Sivut

torstai 8. huhtikuuta 2021

Lyhyesti lyhytproosasta

 

Kun sanojen voima, ilmaisun voima, alkoi kiinnostaa, ryhdyin kirjoittamaan. Tärkeintä ei ollut tarina, jonka kerroin, vaan tapa, jolla sen kerroin. Siksi päädyin kirjoittamaan lyhytproosaa.

Hyvän runon sanoissa on tuoreutta ja voimaa, jonka saattaa aistia melkein fyysisesti. Runo ei kuitenkaan aina antaudu kirjoittajalle, onhan sillä ne tunnetut lakinsa: oikku ja vapaus. Pitkässä proosassa taas ilmaisu tuppaa jäämään sisällön jalkoihin. Lyhytproosan kirjoittajana voin keskittyä täysipainoisesti sekä sisältöön että muotoon.

Kirjoitan surrealistisia kertomuksia, sillä mahdollisen ja mahdottoman välinen rajamaasto viehättää. Pyrin pulahtamaan vahvaan tunnelmaan ja vangitsemaan sen tekstiini. Toivon, että tunnelma välittyy lukijalle. Loppuun päästyään hän toivottavasti pysähtyy, viipyilee hetken tarinan maailmassa, mutta on sitten vapaa kääntämään sivua tai sulkemaan kirjan. Parhaassa tapauksessa hän saa samantapaisen kepeän taide-elämyksen kuin minä kirjoittaessani koin.

Monet kertomukseni taitavat liikkua proosarunon ja lyhytproosan välimailla, mutta kirjoitan sellaisiakin tarinoita, jotka ovat selkeästi proosaa: minämuotoisia puheenvuoroja. Korviini 'tarttuu' puhetta, jota sitten kirjoitan. En halua laittaa sanoja kenenkään suuhun, vaan yritän kuulostella, miten joku ihminen jonkin asian sanoisi. Pyrin kirjoittamaan niin, että puhuja tulisi mahdollisimman lähelle lukijaa. Jos onnistun, lukija pystyy hahmottamaan ihmisen, jota kuuntelee.

Sana lyhytproosa taisi tulla sanavarastooni vasta opiskellessani kirjoittamista. Olin kyllä lukenut 'lyhyttä': Haanpään juttuja, Ahon lastuja ja Aapelin pakinoita ainakin. Ja proosarunoja! Ne lienevät eniten vaikuttaneet siihen, että kiinnostuin lyhyestä ilmaisusta. Mieleen tulee etenkin Bo Carpelanin kokoelma 'Kleen taulun nimi', jonka runot voisivat mielestäni aivan hyvin olla lyhytproosaa.

Puhujana olen epäjohdonmukainen ja vuolassanainen; minun on mahdotonta käydä suoraan asiaan. Minusta on mukava myös kirjoittaa löpinää, mutta kun ryhdyn kirjoittamaan lyhytproosaa, istahtaa koneen ääreen toinen minäni. Se etsii tiivistä ilmaisua, hallittua mutta silti ilmavaa. Pöytäni ympärille kokoontuvat Spoon Riverin hautausmaan vainajat muistuttamaan kirjoittajastaan Edgar Lee Mastersista, joka jo vuosikymmeniä sitten osoitti minulle, että vähän voi olla tosi paljon kaunokirjallisuudessa. Esimerkkinä tiivistämisen taidosta nousee mieleeni myös se 14-vuotiaan poika, joka oli katsonut Mikko Niskasen elokuvan Kahdeksan surmanluotia ja kertoi kavereilleen: ”Siinä oli semmonen mies, joka keitti metässä viinaa, ja kun poliisit tuli sitä pidättään, se ampu ne kaikki.”

Lyhytproosa on osuva nimitys, mutta mikä nimi yksittäiselle kertomukselle, siinä pulma! Pienoisnovelli on mielestäni harhaanjohtava, lyhytproosatarina kuulostaa raskassoutuiselta ja kankealta. Toivottavasti joku keksii sopivan nimen, mutta sitä odotellessani puhun 'niistä mun jutuista'.


Pirjo Kela

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti