Affektia jahtaamassa

Emilia Karjula

Tekstin valmistumiseen liittyy hirveästi odotuksia. Joka kerta odotan, että palkinto tällä kertaa tulisi: että kokisin jotain suurta ja hämmentävää. Niin väkevän affektivyöryn, että sen voimin en enää koskaan epäröisi. Sen kun kirjoittaisin, koska osaisin vihdoin luottaa prosessiin ja tietäisin, että se kantaa ja kaikki muuttuu hyväksi, tai ainakin riittävän valmiiksi.

Ja todellisuudessa: Ei koskaan sellaista räjäyttävää humahdusta, jonka toivossa olen aina aloittanut uuden tekstin. Ei koskaan!

Eikä kyse ole siitä, etten olisi välittänyt, kiihkeästikin, jokaisesta tekstistä, jonka olen maailmaan saattanut, on se julkaistu tai ei. Tunteet vain ovat laimenneet lähestulkoon heti, kun teksti on tullut valmiiksi.

Väitöskirjaani (Sommitellut muusat, ntamo 2020) kirjoittaessani lepertelin ja uskottelin itselleni lukemattomat kerrat, että kyllä se sieltä vielä tulee. Huojennus ja valmiiksi saamisen riemu. Tällä kertaa se varmasti tuntuu jossain. Tällä kertaa ei käy niin, että tekstin valmistuminen herättää vain epämääräistä, laimeaa hyväntuulisuutta.

Väitöskirjan tekeminen oli vaikein ja kamalin kirjoitusprosessi, jonka olen käynyt läpi (jos jätetään huomiotta ne harvinaiset hetket, jolloin se oli poikkeuksellisen hauskaa). Tunsin jatkuvaa huonoutta ja epäilin älyllistä kapasiteettiani. Ajattelin, että työn loppuunsaattaminen vaatii kykyjä, joita minulla ei koskaan tule olemaan. En kirjoittanut flow´ssa vaan syvässä tuskassa, katkonaisesti ja hampaita kiristellen.

Ja sitten! Affektipaisumus! Ytimiä ravistava siirtymäriitti!

Väitöstilaisuus oli tähänastisen elämäni parhaita hetkiä. Tietenkin olin ylikierroksilla, hikoilin ja puhuin mitä sylki suuhun toi. Akateemisen rituaalin muodollisuus tuntui silti tekevän tilanteesta melkein kodikkaan. Rituaalin roolijako oli selvä, eikä sen tarkoitusta tarvinnut arvailla. Rajatussa tilassa ja hetkessä kaikki oli olemassa vain minun tekstiäni varten. Hyvänolontunne humisi kehossani vielä pitkän aikaa tilaisuuden jälkeen.

Kaikkien tekstien kunniaksi ei ehkä tarvitse rakentaa näyttävää rituaalista performanssia – tai entä jos rakentaisikin? Vaikka ihan pienen rituaalin? Pysähdyksen, jolla osoittaisi itselleen, että nyt luovun tästä tekstistä, sanon sille kiitos ja näkemiin – ja samalla onnittelen ja ylistän itseäni niin paljon kuin huvittaa.

En lainkaan epäile, etteivätkö epäröinti, tuskailu ja vinksahtanut palkinnon odottaminen palaisi kirjoitusrepertuaariini heti sopivan hetken tullen. En lainkaan epäile, etteivätkö ne tuntuisi taas yhtä musertavilta. Silti luotan nyt hitusen enemmän näidenkin affektien tilapäisyyteen. 

 

 Emilia Karjula

Kirjoittamisen näköinen elämä

Kuva: Martti Minkkinen

Tiedätkö sen hetken, kun tajuaa olevasi kulkeutumassa sellaiseen suuntaan, joka ei tunnu oikealta? Jokin tuntuu perusteellisella tavalla väärältä, et voi edetä enää näin, mutta samalla pelkäät kuollaksesi pysähtymistä, sillä sen jälkeen on uskallettava lähteä uutta kohti. Uusi suunta on aina riski. Kun lopulta uskaltaa pysähtyä ja sanoa itselleen ääneen totuuden, jota on pakoillut, vyöryy ylitse helpotuksen aalto. Ensimmäiset haparoivat askeleet tuntuvat ilolta kantapäissä ja koko kehossa. Pelon ja epävarmuuden ylle nousee kummallinen tyyneys, luottamus, ja silloin sen tajuaa: Jokin minussa on muuttunut, eikä mikään tule enää koskaan olemaan aivan samanlaista kuin ennen tätä hetkeä.

Minä muistan hyvin oman hetkeni. Siitä on pian neljä vuotta. 

Olin aloittanut kirjoittamisen perusopinnot, ja eräässä tehtävässä kirjoittajan täytyi mennä itselleen tärkeään paikkaan pohtimaan sen tuntua ja merkitystä. Niinpä minä olin suukottanut pikkuista tytärtäni hyvästiksi, istunut autoon ja lähtenyt ajamaan. Ja nyt makasin perheemme mökin pihalla auringossa, kaikki aistit avoimina, kuuntelin elokuun täyteläisyyttä, kirjoitin muistivihkooni linnut ja tuulen, kaiken vihreyden, levollisen metsän rajan, nurmen kostean tuoksun, vapauden ja lämmön, tuulen joka silitti hiuksiani.

Aloin ajatella tulevia vuosia työelämässä, joka repii ja koettelee. Olin sitoutumassa tulevaisuuteen, joka ei tuntunut omalta, vain siksi, etten uskonut tarpeeksi itseeni tavoitellakseni mitään muutakaan. Tunsin äkillistä surua, kun ajattelin kaikkia tulevia vuosia ja vuosikymmeniä akateemisessa oravanpyörässä, josta pakenisin ajoittain kirjoittamalla, mutta aina vain harrastuksena, sivujuttuna, hetkittäin. Sekin aloittamani tarina, joka tuntui paisuvan päässäni romaaniksi asti, ei tulisi koskaan valmiiksi kaiken arjen keskellä. Sanat ja tekstinpätkät jäisivät aina pelkiksi pätkiksi, haaveiksi, ja se teki kipeää.

Sillä ainahan minä olin tiennyt, että kirjoittaminen ei ollut minulle mikään sivujuonne. Ei, se oli koko elämäni kantava asia, minuuteni ydin. Ja siinä hetkessä, mökin viileässä ilmassa, viimeisiä päiviään hengittävän kesän keskellä, minä pysähdyin. Aloin nähdä edessäni uuden tarinan, polun. Kirjoittamisen olisi annettava nivoutua kaikkeen, sille oli sallittava uusia reittejä ja uomia, sitä ei saisi enää pitää taskunpohjalla tai myöhäisillan väsyneissä hetkissä.

Mökiltä palattuani uskalsin sanoa tavoitteeni ääneen, tein siitä johtotähteni. Varasin kalenterista aikaa tekstien työstämiselle ja opinnoille. Päätin lähteä väitöskirjassani tutkimaan luovaa kirjoittamista ja sitä, miten sitä voidaan hyödyntää opettajien ammatillisen kasvun tukena. Väitöstutkimuksessani yhdistyvätkin oma taustani opettajana ja opettajankoulutuksen kehittäjänä sekä intohimoni kirjoittamiseen. Väitöstyö on nyt puolivälissä, ja myös palkkatyössäni opettajankoulutuslaitoksella saan työskennellä tekstien tuottamisen parissa. Olen vetänyt opettajien kirjoittamisen työpajoja ja ryhmiä, ja jatkanut kirjoittamisen aineopintoihin. Ja se mainitsemani tarina, siitä kasvoi romaanin käsikirjoitus.

Kuluneet vuodet eivät ole olleet helppoja, mutta silti jokainen uusi askel on ollut edellistä varmempi. Enemmän minun näköiseni. En kadu kipuiluja, en köyhyyttä, epävarmuutta. Ja minä muistan yhä sen elotuulen. Se jäi minuun kiinni.

Anne Martin

Kirjoittaja työskentelee opettajankoulutuslaitoksella tutkijana, rakastaa tarinoita ja tekee väitöskirjaa luovasta kirjoittamisesta ammatillisen kasvun tukena. 

Hiihtämisestä, kirjoittamisesta ja vähän muustakin

Outi Kallionpää

Tammikuun lopussa huomasin katselevani itseäni ulkopuolelta. Olin pukeutunut mustaan kotelomekkoon, kaulassani roikkuivat isoäidiltä saamani perintöhelmet ja hiukseni oli aseteltu tyylikkäälle nutturalle. Seisoin arvokkaan näköisen juhlasalin korokkeella ja lausuin outoja repliikkejä. Kanssani samalla korokkeella istuvat silinterihattuiset, mies ja nainen. Juhlasaliin kokoontuneet ihmiset tuijottivat minua ääneti. Ikkunasta erottui matalalla talvitaivaalla hehkuva aurinko. Ei sitten tullut tänäänkään lähdettyä hiihtämään.

Lähes seitsemän vuotta aiemmin olin juuri palauttanut graduni, tullut valituksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin virkaan ja suunnitellut käyttäväni kaiken opiskelulta vapautuneen aikani tulevan best seller -romaanin tai klassikoksi nousevan runokokoelman työstämiseen. Tämän ihanan prosessin oli määrä tapahtua mieluiten kynttilän valossa, romanttisessa ullakkokamarissa ja jos vain mahdollista, kohtalokkaan kuutamon alla valtameren tyrskyjä tuijottaen.

Tarvittiin kuitenkin vain yksi puhelinsoitto ja suunnitelmani kiihkeisiin yöllisiin runo-orgioihin tempautumisesta vaihtuivat työssäkäyvän perheenäiti-jatko-opiskelijan organisoimattomaan kaaosarkeen. Sydänverellä runoilun ja alitajunnassa samoilun sijaan pitikin kirjoittaa tukuittain tylsiä tutkimussuunnitelmia, aikatauluun sidottuja apurahahakemuksia ja tieteelliseltä kuulostavia asiavirkkeitä, joissa lähdeviittauksen jälkeen tulevan pisteen oikeaoppinen paikka tuntui olevan tärkein osoitus hyvästä kirjoitustaidosta. Vaikka kirjoittamisen opiskelijana ja äidinkielen opettajana olinkin hyvin tietoinen, että nykytutkimuksen mukaan ”kaikki kirjoittaminen on luovaa”, tuntui tieteellisen asiatekstin vääntäminen työläältä ja ilottomalta suoritukselta. Valtameren tyrskyillä ja kuutamoöillä ei enää ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. 

Kirjoittamisestani oli yksinkertaisesti tullut mekaanista, hengetöntä ja tekstini oli...huonoa. Kun apua ei löytynyt edes viimeiseksi oljenkorrekseni säästämästäni inspiraatiopunaviinipullosta, päädyin laittamaan väitöskirjaohjaajalleni tekstiviestin; taidan luopua koko hommasta, ei minusta ole tieteentekijäksi. Viisas ohjaajani ei kuitenkaan lähtenyt mukaan draamaan, vaan neuvoi pitämään hiukan taukoa.

Tauko olikin ihanaa. Ahdistus laantui, värit palasivat, illat eivät kuluneet enää tyhjää ruutua tuijottaessa. Paradoksaalista kyllä, väitöskirjani aihe alkoi päivä päivältä vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja tuottaa inspiroivia ajatusketjuja. Yhtäkkiä aloin löytää valtavasti aiheesta kirjoitettuja mielenkiintoisia kirjoja. Koiralenkillä kuuntelin teemaani löyhästi liittyviä podcasteja ja sunnuntaisin nautiskelin netistä löytämistäni videoista ja ohjelmista. Muutoin puuhastelin vain kaikkea mikä tuntui mukavalta: luin, liikuin sekä vietin aikaa perheeni ja ystävieni kanssa.

Eräänä perjantai-iltana istuin saunan lauteilla ja jotakin tapahtui. Kuin tyhjästä alkoi löylyhuoneen höyryiseen ilmaan tiivistyä ajatuspalasia, jotka loksahtelivat yhteen ja muodostivat kuvaa valmiista tekstikokonaisuudesta. Ryntäsin ulos, etsin kynän ja aloin raapustaa. Muutamassa minuutissa minulla oli ensimmäiseen artikkeliin tarvittava tekstirunko ja oikeastaan myös suuntaviivat koko väitöskirjalleni. Tasan kahdeksan kuukauden kuluttua tuosta illasta artikkelini julkaistiin kansainvälisessä konferenssiantologiassa.

Rehellisyyden nimissä, ei tuo saunaillan flow kuitenkaan ollut pysyvää, vaikka samanlaisia innostumisen ja luovuuden hetkiä väitöskirjaprosessini aikana koinkin aika ajoin. Jokaisen artikkelin kirjoittaminen vaati näiden hetkien lisäksi roppakaupalla myös tiukkaa itsekuria, päiväkausien pakkokirjoittamista ja jumittuneita lihaksia. 

Luulen kuitenkin, että työni edistymisen kannalta oli tärkeää ymmärtää, että myös asiatekstin kirjoittaminen edellyttää samanlaisia luovia työstövaiheita kuin fiktionkin. Molemmissa lajeissa tarvitaan ennen kaikkea sekä inspiraation herättelyä että heittäytyvää ja kiireetöntä kypsyttelyä, mutta myös raakaa kirjoittamista, aikatauluja ja pikkutarkkaa tekstilajisääntöjen soveltamista.  Nöyränä opin myös hyväksymään, ettei kirjoittamisen luontaisiin sykleihin voi tietoisesti juuri vaikuttaa. Varsinkin ideoiden kypsyttelyä ja tekstin hidasta muokkausta on vain tehtävä niin kauan, kunnes ajatus on tarpeeksi valmis, tekstistä saa jonkinlaisen otteen ja tarjoutuu mahdollisuus päästä todistamaan sitä maagista hetkeä, jolloin teksti kirjaimellisesti herää eloon. Itselleni juuri nämä hetket tekivät myös väitöskirjan kirjoittamisesta kaiken siihen sisältyvän vaivan arvoista. Ja noina hetkinä ei todellakaan ollut mitään väliä, olivatko ruudulle ilmestyneet sanat runoutta vai tiedettä. 

Vuodet vierivät, tekstiä syntyi ja eräänä päivänä huomasin tarkkailevani tuota matalalla pysyttelevää talviaurinkoa – omassa väitöstilaisuudessani. En minä silloin sitä potentiaalisen hiihtoretkipäivän menetystä niinkään harmitellut enkä rehellisesti sanottuna oikein päässyt mukaan koko tohtorinäytelmääkään. Mutta se, että jaksoin kirjoittaa – siitä olin iloinen.

Outi Kallionpää
"Uuden kirjoittamisen opetus - osallistavaa luovuutta verkossa"