteen mihinkään, koska on ongelmia henkilökohtaisessa elämässä, niin silti siitä saa sen palkan, koska seuraavana vuonna voi taas tehdä todella paljon. Että se ihmisten omatahtisuus toimii myös voimavarana”, kertoo Kalliokoski.

Koska olemme vasta muotoutumassa, olemme käytännössä lähinnä sopineet erilaisista käytännöistä ja periaatteista, jotta olisimme valmiita osuuskunnan viralliseen perustamiseen. Ensimmäisenä toimintavuonna aiomme julkaista kaksi kirjaa: yhden romaanin ja yhden antologian. Niiden liepeillä ja liepeiden reunoilla haluamme järjestää myös erilaisia taiteeseen liittyviä tapahtumia, kirjoitusretriittejä ja toimia ylipäänsä yhteisönä.

Itse koen valtavaksi voimavaraksi sen, että Tulennossa jokainen toimija voi suuntautua omien kiinnostuksiensa mukaan. Kalliokoskea kiinnostaa esimerkiksi yhteisöllinen yrittäjyys ja Roivasta kollektiivinen kustantaminen. Itse haaveilen kustantamisesta ja yhdessä kirjoittamisesta. Lisäksi maalailen Roivaksen tapaan mielikuvia kirjoitusretriiteistä:

”Mie haaveilen jostain sellaisesta ihanasta kirjoitusmökkiretriitistä. Semmoisen mie haluaisin järjestää”, hän kertoo.

Kun kaikki on koko ajan muotoutumisen tilassa, karisee toiminnalta ylimääräinen paine. Kaikki on aina kesken, virtaamassa jostakin ehkä jonnekin, ja se on hyvä asia.

 
Otto Rikka

maanantai 12. lokakuuta 2020

Jumalallisia fossiileja

 

Piritta Porthan
Piritta Porthan. Kuva: Timo Porthan.

Lueskelin uutta Kirjailija-lehteä, jossa Matti Rönkä kuvailee kirjoittamisen tapoja näin: ”Olen puhunut näistä muiden kirjoittajien kanssa, että on tämä jumalallisen käden koulukunta, joilla henkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä ja sitten on Porsche-insinööri, jota itse edustan”.

Hymyilytti. Vai jumalallisen käden koulukunta. Tunnistin nimittäin kuvauksesta itseni fiktion kirjoittajana. Olen kirjoittanut kolme fiktiivistä julkaistua kirjaa: draamarunoelman, lastenrunokirjan ja romaanin. Jokainen niistä sai alkunsa intuitiivisen tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen kautta. Lähdin liikkeelle yksittäisistä tunteista, havainnoista, sanoista, ajatusten vilahduksista. Lopputuloksena jokaisen kirjan kohdalla oli juonellinen tarina.

Keväällä 2020 ilmestynyt romaanini Meitä oli kaksi kertoo kaksosista, joista toinen katoaa. Oliko minulla valmiiksi nämä kaksoset, Iiris ja Hertta, kun lähdin kirjoittamaan romaaniani? No ei. Aloitin tunteesta, joka kulkee erityisesti Iiriksen hahmossa läpi kirjan myös lopputuloksessa. Kaksosuus, Hertan katoaminen ja koko kirjan tarina sen sijaan ilmestyivät näkyviin vähitellen vuosien kirjoitustyön tuloksena – minulta sen enempää kyselemättä.

Stephen King kuvaa kirjassaan Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä tarinoita maahan hautautuneiksi fossiileiksi, joita kirjailija irrottaa maasta niin hyvin ja ehjänä kuin mahdollista. Juuri siltä minustakin fiktion kirjoittajana tuntuu. Että uuden kirjan tarina ikään kuin on jo olemassa, minä vain hissukseen ja varovasti kaivan sen esiin.

Fiktiotekstieni editointivaihe muistuttaa sitten enemmän työtäni tietokirjoittajana. Työskentelen toimittajana ja olen kirjoittanut julkaistun tietokirjan. Lehtijutut rajataan usein jo ennakkoon tiettyyn mittaan ja muotoon – aiheesta ja näkökulmasta puhumattakaan. Tietokirjani kohdalla tein laajan ennakkosuunnitelman: esittelin kustantamossani esimerkiksi kirjan haastateltavat sekä lukujen jaottelun jo ennen kuin olin kirjoittanut sanaakaan.

Fiktion kirjoittajana intuitiivisen ja tajunnanvirtamaisen kirjoitustyylin vaaliminen on minulle kuitenkin kaiken lähtökohta. Kun järkiajattelu vaimenee, henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Syntyy mahdollisuus yllättyä ja ihmetellä, antaa jonkin mystisen tekijän X viedä kohti tuntemattomia maailmoja.

Jos ilmiö kiinnostaa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomista Arla Kanervan jutun Suurin osa kirjailijoista kuulee hahmojen puhuvan heille, kertoo tuore tutkimus – tällaisia kokemuksia suomalaiskirjailijoilla on:”Kuulostaa tosi kummalliselta”. Jutussa Emmi Itäranta esimerkiksi kertoo hetkistä, joina kirjan henkilöhahmo tuntuu tarkkailevan olan yli hänen työtään: ”Ikään kuin sillä hahmolla olisi oma tarinansa kerrottavana ennen kuin alan kertoa sitä ja se tarkkailisi, että kerronko sen oikealla tavalla”, Itäranta kuvailee.  

Jumalallisen käden koulukuntaa siis ehkä hänkin?

 

Piritta Porthan 

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Kirjallinen kasvimaa


 

Varhaisesta lapsuudesta asti minua on kiehtonut, kuinka kynän kärjellä ja siveltimen sivalluksella voi luoda maailmoita. Pienenä en unelmoinut, että minusta tulee isona kirjailija tai taiteilija. Olin jo kirjoittaja, piirtäjä ja taitava taivaanrannan maalari. Lapsi ymmärtää, ettei voi tulla joksikin, mikä jo on. Siinä voi kuitenkin kehittyä.

Lukion jälkeen muutin maalta suurkaupunkiin. Haaveilin kasvimaasta ja kanoista, kun kirjoitin päivät pääksytysten. Samoilin monenlaisia polkuja vuosien ajan. Ne eivät olleet harhapolkuja, koska niitä seuraillen löysin juuri siihen, missä olin joitakin vuosia sitten opiskellessani kolmatta ammattitutkintoani. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin saapunut sankan metsän hämärästä auringonvalossa kylpevälle peltoaukealle. Ymmärsin, etten voi enää räpistellä kutsumusta vastaan. Lisäsin kasvimaan ja kanojen rinnalle toivelistaani kirjailijuuden.

Yhä maalailen mielikuvissani idyllejä omasta puutarhasta ja multaa kuoputtavista kotkottajista, mutta olen jo toteuttanut yhden unelmistani ja saattanut kaksi kirjaa maailmalle. Monet ovat kysyneet minulta, miksi opiskelen kirjoittamista, vaikka olen julkaissut kirjoja. Enkö muka jo osaa kirjoittaa? Pääsin julkaisukynnyksen yli puhtaalla intohimolla ja itseopiskelun voimalla, mutta tavoitteellinen kirjoittaminen ja yhteistyö kustannustoimittajan kanssa innoittivat minut nostamaan riman ylemmäksi. En enää kirjoita vain omaksi huvikseni. En enää puuhastele pienessä pöytälaatikkopuutarhassa enkä saata iloita yhden ainoan sivun tai puolikkaan tarinan kypsymisestä. Minun on nyt huolehdittava kokonaisesta kirjallisesta kasvimaasta, jonka sadon on riitettävä monelle nälkäiselle lukijalle.

Tarinoiden kasvattaminen heiveröisestä idusta kypsäksi käsikirjoitukseksi on enemmän kuin sanojen kylvämistä peräkkäin. Se on monimutkainen kognitiivinen prosessi, jossa lapioita, haroja ja kuokkia ovat kirjoittajan mielikuvitus, tunneäly ja analyyttinen päättelytaito. Kirjoittaminen on vuorovaikutusta kirjailijan, maailman, tekstin ja lukijoiden välillä. Kirjailijan on opittava tekniikoita, tehokeinoja ja rakenteita. On myllättävä sielua syvältä. Täytyy olla utelias ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, ettei kukaan ole koskaan valmis. Alati muuttuvassa maailmassa on aina jotain uutta opittavaa.

Ydinolemukseltaan kirjoittaminen muistuttaa puutarhanhoitoa. Kirjailija on maaperä, josta tarinat itävät ja tavoittelevat taivaita. Lukijat korjaavat kirjasadon. Kirjailija on myös puutarhuri. Hänen on kehitettävä itseään lakkaamatta, sillä on mahdotonta saada hyvää satoa samasta mullasta vuodesta toiseen. Kuten maapohja myös kirjallinen tuotanto köyhtyy, ellei kirjailija huolehdi luovuudestaan ja taidoistaan. Kasvimaata täytyy muokata ja lannoitta, jotta kaunokirjallisuuden siemenet kasvavat ja kukoistavat. Minulle kirjailijuus on tapa, jolla hahmotan ja käsittelen maailmaa. Kirjoitustaitojen ja tarinankertojaminän kehittäminen on siten myös ihmisenä kasvamista ja ihmisyyden jalostamista.


Sanna Naukkarinen Pires alias S. N. Pires 

torstai 14. toukokuuta 2020

Kirkasta tekstiä

Saija Kuusela. Kuva: Ulla Keskinen
Välttelen aloittamista. Teen pari opintoihin liittyvää kirjoitustyötä, viimeistelen apurahahakemuksen, korjaan jopa veroilmoituksen. Maanantaina olen käyttänyt kaikki tekosyyt. Muistiinpanot ovat alkaneet lähestulkoon hohtaa valoa; ne vainoavat jatkuvasti silmäkulmassa.

Lopulta tartun niihin saakelin papereihin. Istun alas, käynnistän tietokoneen. Eteeni ei avaudu Wordin neitseellinen, puhdas sivu, vaan kertaalleen kirjoitettu romaani.

Minulla ei ole valkoisen paperin kammoa. Kirjoittaminenhan on helppoa: ei tarvitse kuin keksiä. Pääni suoltaa tarinoita koko ajan. Selaan mielikuvia; riittää, että löytyy yksi tai kaksi yksityiskohtaa, ja tarina alkaa. Se alkaa näkyä, kuin elokuva, joka pitää vain osata sanallistaa.

Sen sijaan kärsin mustan paperin kammosta. Oman tekstin muokkaamiseen liittyvästä vastahakoisuudesta, jonka läpi on taisteltava aina vain uudelleen. Joka kerta on kestettävä oma vajavaisuus – etten ole vieläkään valmis.

Juuri kustannussopimuksen saaneella esikoiskirjailijalla muokkaukset eivät ole vielä yhden sanan tai kappaleen kokoluokkaa. Teksti täytyy silpoa palasiksi, myllätä ympäri, leipoa uusia kohtauksia ja heittää vanhoja hautaan. Koko ajan täytyy muistaa, että joskus paras muokkaus on se, että ei muokkaa. Jättää olemaan. Ja nöyrtyy muokkaamaan sitten kuitenkin, seuraavalla kierroksella.

Kustantajan korjausehdotukset koskettavat esimerkiksi sitä, kuinka päähenkilö johonkin asiaan suhtautuu. Asennemuutos vaatii koko tekstin perkaamista. Asioiden esittämisjärjestyksen muuttaminen meinaa saada aivot solmuun. Jos päähenkilön vaimon henkilöllisyys paljastuu vasta sivulla 50 eikä sivulla 20, siirtyy jokainen vaimoa käsittelevä kohta vastaavasti eteenpäin. Juonen on silti pysyttävä eheänä.

Ja kuitenkin kaikki nämä tuskastuttavat tunnit ovat elintärkeitä. Usein jokin kustantajan ehdotuksista oli jo kirjassa vähän sinne päin. Muokkauksen myötä se loksahtaa kohdalleen. Kirjaan alkaa löytyä uusi sävy. Hämmentävää kyllä, sävy on lähempänä sitä ideaa, josta koko tarina sai alkunsa.

Huhtikuun Parnassossa julkaistusta Marika Maijalan haastattelusta mieleen jäi lause ”rentous on vaatinut vuosikausien työn”. Esikoiseni muokkaaminen tuntuu kuin työntelisin veistä huolellisesti tehtyyn, tahattoman naivistiseen maalaukseen. Olen kirjoittanut asiat liian siisteiksi, ihmissuhteet helpoiksi, menneisyydet selkeiksi. Uudelleenkirjoittaminen onkin pitkälti säröjen tekemistä, rosoisemmaksi hiomista. Kaikkea ei tarvitse lukijan tietää, edes kirjan lopussa. Tästä näkökulmasta muokkaustyö näyttäytyy äkkiä vapauttavana – teksti saa rentoutua epätäydellisemmäksi ja samalla kiinnostavammaksi.

Luin juuri Anthony Doerrin esikoisen Davidin uni. Teksti on parhaimmillaan läpikuultavaa, kuin taivaasta saneltua. Kuin sitä ei olisi kirjoittanut kukaan. Ja nyt ollaan uudelleenkirjoittamisen ytimessä, muokkaamisen kipeässä välttämättömyydessä: kyllä sen on aina joku kirjoittanut. Se joku on vain jaksanut hioa, lisätä särmiä, antaa tekstin levätä ja hioa lisää. Kirkastaa, kunnes teksti on.


Saija Kuusela

torstai 23. huhtikuuta 2020

Rakas pitkä pirulainen



Yliopiston kielenhuollon kursseilla mieleeni iskostettiin, että huutomerkkiä ei kannattanut käyttää kuin äärimmäisessä hädässä. Se sopi minulle hyvin, sillä en ollut lainkaan sinut merkin kanssa. Mielestäni huutomerkki oli b-luokan välimerkki – liian ehdoton ja käskyttävä.

Sitten tapasin miehen, joka hurmasi minut huutomerkeillä. Hän ei liikoja hempeillyt, mutta ilmaisi huutomerkeillä kaikkea sitä, mitä ei muuten osannut. Innostusta ja lämpöä.

Tajusin silloin, että olin arvioinut huutomerkin täysin väärin. Merkkiin mahtui tunnetta, jota en huomannut takertuessani pelkästään sen käskyttävään ja huudahtavaan luonteeseen.

Olin ja olen huutomerkille anteeksipyynnön velkaa.

Enkä varmaankaan ole ainoa. Tuntuu, että huutomerkki on viime vuosina vallannut itselleen lisää alaa merkkien maailmassa. Se ei oikeastaan ole yllätys, sillä huutomerkki – ymmärrän sen nyt – on tunnetta tiivistetyssä muodossa. Saatamme toki viehättyä tekstin tai ihmisen älykkyydestä, mutta vasta tunne saa aikaan jotain suurempaa.

Merkki on yleistynyt niin paljon, että se on saanut jo osan virkamieskunnastakin pauloihinsa. Perinteisestihän virkamiehet ovat vältelleet huutomerkin kaltaisia ylilyöntejä. Anton Tšehov on kirjoittanut aiheesta jopa novellin vuonna 1886. Huutomerkki-novellin päähenkilö, kollegion sihteeri Jefim Fomitš Peraklidin, ei ole uransa aikana käyttänyt yhtäkään huutomerkkiä:

”Neljäkymmentä vuotta hän oli laatinut asiakirjoja, kirjoittanut niitä tuhansia, kymmeniä tuhansia, mutta ei voinut muistaa ainoatakaan riviä, joka olisi ilmaissut riemastusta, suuttumusta tai jotakin muuta samankaltaista.
Ja muita tunteita… hän ajatteli. Tarvitaanko asiakirjoissa tunteita? Niitähän voi kirjoittaa tunteetonkin ihminen…”

Mutta muutoksen tuulet puhaltavat jo virkamieskunnassakin. Kun osastopäällikkö, ylijohtaja Mikko Spolander lisäsi valtiovarainministeriön tiedotteeseen huutomerkin lokakuussa 2019, hän ei varmaankaan arvannut, mikä kohu siitä nousisi.

Ensimmäisenä Spolanderin huutomerkkiin tarttui Helsingin Sanomat, ja kohta aihe oli muidenkin lehtien sivuilla. Demokraatti nosti huutomerkin jopa otsikkoon asti.

Tehtiinkö huutomerkistä härkänen? Kyllä. Mutta ainakin kohu opetti sen, että merkkiä kannattaa käyttää vain, jos on valmis seisomaan sen takana. Ja Spolander oli.

Samalla on hyvä muistaa, että huutomerkittömyys on viesti sekin. Sillä on eroa, vastaako kysymykseen ”joo” vai ”joo!”. Jos viestillä halutaan innostaa tai välittää omaa innostusta, on merkki usein paikallaan.

Yleensä huutomerkin käyttämättä jättäminen ei silti johda erityisen vakaviin seurauksiin. Ainakaan niin vakaviin kuin Seinfeld-sarjan viidennen kauden neljännessä jaksossa, jossa sarjan vakiohahmon Elaine Benesin suhde kariutuu siihen, että seurustelukumppani ei osaa käyttää huutomerkkejä.

Kaikkien kirjoittajien kannattaa silti ottaa merkki haltuun. Niin minäkin tein, mutta suhdetta huutomerkkimieheen se ei pelastanut. Huutomerkki, tuo rakas pitkä pirulainen, jäi kuitenkin elämääni pysyvästi.

Lähteet:
Tšehov, A. 1983. Tarpeettomia ihmisiä (2. painos). Suom. J. Konkka. Helsinki: Kirjayhtymä.


 Suvi Asikainen