Affektia jahtaamassa

Emilia Karjula

Tekstin valmistumiseen liittyy hirveästi odotuksia. Joka kerta odotan, että palkinto tällä kertaa tulisi: että kokisin jotain suurta ja hämmentävää. Niin väkevän affektivyöryn, että sen voimin en enää koskaan epäröisi. Sen kun kirjoittaisin, koska osaisin vihdoin luottaa prosessiin ja tietäisin, että se kantaa ja kaikki muuttuu hyväksi, tai ainakin riittävän valmiiksi.

Ja todellisuudessa: Ei koskaan sellaista räjäyttävää humahdusta, jonka toivossa olen aina aloittanut uuden tekstin. Ei koskaan!

Eikä kyse ole siitä, etten olisi välittänyt, kiihkeästikin, jokaisesta tekstistä, jonka olen maailmaan saattanut, on se julkaistu tai ei. Tunteet vain ovat laimenneet lähestulkoon heti, kun teksti on tullut valmiiksi.

Väitöskirjaani (Sommitellut muusat, ntamo 2020) kirjoittaessani lepertelin ja uskottelin itselleni lukemattomat kerrat, että kyllä se sieltä vielä tulee. Huojennus ja valmiiksi saamisen riemu. Tällä kertaa se varmasti tuntuu jossain. Tällä kertaa ei käy niin, että tekstin valmistuminen herättää vain epämääräistä, laimeaa hyväntuulisuutta.

Väitöskirjan tekeminen oli vaikein ja kamalin kirjoitusprosessi, jonka olen käynyt läpi (jos jätetään huomiotta ne harvinaiset hetket, jolloin se oli poikkeuksellisen hauskaa). Tunsin jatkuvaa huonoutta ja epäilin älyllistä kapasiteettiani. Ajattelin, että työn loppuunsaattaminen vaatii kykyjä, joita minulla ei koskaan tule olemaan. En kirjoittanut flow´ssa vaan syvässä tuskassa, katkonaisesti ja hampaita kiristellen.

Ja sitten! Affektipaisumus! Ytimiä ravistava siirtymäriitti!

Väitöstilaisuus oli tähänastisen elämäni parhaita hetkiä. Tietenkin olin ylikierroksilla, hikoilin ja puhuin mitä sylki suuhun toi. Akateemisen rituaalin muodollisuus tuntui silti tekevän tilanteesta melkein kodikkaan. Rituaalin roolijako oli selvä, eikä sen tarkoitusta tarvinnut arvailla. Rajatussa tilassa ja hetkessä kaikki oli olemassa vain minun tekstiäni varten. Hyvänolontunne humisi kehossani vielä pitkän aikaa tilaisuuden jälkeen.

Kaikkien tekstien kunniaksi ei ehkä tarvitse rakentaa näyttävää rituaalista performanssia – tai entä jos rakentaisikin? Vaikka ihan pienen rituaalin? Pysähdyksen, jolla osoittaisi itselleen, että nyt luovun tästä tekstistä, sanon sille kiitos ja näkemiin – ja samalla onnittelen ja ylistän itseäni niin paljon kuin huvittaa.

En lainkaan epäile, etteivätkö epäröinti, tuskailu ja vinksahtanut palkinnon odottaminen palaisi kirjoitusrepertuaariini heti sopivan hetken tullen. En lainkaan epäile, etteivätkö ne tuntuisi taas yhtä musertavilta. Silti luotan nyt hitusen enemmän näidenkin affektien tilapäisyyteen. 

 

 Emilia Karjula