 |
| Outi Kallionpää |
Tammikuun lopussa
huomasin katselevani itseäni ulkopuolelta. Olin pukeutunut mustaan
kotelomekkoon, kaulassani roikkuivat isoäidiltä saamani perintöhelmet ja
hiukseni oli aseteltu tyylikkäälle nutturalle. Seisoin arvokkaan näköisen
juhlasalin korokkeella ja lausuin outoja repliikkejä. Kanssani samalla
korokkeella istuvat silinterihattuiset, mies ja nainen. Juhlasaliin
kokoontuneet ihmiset tuijottivat minua ääneti. Ikkunasta erottui matalalla
talvitaivaalla hehkuva aurinko. Ei sitten tullut tänäänkään lähdettyä
hiihtämään.
Lähes seitsemän vuotta
aiemmin olin juuri palauttanut graduni, tullut valituksi lukion äidinkielen ja
kirjallisuuden lehtorin virkaan ja suunnitellut käyttäväni kaiken opiskelulta
vapautuneen aikani tulevan best seller -romaanin tai klassikoksi nousevan
runokokoelman työstämiseen. Tämän ihanan prosessin oli määrä tapahtua mieluiten
kynttilän valossa, romanttisessa ullakkokamarissa ja jos vain mahdollista,
kohtalokkaan kuutamon alla valtameren tyrskyjä tuijottaen.
Tarvittiin kuitenkin vain
yksi puhelinsoitto ja suunnitelmani kiihkeisiin yöllisiin runo-orgioihin
tempautumisesta vaihtuivat työssäkäyvän perheenäiti-jatko-opiskelijan
organisoimattomaan kaaosarkeen. Sydänverellä runoilun ja alitajunnassa samoilun
sijaan pitikin kirjoittaa tukuittain tylsiä tutkimussuunnitelmia, aikatauluun
sidottuja apurahahakemuksia ja tieteelliseltä kuulostavia asiavirkkeitä, joissa
lähdeviittauksen jälkeen tulevan pisteen oikeaoppinen paikka tuntui olevan
tärkein osoitus hyvästä kirjoitustaidosta. Vaikka kirjoittamisen opiskelijana
ja äidinkielen opettajana olinkin hyvin tietoinen, että nykytutkimuksen mukaan
”kaikki kirjoittaminen on luovaa”, tuntui tieteellisen asiatekstin vääntäminen
työläältä ja ilottomalta suoritukselta. Valtameren tyrskyillä ja kuutamoöillä
ei enää ollut mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa.
Kirjoittamisestani oli
yksinkertaisesti tullut mekaanista, hengetöntä ja tekstini oli...huonoa. Kun
apua ei löytynyt edes viimeiseksi oljenkorrekseni säästämästäni
inspiraatiopunaviinipullosta, päädyin laittamaan väitöskirjaohjaajalleni
tekstiviestin; taidan luopua koko hommasta, ei minusta ole tieteentekijäksi.
Viisas ohjaajani ei kuitenkaan lähtenyt mukaan draamaan, vaan neuvoi pitämään
hiukan taukoa.
Tauko olikin ihanaa.
Ahdistus laantui, värit palasivat, illat eivät kuluneet enää tyhjää ruutua
tuijottaessa. Paradoksaalista kyllä, väitöskirjani aihe alkoi päivä päivältä
vaikuttaa yhä kiinnostavammalta ja tuottaa inspiroivia ajatusketjuja. Yhtäkkiä
aloin löytää valtavasti aiheesta kirjoitettuja mielenkiintoisia kirjoja.
Koiralenkillä kuuntelin teemaani löyhästi liittyviä podcasteja ja sunnuntaisin
nautiskelin netistä löytämistäni videoista ja ohjelmista. Muutoin puuhastelin
vain kaikkea mikä tuntui mukavalta: luin, liikuin sekä vietin aikaa perheeni ja
ystävieni kanssa.
Eräänä perjantai-iltana
istuin saunan lauteilla ja jotakin tapahtui. Kuin tyhjästä alkoi löylyhuoneen
höyryiseen ilmaan tiivistyä ajatuspalasia, jotka loksahtelivat yhteen ja
muodostivat kuvaa valmiista tekstikokonaisuudesta. Ryntäsin ulos, etsin kynän
ja aloin raapustaa. Muutamassa minuutissa minulla oli ensimmäiseen artikkeliin
tarvittava tekstirunko ja oikeastaan myös suuntaviivat koko väitöskirjalleni.
Tasan kahdeksan kuukauden kuluttua tuosta illasta artikkelini julkaistiin
kansainvälisessä konferenssiantologiassa.
Rehellisyyden nimissä, ei
tuo saunaillan flow kuitenkaan ollut pysyvää, vaikka samanlaisia innostumisen
ja luovuuden hetkiä väitöskirjaprosessini aikana koinkin aika ajoin. Jokaisen
artikkelin kirjoittaminen vaati näiden hetkien lisäksi roppakaupalla myös
tiukkaa itsekuria, päiväkausien pakkokirjoittamista ja jumittuneita
lihaksia.
Luulen kuitenkin, että
työni edistymisen kannalta oli tärkeää ymmärtää, että myös asiatekstin
kirjoittaminen edellyttää samanlaisia luovia työstövaiheita kuin fiktionkin.
Molemmissa lajeissa tarvitaan ennen kaikkea sekä inspiraation herättelyä että
heittäytyvää ja kiireetöntä kypsyttelyä, mutta myös raakaa kirjoittamista,
aikatauluja ja pikkutarkkaa tekstilajisääntöjen soveltamista. Nöyränä opin myös hyväksymään, ettei
kirjoittamisen luontaisiin sykleihin voi tietoisesti juuri vaikuttaa. Varsinkin
ideoiden kypsyttelyä ja tekstin hidasta muokkausta on vain tehtävä niin kauan,
kunnes ajatus on tarpeeksi valmis, tekstistä saa jonkinlaisen otteen ja tarjoutuu
mahdollisuus päästä todistamaan sitä maagista hetkeä, jolloin teksti
kirjaimellisesti herää eloon. Itselleni juuri nämä hetket tekivät myös
väitöskirjan kirjoittamisesta kaiken siihen sisältyvän vaivan arvoista. Ja
noina hetkinä ei todellakaan ollut mitään väliä, olivatko ruudulle ilmestyneet
sanat runoutta vai tiedettä.
Vuodet vierivät, tekstiä
syntyi ja eräänä päivänä huomasin tarkkailevani tuota matalalla pysyttelevää
talviaurinkoa – omassa väitöstilaisuudessani. En minä silloin sitä
potentiaalisen hiihtoretkipäivän menetystä niinkään harmitellut enkä
rehellisesti sanottuna oikein päässyt mukaan koko tohtorinäytelmääkään. Mutta se, että jaksoin kirjoittaa – siitä olin iloinen.
