Aikaa! Tilaa!

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä kolmas.

_____________________________________ 

Kuva: Sanna Loukkola

Työ, perhe, opinnot…

Ajankäyttöön liittyen huomaan muutamaa päivää ennen deadlinea, että tämä blogiteksti on vielä kirjoittamatta. Otan yhteyttä kirjoittajapariini, ja onnekseni hän on jo aloittanut kirjoittamisen.

Omassa ajankäytössä olisi parannettavaa paljonkin, varsinkin suunnitelmallisuudessa. Olen ainakin kerran päätynyt tilanteeseen, jossa väsään samana päivänä palautettavaa työtä ja heti ensimetreillä huomaan, ettei materiaalia löydy koko kaupungista. Ei kirjastosta, ei kirjakaupasta, eikä sähköisenä. Tällaisessa tilanteessa ei voi kuin soimata omaa tyhmyyttään ja toivoa, että ensi kerralla muistan ja valmistaudun huolellisemmin.

Kuinka ihminen saa vielä järjestettyä aikaa kirjoittamiselle, jos haluaa kaiken lisäksi tavata ystäviä ja harrastaa muutakin? Kirjoittajan pitäisi lisäksi lukea runsaasti. Entä mistä löytää sopen, jossa rauhassa antautua tekstille? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa kirjoittamisesta haaveileva painiskelee. Niihin on tavalla tai toisella löydettävä vastaus.

Olen aina ollut viimetipan ihminen, mitä tulee opiskeluun ja koulutehtäviin. Toisaalta taas, en vietä unettomia öitä tehtävien ja esseiden parissa, vaan arvotan unen äärimmäisen korkealle omassa arvoasteikossani. Levänneenä jaksaa puristaa tekstiä kasaan lyhyessäkin ajassa, toisin kuin silmät ristissä ja nuutuneena. Levänneenä jaksaa muutenkin asioita paremmin.

Voin rehellisesti sanoa, että kirjoittamisen osalta, suurin osa työstä tapahtuu pääni sisällä ennen varsinaisen tekstin muodostamista paperille. Mietin ja pyörittelen asioita päässäni ja muokkaan niitä valmiiksi, jolloin säästän valtavasti aikaa. Voin kirjoittaa esseetä tai runoa ajatuksen tasolla vaikka kaupan kassajonossa, kävelyllä tai lounaalla.

Olen realisti sen suhteen, että työssäkäyvänä, aktiivisena ihmisenä, minulla on erittäin rajallisesti aikaa käyttää kirjoittamisen perusopintoihin. Ja jos olen onnekas, luovuuden puuska ajoittuu juuri siihen hetkeen, kun jotain pitäisi saada aikaiseksi.

Jokaisella on omanlaisensa ratkaisu näihin kirjoittamisen perusedellytyksiin. Joku kirjoittaa läpilyöntinsä pesuhuoneen kuivausrummun päällä, toinen kartuttaa käsikirjoitusta viidentoista minuutin pätkissä, kun arjessa on hengähdyshetkiä. Joku hylkää kaiken muun ja heittäytyy kokonaisvaltaisesti kirjoittamiseen.

Itse kirjoitan yleensä ruokapöydän ääressä tai kirjastossa. Välillä on piristävää vallata nurkkaus kahvilassa tai baarissa. Ulkona kirjoittaminen tarjoaa tilaisuuden tirkistelyyn, ympäröivän elämän pienten tapahtumien seuraamiseen ja virikkeiden keräämiseen. Joku toinen on uskollinen työhuoneelleen tai kirjoitusnurkkaukselleen.

Aikaa löydän varhaisista aamuista, myöhäisistä illoista ja viikonlopuista. Se vaatii kurinalaisuutta, johon motivoi kirjoittamisen nautinto. On ihanaa huomata, että teksti alkaa vetää ja tarina avautuu sivu sivulta. Mutta aikaa ja tilaa se vaatii.

Aika on järjestettävä omien mieltymysten ja mahdollisuuksien mukaan, pidemmissä tai lyhemmissä jaksoissa, mutta sitä on oltava valmis käyttämään. Jos olet kirjoittaja, kirjoittaminen antaa sinulle paljon, mutta sen vaatima aika on väistämättä pois muusta: perheeltä, lepohetkistä, ystäviltä, harrastuksista… Tämän hyväksyminen on kirjoittajalle välttämätöntä.

Oman tilan järjestäminen tapahtuu sekä oman pään sisällä että fyysisesti. On tietysti oltava paikka, johon asettua kirjoitusvälineiden kanssa. Kotona se voi olla pöydänkulma perheen nukkuessa tai työhuone suljetun oven takana, mutta se voi yhtä hyvin olla vilkas baari tai rantakallio – kunhan oma tila on otettu myös mielessä.

Parasta tässä kirjoittamisen opiskelussa taitaakin olla määräaikoihin oppiminen niinkin taiteellisessa lajissa kuin kirjoittaminen on. Pakotettuna tuottamaan tekstiä määrätystä aiheesta kykenee odottamattomiin suorituksiin. Saatuaan opintojen myötä pintaraapaisun kirjoittamisen eri aihealueilta, voi myöhemmin elämässä käyttää määräämättömän ajan kyseiseen aiheeseen ja syventyä siihen tarkemmin.

Haaveilen kiireettömästä hetkestä kirjaston nurkassa runokirja kädessäni. Kesäisestä aamusta keskellä kaupunkia, maailman matkaamisesta ja siitä kirjoittamisesta. Ikkuna ja leveä ikkunalauta, kuppi teetä (vaikka oikeasti juon mieluummin kahvia). Kirjallisuus ja kiireettömyys ovat kieltämättä paras yhdistelmä. Sitä tavoitellen, yksi tekstinpätkä kerrallaan.

Keskittynyt, ympäristöstään ammentava kirjoittaja saa paljon aikaan vaikka keittiössä, jossa lapset mekastavat jaloissa, mutta klassisinkaan kirjoituskammio tummine kirjahyllyineen ja loimuavine tulisijoineen ei auta, jos ajatukset ovat muualla eikä kirjoittamiselle ole vallattu tilaa omassa mielessä. Nämä ovat tietenkin kärjistyksiä, ja useimpien kirjoittajien todellisuus asettuu säyseästi näiden välimaastoon.

Tämän blogin aihe on onneksi sellainen, että materiaalia ei tarvita, vaan tarkoituksena on kertoa omasta ajankäytöstä kirjoittamisen perusopintoihin liittyen – ja tässä sitä ollaan. Palautuspäivä on huomenna, tai tarkemmin sanottuna huomenaamulla. Vanha viidakon sanonta ’kiire tulee vasta lopussa’ pitää jälleen paikkansa.

Sanna Loukkola ja Teemu Korpijärvi

Sanna ja Teemu ovat kirjoittamisen opiskelijoita Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa. He etsivät yhä tarinoita, tilaa ja aikatauluja.


Aiemmat tekstit tässä sarjassa:

Soile Näppi ja Noora Oluikpe: Kirjoittajan kotiinpaluu
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Tenttipäivitys

Kirjallisuuden professori Irmeli Niemi totesi aikoinaan tuskastuneensa tenttien pitämiseen: kun opiskelija palauttaa tenttikirjan kirjastoon, hän palauttaa samalla myös sen sisältämän tiedon. Omien opiskeluaikojemmekin tenttimuistot ovat surkeita: aina oli kiire, tietoa tuli suollettua hädissään paperille ja kun tuntien urakan jälkeen havahtui, oli niska jumissa. Ja kenen idea oli laittaa humanistien tenttiajankohdaksi lauantaiaamu?

Vastustimme pitkään ajatusta tentistä osana kirjoittamisen opintoja. Olimme väärässä.

Nyt, vuoden kokemuksella huomaamme, että etätentti onkin kirjoittajalle opettavainen tilanne. Tenteissä aineistot saavat olla esillä ja tiedon toistamisen sijaan sitä sovelletaan, siis ajatellaan itse niin kuin kirjoittaja aina tekee. Valmistautumisen vaiheeseen kuuluu mahdollisuus järjestää itselleen mieluinen tenttitila, Avoin yliopisto edellyttää vain toimivaa tietokonetta ja verkkoyhteyttä.

Tentissä saattaa edelleen olla kiireen tuntua, mutta niin on usein ammattikirjoittajan arjessakin. Huolitellun tekstin tuottaminen määräajassa on tarpeellinen taito, sitä on hyvä testata muuallakin kuin lähiopetuksen pikaharjoituksissa.

Tentissä arvioimme kykyä keskustella aineiston kanssa, lähdeaineiston ja oman näkemyksen tasapainon rakentamista. Samaa harjoitellaan esseissä, draamassa, oppimispäiväkirjoissa ja tieteellisessä kirjoittamisessa – laajemmin ajateltuna vuoropuhelusta on kyse kaikessa kirjoittamisessa.

Jos jotain vanhasta luentosalitenttiperinteestä haluaisimme säästää, niin ehkä sen äänimaailman, joka syntyy lähemmäs sadan ihmisen kirjoittaessa yhdessä. Voisiko etätentin tehdä kodin sijasta kahvilassa tai kirjaston lukusalissa? Vai riittääkö tietoisuus muista samaan tenttiin osallistujista omien tietokoneidensa äärellä?

Anne Mari ja Nora

Etäopiskelijan tunnustuksia

Edessäni kimaltaa turkoosi meri ja valkoisin koskaan näkemäni ranta. Aurinko tarjoilee polttavan kuumia säteitä. Allani heiluu riippukeinu. Joudun pian sulkemaan läppärin, koska haluan ottaa hetken omaa aikaa. Aistia tuulen ihollani ja pujottaa varpaani samettiseen hiekkaan. Tanssia kohti aaltoja sekä kellua rentona niiden kohistessa korvaani.

Palaan työskentelypisteelleni täysin virkistyneenä sekä rentona ja alan kirjoittaa innolla, kuten olen tehnyt koko opintovapaani ajan. Onpa kirjoitusympäristöni sitten balilaisessa rantakahvilassa tai japanilaisessa puutarhassa lentokentän vieressä.

Lähdin unelmieni opintomatkalle viime vuoden elokuussa. Olin innoissani: saisin viettää kymmenen kuukautta rakkaimpien harrastusteni kanssa. Kirjoittamisen ja matkustamisen.

Vaikka kirjoitan työkseni ja vaikka olisin kuinka motivoitunut työpöytäni ääressä Suomessa, en ole aiemmin kokenut samanlaisia huippuhetkiä kuin nyt kirjoittamisen perusopintoja tekevänä etäopiskelijana. Innostuksen ja luovuuden suuret aallot eivät tunnu loppuvan koskaan. Yksi syy siihen on varmasti nämä kauniit, vaihtuvat työskentelymaisemat. Ne ruokkivat flow-tilaani ja virittävät minut täydelliseen kirjoitusvireeseen. Oloon, josta en haluaisi irrottautua. Siinä teksti juoksee ajatustakin nopeammin ja kehoni tuntee kokonaisvaltaisen mielihyvän. 

Opiskelijan riippumatto tai puistonpenkki ovat fysioterapeutin kauhukuvia, mutta minulle ne ovat mitä parhaimpia tsemppaajia. Asetan päivittäin itselleni tietyn työskentelyajan. Työskentelen yleensä korkeintaan kaksi tuntia samassa paikassa. Se voi riittää päivän kirjoitustyöksi. Deadlinen lähellä saatan joskus kirjoittaa kuusi tuntia, mutta se on maksimiaika, jonka vietän läppärini kanssa päivittäin. Aika sisältää myös muut kirjoitushommani, kuten Adventurista-blogini (www.menaiset.fi/adventurista) päivittämisen. Tämä kaikki tuntuu uskomattomalta vapaudelta ja etuoikeudelta, etenkin ympärivuorokautisia opiskelu- ja työpäiviä sisältävän 22 ruuhkavuoden jälkeen.

Yritän yleensä kirjoittaa heti aamusta. Joskus hiljainen majapaikka toimii siihen parhaiten, toisinaan menen kirjoittamaan kahvilaan vaikka keskelle aasialaista aamutoria. Nappaan kirjoituksiini usein mukaan senhetkisen paikan tunnelmaa, vuorovaikutusta ja ihmisten toimintaa.

Mutta kirjoittamisen opinnot ovat niin paljon muuta kuin pelkkää kirjoittamista. Yritän lukea paljon, ideoin ja suunnittelen. Juttelen niin paikallisten kuin turistien kanssa ja kuulen uskomattomia tarinoita. Kehittelen päässäni hahmoja sekä tilanteita, joita voin käyttää mahdollisesti myöhemmin. Otan kuvia ja visualisoin mielenkiintoisimpia hetkiä lisää päässäni. Sanat ja tarinat kehittyvät mieleeni sekä muistikirjojen sivuille ennen kuin avaan koneeni.

Jos kirjoittaminen ei jonain hetkenä innosta, pidän tauon ja lähden vaikka suosikkipaikkaani veden äärelle tai ihmishulinaan jonnekin muualle. Olen erittäin onnellinen, että osaan jo hellittää ja minulla on nyt mahdollisuus siihen. Opintovapaani aikana olen oppinut lisää tästä luovuttamisen taidosta; monessa vierailemassani maassa elämisen tahti on rennompi.

Onneksi olen ymmärtänyt vihdoin, että kaikkea ei tarvitse suorittaa hikihatussa eikä lopputuloksenkaan pidä olla aina täydellinen. Olen luopunut ennen kaikkea stressaavista ajatuksistani, joihin kulutetun ajan voi käyttää hyödyllisemminkin. Mitä enemmän opiskelen oman elämäni editointia, sitä nautinnollisemmaksi matkani kirjoittajana muuttuu.

Annakaisa Vääräniemi 

Kirjoittamisen rajapinnoilla

Katja Kontturi ja sajakuvan terapeuttisuus. 

Kirjoittamisentutkimuksen päivillä innostuin jälleen kerran siitä, miten moneen kirjoittaminen taipuu. Poimin blogiimme omakohtaisen kattauksen: 

Fanifiktio voi johdattaa yllättäville poluille. Kirjoista tai elokuvista tutuille hahmoille rakennettu tulevaisuus muovautui Sanna Lehtosen työstämänä identiteetin työkaluksi. Spekulatiivisen omaelämäkerrallisuuden avulla voi tarkastella vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tai mahdollisia minuuksia. Millaisia polkuja se avaakaan vaikkapa itsereflektioon? Opettajana nappasin tämän ajatuksen kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaan.

Itsensä kohtaamisesta oli kyse myös Elisa Auvisen ja Katja Kontturin työpajassa, jossa kokeiltiin sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia. Teksti laajeni kuvan ja sanan yhteistoiminnaksi. En ole koskaan mieltänyt piirtämistä mielekkääksi reflektion välineeksi – se nyt ei vaan ole minun tapani ilmaista itseäni. Työpajassa huomasin kuitenkin ilahtuvani piirtämisen avaamasta ymmärryksestä minätilan muutokseen. Sen rinnalla prosessin vaihe, jossa kirjoitettiin postikortti lapsuudesta nykyhetkeen, tuntuikin liian tutulta.

Piirtäminen oli innostanut Emilia Karjulan kirjoittamisen opiskelijoita taiteidenvälisessä työpajassa. Kliinisten seminaarihuoneiden jälkeen Turun Taideakatemia tilana näytti rikastuttavan tekemistä. Ehkäpä kehollisuuden ja tilan kokemukset konkretisoituvat vahvemmin paikassa, jossa prosessi jää näkyviin. Mielen pohjalle jäi kutkuttamaan, miten voisin siirtää tilan työstämisen oman kirjoittamisen opetukseni osaksi.

Anne Martinin tutkimuksessa innostuin erityisesti narratiivisen analyysin työkalusta. Kirjoittajaryhmänsä tekstejä analysoidessaan Martin alkoi rakentaa eräänlaista tyyppitarinaa, etsiä yhteisiä piirteitä ja yleistettäviä kohtia. Lopputuote on tekstikatkelmista muotoutuva ’word image’ (Clandinin 2006), jossa tutkimushenkilöt pääsevät tekstiensä kautta ääneen, mutta muodostavat yhden yhteisen jäljen – tässä tapauksessa runomaisen tekstiteoksen.

Lopputulos ja prosessi – kirjoittaminen on molempia. Tutkimuspäivien arvokkain anti taisi olla muistutus siitä, ettei kirjoittamisen merkitys rajoitu vain valmiin tekstin aikaansaamiseen. Kirjoittaminen voi olla myös työkalu, jonka avulla prosessi kasvaa kokijalleen lopputulosta arvokkaammaksi.

Anne Mari Rautiainen

Työlomaa omasta elämästä

Piirros: Panu Hämeenaho

Kun kirjoittamisen opintojen alussa pohditaan sitä, mikä vaikeuttaa kirjoittamista tai estää sen, aika suureksi syyksi voidaan nimetä ”elämä yleensä”. Se sisältää kaiken, mikä vie aikaamme: työt, perhe, ruuanlaitto, merkkipäivät, lomakkeiden täyttäminen, sähköpostit. Kaikki tällainen vie paitsi aikaa, täyttää myös ne tilat, joissa päivämme vietämme. Oman ajan lisäksi oman tilan merkitys on useimmille kirjoittajille suuri, harva voi kirjoittaa linja-autoasemalla kuten Donna Tartt, tai olohuoneessa perheenjäsenten rampatessa ja huutaessa ympärillä, kuten Kafka (joka hänkin joutui tekemään itselleen ”sisäisen työhuoneen” eräänlaisen itsesuggestion avulla). Yleensä oma aika ja tila etsitään kotoa, muiden nukkuessa tai ollessa poissa, mutta tilaa voi hakea kauempaakin. 

Kirjoittamisresidenssi tarkoittaa paikkaa, johon mennään vain kirjoittamaan. Kyse on tilasta, jossa nukutaan ja työskennellään jokin ennalta määritelty aika, yleensä jossain kaukana kotoa. Residenssi on lomaa omasta elämästä, mutta työn takia, kirjoittamistyön. Tämä tila ei tarkoita vain fyysistä paikkaa tai sitä tilaa, joka on kaikenlaisilla järjestelyillä ja mahdollisesti uhrauksillakin raivattu ”normaaliarjesta”, vaan myös luovaa tilaa. Kun itse astuin Berliinin Weddingissä olevaan residenssiasuntoon viime vuoden lokakuussa, tunsin valehtelematta heti hyvin voimakkaan muutoksen johonkin, mitä voin nimittää vain luovaksi tilaksi. Mieleni tyhjeni suurimmasta osasta niitä asioita, joita muuten kaikki päivät ajattelen, ja samalla monet pitkään uinuneet ideat ja suunnitelmat alkoivat sekä tuntua toteuttamiskelpoisilta että liki saman tien syntyä paperille. Kyse oli vain viikon pituisesta ajasta, mutta päivät ovat yllättävän pitkiä tässä tilassa, tällaisessa huoneessa, ja sain aikaan todella paljon.

Karkeasti ottaen residenssejä on kahdenlaisia: on yksittäisiä huoneita tai asuntoja, jonne mennään nimenomaan yksinäisyyteen, tai useamman hengen kirjoittamisprojektin tapauksessa olemaan yhdessä käsillä olevan projektin työstämisen merkeissä. Toisaalta on kirjailijatalo-tyyppisiä ratkaisuja, joissa on useita eri residenssihuoneita. Niissä työskentelevät kirjoittajat myös kohtaavat toisiaan, etupäässä paikan keittiössä. Joitakin vuosia sitten kävin vierailemassa Latvian Ventspilsissä (kolmen tunnin bussimatka Riikasta, typötyhjältä näyttävän maaseudun läpi) 1800-luvulla rakennettuun kaupungintaloon remontoidussa upeassa kirjailijatalossa, jossa huoneita oli muistaakseni jopa kahdeksan ja jossa ilmeisesti kirjoitettiin aika huomattava määrä Latvian uudesta kaunokirjallisuudesta. 

Kaikki puursivat omassa, luostarimaisessa hiljaisuudessaan, mutta illallista laitettiin ja syötiin yhdessä, ja monille tämä yhteinen aika tuntui olevan liki yhtä tärkeää sekä sosiaalisesti että kirjoittamisen edistymisen kannalta kuin varsinainen työkin. Kyse on mökkihöperyyden välttämisestä, mutta myös siitä, että keskustelussa ideat etenevät, ja tietysti kohtaamiset tuottavat myös uusia projekteja. Samanlaista ilmiötä näin tämän vuosikymmenen alkuvuosina Jyväskylässä, Keski-Suomen Kirjailijatalossa, joka oli muutaman upean vuoden varsinainen ideahautomo, vaikka residenssihuoneita on vain kolme. Kohtaamisten kautta residenssireissun tuliaisina voi olla paljon muutakin kuin omaan, alkuperäiseen projektiin liittyvää tavaraa. Itse olin Weddingissä nimenomaan yhteistyöprojektin takia, mutta tein omiakin juttuja, koska aikaa tosiaan tuntui olevan ruhtinaallisesti.

    

Pitääkö residensseihin hakemiseen sitten olla julkaissut kirjailija? Se on tietenkin lähtökohta, mutta jos on hyvä suunnitelma ja projekti, residenssiviikon tai parin hakemuksia voi kyllä tehdä, paikkoja on paljon ympäri Eurooppaa. Jotkut paikat ja vuodenajat ovat tietysti suositumpia kuin toiset, mutta juuri siksi residensseillä voi toisinaan olla jopa vaikeuksia saada käyttäjiä vähemmän suosittuina aikoina. Sadan prosentin käyttöaste on jo rahoituksen vuoksi tavoitteena varmasti useimmissa paikoissa. Eikä kukaan tietenkään odota, että kirjan saa valmiiksi viikossa. Residenssiaika kannattaa sijoittaa oman prosessin kannalta parhaaseen hetkeen.    

Panu Hämeenaho

Kirjoittamisen fysiikkaa

Helmikuiset Kirjoittamisen tutkimuksen päivät Helsingissä palauttivat mieleeni kirjoittamisen fyysisen puolen. 1800-luvun Suomessa mietittiin sitä, kuinka kirjoittaa peltotöistä väsyneellä kädellä. Nykypäivänä valistunut kirjoittaja puolestaan huomioi istumatyön vaarallisuuden ja pohtii juoksuharrastuksen aloittamista.

Anna Kuismin on esitellyt artikkelissaan ”Rahvaan runot” Paavo Korhosen (1775–1840) tekstejä, joista löytyy säe siitä, kuinka kirjoittajan karkea koura suorastaan painaa paperin puhki. Vastaavasti muutkin kirjoittamiseen liittyvät välineet ja fyysiset tekijät saattoivat päätyä kielikuviksi kansanmiesten runoihin. Kuisminin mukaan esimerkiksi Pentti Lyytinen (1783-1871) kuvasi kynänsä olevan vailla ”kynttilöitä”. Miten me nykyaikana sanoisimme saman asian? Itse viittaisin ehkä kovalevyn tyhjyyteen, mutta yhtä hyvin voisi todeta fyysisemmin, ettei kirjoittaminen tänään ”kulje”.

”Kynällä kyntäminen” oli myös yksi rahvaanrunojen tyypillinen ilmaisu, jolla kuvattiin kirjoittamista. Varhaiset suomalaiset kansanrunoilijat olivat pääasiassa miehiä. Olisivatko kielikuvat erilaisia, jos mukana olisi ollut enemmän naisia ja sanasto olisi tullut heille tyypillisemmästä työstä? Kuva: Library of Congress.

  

Kirjoittamisen opiskelijoille opetetaan yhä V.A. Koskenniemeen viitaten, että rytmi on runon verenkierto. Vielä useammin toistetaan Vladimir Majakovskin kuuluisia ajatuksia kävelystä keinona luoda runon rytmi. Puhumattakaan siitä, miten Virginia Woolfia seuraten pohdimme oman rauhan, huoneen tai muun kirjoittamiseen tarkoitetun (joskus virtuaalisenkin) tilan merkitystä.

Opiskelijoita neuvotaan myös miettimään, mikä on juuri hänelle sopivin vuorokaudenaika kirjoittaa. Tähänkin sisältyy yllättäviä fyysisiä ulottuvuuksia. 1800–luvulla ei tiedetty, riittäisikö päreen valo iltasella, nyt pohdimme, piristääkö padin sininen valo liikaakin?

Kirjoittamisen fyysisyyteen on mielestäni pitkään liittynyt ääripäitä korostava asennoituminen. ”Kirjoittaminen ei vaadi muuta kuin tanakat istumalihakset”. Jonkin tämäntyyppisen lauseen olet varmaankin kuullut kirjoittajan urasi aikana? Ja kohdannut todennäköisesti sen vastakohdankin, kirjoittamisen mystiikkaa korostavan näkemyksen. Tasapainoisempaa asennoitumista edustaa sivusto Terve Taiteilija, jossa asiaa on käsitelty jo puolisen vuotta. Sen seuraamista suosittelen kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Itse aion pitää tuntosarvet herkkinä ja kuulostella, koska aiheesta saataisiin lisää tutkimustietoa. Millä kaikilla tavoilla kirjoittaminen onkaan fyysistä?

Nora Ekström


Kuva: Petteri Kivimäki

Wienin yliopistolla, puistoissa ja kahviloissa

Viimeinkin olen oppinut kirjoittamaan puistoissa ja kahviloissa, niistä on tullut toimistojani. Mutta sitä varten tarvittiin puolen vuoden praktiset harjoittelut Wienissä. Oikeastaan olen oppinut enemmänkin kuin vain keskittymään omaan tekemiseeni; nuo paikat tuovat oman panoksensa teksteihin. Ahkera kirjoituspaikan vaihtaminen merkitsee minulla tuotteliaisuutta silloin kun on tehtävä töitä: luettava, kirjoitettava, valmisteltava opetusta tai värkättävä tutkimustekstiä. Sitten on viinilasi ja pitkän viipymisen paikat vapaaseen kirjoittamiseen, blogeihin ja muistikirjoihin.

Belvederenbarokkipuurtaha on hieman liian kaunis tuottavaan kirjoittamiseen, mutta lukeminen muuttuu siellä vaivattomaksi, joskus pitkätkin saksankieliset artikkelit soljuvat kuin suihkulähteen äärellä istuisi. 

Schönbrunnin valtavat maisemapuutarhat sopivat yllättävän hyvin kirjoittamiseen: pieni maastotoimistoksi kutsumani paikka on siellä jalavan alla. Kuvaavaa on, että kävin ensin puiston pienemmässä osassa. Mieleni ei ehkä silloin vielä ollut avoin niille avarille, silmää kuljetteleville näkymille, mitä Schönbrunnin linnan mailla avautuu. Aivossa tapahtui jotain, kun huomasin, että olin käyttänyt vain toista puolta tästä puistokapasiteetista.

Useimmiten käyn kuitenkin Vanhan tammen toimistossa Prater Alleen ulkoilupuistossa, se on vain kymmenen minuutin kävelyn päässä kämpältäni. Lukemiseen se on liian hyvä, mutta siellä voi kirjoittaa pitkään, keskittyä, olla täysin poissa kirjoituksen maailmassa. Vain kastanjankukkien tuoksu on läsnä, näin se tulee jopa lähemmäs kuin tietoisesti tapahtuisi.

Olen opettanut Wienin yliopistossa fenno-ugristiikan laitoksessa suomalaista kirjallisuutta, ja puolen vuoden vierailu alkaa olla ohi. Olen saanut luennoida mm. uusimmasta v. 2000 jälkeisestä kirjallisuudesta. Uusia saksannoksia on ilmestynyt paljon. Ja koska Suomi on teema-maana Frankfurtin kirjamessuilla v. 2014, me päätimme kirjoittaa aineistoa verkkoon. Tilasin opiskelijoille arvostelukappaleita, ja nyt me valmistamme esittelyjä ja esseitä suomalaisesta kirjallisuudesta verkko-foorumeille, pikku-juttuja saksalaiseen Amazoniin, artikkeleita Wikipediaan ym.

Vetelen näitä luentoja englanniksi, koska tiedän että saksani kuulostaisi koomiselta, se veisi huomion oikeista asioista. Kaikki tekstit ovat kuitenkin saksaa, ja niistä uskallan keskustella asianomaisella kielellä.

Opiskelijat laativat siis julkaistavia tekstejä, joita kommentoidaan istunnoissa, ja joita minä myös editoin. Sellainen ei oikein ole tapana täällä. Alussa eräskin opiskelija luuli, etten pitänyt esseestä, koska sitä piti kirjoittaa vielä uudestaan. Editointivaihe tuntuu ehkä hinkkaamiselta, mutta kunhan esseet julkaistaan, niin opiskelijat ovat varmaan tyytyväisiä.

Luentoja on varsin paljon, neljä luentosarjaa on menossa viikoittain, ja kaikki on tehtävä alusta asti. Puistotoimistoissa ja kahviloiden loosheissa on siis työskenneltävä rivakasti. Mutta kun kerrankin saa mahdollisuuden luennoida v. 2000 jälkeisestä suomalaisesta kirjallisuudesta Wienissä, niin sen eteen on tehtävä töitäkin.

Valmistelen luentoja puistojen lisäksi siis aitowieniläiseen tapaan kahviloissa. Iso vihko kynän alla ja edessä iPad, johon tallennetusta kirjoista ja artikkeleista muokkaan luentoa. On työskenneltävä sujuvasti ja kehiteltävä asioita rivakkaan malliin, jos mielii saada kolinaa aikaan luennon päätteeksi. Saksalainen tapa antaa aplodit - pöydän kannen koputtaminen rystysillä kertoo tyytyväisistä kuulijoista.

Kahviloissa parasta ovat yhden hengen looshit, kirjoittamisen kannalta miellyttävät, turvallisuuden tunnetta luovat leikkikehät. Parhaimmillaan kahvilan väki on kuin lapsijoukko, jossa mukana on myös joitain, jotka ovat täysin omiin leikkeihinsä keskittyneitä.

Vanha ja klassinen, mutta halpa, Eiles on hyvä paikka kirjoittaa. Toisaalta Cafe Conserto, ja sen pienet pesät viherkasvien luona ja ikkunan alla ovat hyviä. Kirjoittamisen happy hour siellä sijoittuu iltaseitsemän ja kymmenen välille, musiikki on siellä kovalla mutta hyvää, sieltä on kuitenkin häivyttävä ennen kuin nuoriso valtaa paikan.

Kirjoittaminen on tapa ajatella ja elää – opetus ja tutkimuskirjoittamisen jälkeen rentoudun rankasti vielä intensiivisempien kirjoitusten parissa. Kirjoitan Wien-Pynttäri blogia aika innostuneena, koska työstän siinä omaa Wieniäni. Syvennän täällä oloani kirjoittamalla. Kirjoitan myös aika paljon yksityisistä kokemuksistani eri aiheisiin muistikirjoihin. Ja tietysti wieniläisen sielunelämän ilmauksia on hyvä ottaa haltuunsa kirjoittamalla – toisin sanoen voin lukea wieniläisiä ihmisiä ja kirjoittaa. 

Risto Niemi-Pynttäri