Pyhimykset kirjoittajaa auttakoon

 

Marianne Kiskola. Kuva: Kirjapaja.

Uskoakseni jokainen kirjoittaja haaveilee ikiaikaisesta flow´sta ja innostuksen pöhinästä, joka saa kirjat syntymään itsestään. Todellisuus on luonnollisesti toisenlainen niskasärkyineen ja kirjoitusjumeineen. Meidän nykyajan kirjoittajien pulmat ovat kuitenkin melko suhteellisia kirjapyhimyksien haasteisiin verrattuna.

Kirjapyhimykset kuten mm. ekumenian ja tasa-arvon edelläkävijä Pyhä Birgitta (1303–1373) ja vastarannan kiiskien kaitsija Ávilan Teresa (1515–1582) joutuivat taistelemaan melkoisesti sekä sananvapauden että kirjoitusrauhan kanssa. Aina oli myös joku puuttumassa tekstien sisältöön, kuten Teresan ikikriitikko inkvisitio, joka olisi mieluusti moisen hurmoksen aiheuttajan vaientanut lopullisesti. Leskeksi jääneellä yksinhuoltaja-Birgitalla riitti tekemistä komennellessaan kuningas Maunu Eerikinpoikaa ja väistellessään ruttoa matkustaessaan läpi Euroopan kohti Roomaa, jossa hänen väkeviä kuvauksiaan helvetistä kirjattiin kiireellä ylös. Birgitalla olikin luovuutensa kanssa niin kiirettä, ettei hän ehtinyt itse editoida tuotoksiaan. Hänen yli 700 muistiin kirjoitetusta ilmestyksestä koottiin kahdeksasta kirjasta koostuva kirjakokoelma Pyhän Birgitan ilmestykset.

Vaikka keskiaika oli symboliikan ja pyhimysten kulta-aikaa, oli kirjoittamisen aihepiiri rajattua. Kaiken piti olla kirkon linjaa tukevaa ja sielunvihollisesta varoittelevaa. Lukijoitakin oli vähänlaisesti, sillä keskiajan kurimus oli surkastuttanut lukutaidon ja väestönkasvun. Lisäksi piti taistella jatkuvasti vikuroivien paavien ja kiukkuisten kirkonisien kanssa, jotka nuhtelivat mm. Teresaa ”levottomaksi ja tottelemattomaksi lapseksi, joka kuvitteli olevansa opettava professori”. Siinä sivussa piti perustaa kymmeniä luostareita ja hillitä innostuneita faneja sekä liikkua vain öiseen aikaan, jottei olisi aiheuttanut mellakoita. Voineekin tehdä johtopäätöksen, että näiden kirjapyhimysten suurimpia murheenaiheita eivät olleet kirjoittajan blokit?

Kun vilkaisee kirjapyhimysten tuotantoon – tai siihen, mitä noista ajoista on (kiitos luostareiden) säilynyt – on helppo huomata, miksi heidät yhä muistetaan. He olivat tavattoman ahkeria! Heillä oli myös valtavan laaja yleissivistys. Esimerkiksi Wikipedian kummisetä Isidorus Sevillalainen (560–636), joka kirjoitti 20-osaisen kokoomateoksen nimeltä Etymologiae, käsitteli tuossa aikansa bestsellerissä grammatiikkaa, lakia, lääketiedettä, eläimiä, uskontoa, maantiedettä, Jumalaa, enkeleitä, pyhimyksiä ja erilaisia ajanviettotapoja. Hänen tuotantonsa olikin yleisin hakuteos keskiajalla.

Kirjapyhimykset olivat siis harjoitelleet kirjoittamista tuhansia ja tuhansia liuskoja sekä uskoneet vakaasti siihen, mitä he kirjoittivat. He kokivat, että heillä on sanottavaa, eikä kirjoituspelolle ollut tilaa (vrt.inkvisitio). He myös elivät isolla liekillä, aiheuttivat hässäkkää siellä ja täällä – ja kulkivat omaa polkuaan järkähtämättömästi.

Sen lisäksi, että pyhimysten elämäntarinat voivat näin toimia kirjoittajille innoittajina, he ovat jääneet vielä konkreettiseksi avuksemme. Blokin tai iskiaksen iskiessä kirjailijaparkaan, kokonainen kirjapyhimysten armeija on valmiina auttamaan. Nämä ykkösluokan soturit ovat kuulolla, kun kirjoittajakammiosta kohoaa hätähuutoja ja esirukouspyyntöjä. He ovat valmiita viemään avunpyynnöt suuremmille voimille.

Ja käyköön niin: flow saapukoon kirjoittajakammioon, rauha kirjoittajan mieleen ja ahkeruus täyttäköön kirjahyllyt!

 

 Marianne Kiskola

24 pyhimystä pahan päivän varalle (Kirjapaja 2021) on tietokirjailija Marianne Kiskolan kymmenes tietokirja. Kiskola on valmistunut Jyväskylän yliopistosta kirjoittamisen maisteriksi. Teoksen on kuvittanut joensuulainen kuvataiteilija Katja Kouvalainen.

Etäopiskelijan tunnustuksia

Edessäni kimaltaa turkoosi meri ja valkoisin koskaan näkemäni ranta. Aurinko tarjoilee polttavan kuumia säteitä. Allani heiluu riippukeinu. Joudun pian sulkemaan läppärin, koska haluan ottaa hetken omaa aikaa. Aistia tuulen ihollani ja pujottaa varpaani samettiseen hiekkaan. Tanssia kohti aaltoja sekä kellua rentona niiden kohistessa korvaani.

Palaan työskentelypisteelleni täysin virkistyneenä sekä rentona ja alan kirjoittaa innolla, kuten olen tehnyt koko opintovapaani ajan. Onpa kirjoitusympäristöni sitten balilaisessa rantakahvilassa tai japanilaisessa puutarhassa lentokentän vieressä.

Lähdin unelmieni opintomatkalle viime vuoden elokuussa. Olin innoissani: saisin viettää kymmenen kuukautta rakkaimpien harrastusteni kanssa. Kirjoittamisen ja matkustamisen.

Vaikka kirjoitan työkseni ja vaikka olisin kuinka motivoitunut työpöytäni ääressä Suomessa, en ole aiemmin kokenut samanlaisia huippuhetkiä kuin nyt kirjoittamisen perusopintoja tekevänä etäopiskelijana. Innostuksen ja luovuuden suuret aallot eivät tunnu loppuvan koskaan. Yksi syy siihen on varmasti nämä kauniit, vaihtuvat työskentelymaisemat. Ne ruokkivat flow-tilaani ja virittävät minut täydelliseen kirjoitusvireeseen. Oloon, josta en haluaisi irrottautua. Siinä teksti juoksee ajatustakin nopeammin ja kehoni tuntee kokonaisvaltaisen mielihyvän. 

Opiskelijan riippumatto tai puistonpenkki ovat fysioterapeutin kauhukuvia, mutta minulle ne ovat mitä parhaimpia tsemppaajia. Asetan päivittäin itselleni tietyn työskentelyajan. Työskentelen yleensä korkeintaan kaksi tuntia samassa paikassa. Se voi riittää päivän kirjoitustyöksi. Deadlinen lähellä saatan joskus kirjoittaa kuusi tuntia, mutta se on maksimiaika, jonka vietän läppärini kanssa päivittäin. Aika sisältää myös muut kirjoitushommani, kuten Adventurista-blogini (www.menaiset.fi/adventurista) päivittämisen. Tämä kaikki tuntuu uskomattomalta vapaudelta ja etuoikeudelta, etenkin ympärivuorokautisia opiskelu- ja työpäiviä sisältävän 22 ruuhkavuoden jälkeen.

Yritän yleensä kirjoittaa heti aamusta. Joskus hiljainen majapaikka toimii siihen parhaiten, toisinaan menen kirjoittamaan kahvilaan vaikka keskelle aasialaista aamutoria. Nappaan kirjoituksiini usein mukaan senhetkisen paikan tunnelmaa, vuorovaikutusta ja ihmisten toimintaa.

Mutta kirjoittamisen opinnot ovat niin paljon muuta kuin pelkkää kirjoittamista. Yritän lukea paljon, ideoin ja suunnittelen. Juttelen niin paikallisten kuin turistien kanssa ja kuulen uskomattomia tarinoita. Kehittelen päässäni hahmoja sekä tilanteita, joita voin käyttää mahdollisesti myöhemmin. Otan kuvia ja visualisoin mielenkiintoisimpia hetkiä lisää päässäni. Sanat ja tarinat kehittyvät mieleeni sekä muistikirjojen sivuille ennen kuin avaan koneeni.

Jos kirjoittaminen ei jonain hetkenä innosta, pidän tauon ja lähden vaikka suosikkipaikkaani veden äärelle tai ihmishulinaan jonnekin muualle. Olen erittäin onnellinen, että osaan jo hellittää ja minulla on nyt mahdollisuus siihen. Opintovapaani aikana olen oppinut lisää tästä luovuttamisen taidosta; monessa vierailemassani maassa elämisen tahti on rennompi.

Onneksi olen ymmärtänyt vihdoin, että kaikkea ei tarvitse suorittaa hikihatussa eikä lopputuloksenkaan pidä olla aina täydellinen. Olen luopunut ennen kaikkea stressaavista ajatuksistani, joihin kulutetun ajan voi käyttää hyödyllisemminkin. Mitä enemmän opiskelen oman elämäni editointia, sitä nautinnollisemmaksi matkani kirjoittajana muuttuu.

Annakaisa Vääräniemi