Kirjoittajuuden lautasmalli, annoskoko ja ruokarytmi

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä viimeisin.

_____________________________________ 

Kun haluaa oppia ilmaisemaan itseään kirjoittamalla, pitää kokeilla erilaisia tyylilajeja. Vain siten kykenee parhaalla mahdollisella tavalla ruokkimaan ja ravitsemaan sekä lukijaa että itseään kirjoittajana. On löydettävä oikea annoskoko ja ruokarytmi. Ahmia ei saa. On tultava riittävän kylläiseksi ja osattava jättää sopivasti tilaa. Ravinnon pitää myös ehtiä imeytyä.

Kirjoittamisen opinnot työntävät epämukavuusalueelle, kokeilemaan ennestään tuntematonta. Ilman ulkoisia vaatimuksia vitkastelu olisi liian helppoa.

Kohtaaminen draaman kanssa kasvokkain jo heti ensimmäisellä opintojaksolla säikäytti, mutta verkkokurssin armoton aikataulu ei antanut tilaa venkoilla. Pakon edessä syntyi elämäni paras draamapätkä – ainoa, mitä tähän mennessä olen kirjoittanut. Selviämisen kokemus jätti halun nauttia toistekin tätä lajia.

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävät johdattelivat lempeästi liikkumaan todellisuuden rajan yli. Se hälvensi epävarmuutta, mistä löytää tarinoita kerrottavaksi. Fiktiota sai maistaa turvallisin mielin. Maku ei ollutkaan karvas, jota on syytä vältellä, vaan sen voi antaa vietellä ja viedä kielen mukanaan.

Nälkä kasvoi syödessä. Mitä enemmän tekstiä tuotti, mitä enemmän tarinoita loi, sitä sulavampaa ja helpompaa kirjoittamisesta tuli.

Ylensyönti uhkasi jo kirjoittajaa, kun kurssitehtävien pituus on rajattu eikä oikein osannut valita, mitä kaikkea tarjottimeltaan jättäisi pois. Silloin runous yllätti ja riensi apuun. Runon maailma sallii liikahtelun soljuvasti ilman ajan ja tilan rajoitteita. Runoon sanottava tiivistyy helposti.

Väliin on mahtunut niitäkin hetkiä, jolloin kirjoittamisesta on ollut sulavuus kaukana. Tekstien työstäminen on ollut tahmeaa ja ideat ovat loppuneet. Sanat ovat närästäneet kurkussa.

Kiireessä stressaantuneen pään on täyttänyt kohina, joka on nielaissut alleen kaiken muun, eikä tarinoille ole jäänyt tilaa.

Kun kaipasin kipeimmin ravintoa luovuudelleni, menin ulos. Hengitin. Annoin ähkyn hellittää ja sulattelin opittua kaikessa rauhassa. Luonnon keskellä löytyi tuoreita ideoita kirjoituksiin ja tekstin jumittaneet kohdat alkoivat aueta. Luovuus sai taas ilmaa siipiensä alle. Sanat muuttuivat helpommin pureskeltaviksi.

Kun matkaan kirjoittamisessa kohti uusia haasteita, jatkan hyväksi havaitulla tiellä ja pidän kiinni rauhallisista kävelyistä. Kiireenkin keskellä otan aikaa ja tilaa sulattelulle. Unohdan hetkeksi to do -listat ja tekemättömät työt, sivuutan pyykkikasat ja pölyt sängyn alla.

Päästän ilman virtaamaan. Sanat sulamaan nielusta.

Maria Jussila ja Mari Kuusisto

Maria ja Mari ovat kirjoittajia, jotka etsivät parhaillaan itselleen sopivaa annoskokoa, lautasmallia ja rytmitystä.

Aiemmat tekstit tässä sarjassa:

Sanna Loukkola ja Teemu Korpijärvi: Aikaa! Tilaa!
Soile Näppi ja Noora Oluikpe: Kirjoittajan kotiinpaluu
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Kirjoittamisen rajapinnoilla

Katja Kontturi ja sajakuvan terapeuttisuus. 

Kirjoittamisentutkimuksen päivillä innostuin jälleen kerran siitä, miten moneen kirjoittaminen taipuu. Poimin blogiimme omakohtaisen kattauksen: 

Fanifiktio voi johdattaa yllättäville poluille. Kirjoista tai elokuvista tutuille hahmoille rakennettu tulevaisuus muovautui Sanna Lehtosen työstämänä identiteetin työkaluksi. Spekulatiivisen omaelämäkerrallisuuden avulla voi tarkastella vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tai mahdollisia minuuksia. Millaisia polkuja se avaakaan vaikkapa itsereflektioon? Opettajana nappasin tämän ajatuksen kirjoittamisen opintojen oppimispäiväkirjaan.

Itsensä kohtaamisesta oli kyse myös Elisa Auvisen ja Katja Kontturin työpajassa, jossa kokeiltiin sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia. Teksti laajeni kuvan ja sanan yhteistoiminnaksi. En ole koskaan mieltänyt piirtämistä mielekkääksi reflektion välineeksi – se nyt ei vaan ole minun tapani ilmaista itseäni. Työpajassa huomasin kuitenkin ilahtuvani piirtämisen avaamasta ymmärryksestä minätilan muutokseen. Sen rinnalla prosessin vaihe, jossa kirjoitettiin postikortti lapsuudesta nykyhetkeen, tuntuikin liian tutulta.

Piirtäminen oli innostanut Emilia Karjulan kirjoittamisen opiskelijoita taiteidenvälisessä työpajassa. Kliinisten seminaarihuoneiden jälkeen Turun Taideakatemia tilana näytti rikastuttavan tekemistä. Ehkäpä kehollisuuden ja tilan kokemukset konkretisoituvat vahvemmin paikassa, jossa prosessi jää näkyviin. Mielen pohjalle jäi kutkuttamaan, miten voisin siirtää tilan työstämisen oman kirjoittamisen opetukseni osaksi.

Anne Martinin tutkimuksessa innostuin erityisesti narratiivisen analyysin työkalusta. Kirjoittajaryhmänsä tekstejä analysoidessaan Martin alkoi rakentaa eräänlaista tyyppitarinaa, etsiä yhteisiä piirteitä ja yleistettäviä kohtia. Lopputuote on tekstikatkelmista muotoutuva ’word image’ (Clandinin 2006), jossa tutkimushenkilöt pääsevät tekstiensä kautta ääneen, mutta muodostavat yhden yhteisen jäljen – tässä tapauksessa runomaisen tekstiteoksen.

Lopputulos ja prosessi – kirjoittaminen on molempia. Tutkimuspäivien arvokkain anti taisi olla muistutus siitä, ettei kirjoittamisen merkitys rajoitu vain valmiin tekstin aikaansaamiseen. Kirjoittaminen voi olla myös työkalu, jonka avulla prosessi kasvaa kokijalleen lopputulosta arvokkaammaksi.

Anne Mari Rautiainen