Ullakkolöydön viisaudet

Laura Roininen. Kuva: Heli Kurimo

Äidillä oli loistava ajoitus. Hän oli löytänyt vintiltä alun teoksesta Neiti Etsivä sekä herra etsivä ja Sipulin salaisuus. Käsin kirjoitettu kirja oli vuodelta 1988 ja siinä oli kaksi lukua.

Sain ullakkolöydön luettavakseni, kun painin tekeillä olevan tietokirjani parissa sisäinen kriitikko seuranani. Muisto lapsuudesta, kesken jääneen kirjan alku, muistutti monesta asiasta. Se sai jopa kireän ja varsin kovaäänisen sisäisen kriitikkoni hetkeksi hiljenemään.

Ensimmäiseksi. Yksin en olisi päässyt tilanteeseen, jossa kirjani on kustantamon kevään uutuusluettelossa.

Kirjan syntymiseen tarvittiin monia, jotka johdattivat oikeaan suuntaan ja tuuppivat eteenpäin. Osa heistä on vaikuttanut kirjoittamiskipinääni vuosikymmeniä aiemmin, osa viime vuosina.

Ilman eteenpäin työntäviä voimia kirja olisi todennäköisesti jäänyt häilyväksi ideaksi.

Toiseksi. Tätä kohti olin tehnyt matkaa pikkuhiljaa. Jos olisin vain odottanut valmista teosta ja sen tuomaa euforiaa, olisin pettynyt.

Kirjaa kirjoittaessani yksi tärkeimmistä opeista oli taito nauttia matkasta. Matkasta, jota olin tehnyt jo sieltä 80-luvulta. Tehnyt kokeiluja, aloittanut ja jättänyt kesken, epäonnistunut ja onnistunut. Tutustunut moniin kirjoittajakavereihin, saanut oppia ja vertaistukea.

Kolmanneksi. Kirjoittaminen saa olla hauskaa. Muistelin, millaista kirjoittaminen oli ollut silloin, kun kirjoitin Neiti Etsivää ja Herra Etsivää. Kriitikko ei ollut saanut asuinsijaa päästäni ja tekstiä oli keveää ja helppoa suoltaa.

Miksi olin ylipäätään alkanut kirjoittaa? Siksi, että se on valtavan kivaa ja antoi onnistumisen elämyksiä. Ei aikuisuus tai selkeä tavoite kirjoittamisessa tarkoita sitä, että kirjoittamisesta pitäisi tulla ryppyotsaista.

Neljänneksi. Kirjoittaessa työ- ja vapaa-aika punoutuvat helposti tiukasti yhteen. Elämässä oli hyvä olla myös paljon muuta kuin kirjoittamista. Ullakkolöytöjä, aikatauluttomia viikonloppuja, rantapäiviä ja kunnon yöunia.

Työhyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä olivat ystävät ja sukulaiset, jotka pyysivät valmiiseen ruokapöytään ja kysyivät lenkille. Ja perhe, joka irrotti minut tehokkaasti tietokoneesta ja sai ajatukset pois kirjan keskeneräisiltä sivuilta.

Viidenneksi. Kannustuksen ja sopivasti ulkopuolelta tulevien työntävien voimien lisäksi valmiiksi saamiseen tarvitaan usein myös periksiantamattomuutta ja sitkeyttä.

Vaikka kirjoittaminen saa olla aikuisenakin hauskaa, on myös siedettävä sitä, että aina se ei sitä ole. Sisäinen kriitikkokaan ei välttämättä vaikene, mutta sen ääntä voi oppia sietämään ja sen viestejä suodattamaan.

Lopulta, lukuisien keskeneräisiksi jääneiden tekstien jälkeen ensimmäinen valmiiksi saamani kirja Perhe parrasvaloissa (Avain) ilmestyi helmikuussa.

Laura Roininen

 

Onko kirjojen kirjoittaminen vaikeaa?

Kuva: Kimmo Svinhufvud

Muistan hetken varsin hyvin. Istuin pari vuotta sitten lempikahvilassani ja kirjoitin kirjaa. Kirja oli nyt ennen joulua ilmestynyt, yhdessä Urpu Strellmanin kanssa kirjoittamani Kupliva kirjoittaminen, joka tuolloin oli siis vielä ihan kesken.

Yhtäkkiä sain itseni kiinni ajatuksesta “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa.” Ei tuo ajatus varsinaisesti kirjoittamista estänyt. Tekstiä syntyi, ainakin jonkin verran. Huomasin kuitenkin lähestyväni kirjoittamista tuo ajatus mielessäni, ja tuo ajatus stressasi.

Tiedän kyllä, miksi olin alkanut tarkastella ajatuksiani tuolla lailla kriittisesti. Olin vastikään lukenut Byron Katien loistavan kirjan Loving What Is, joka on myös suomennettu tuolla samalla nimellä. Kirja rohkaisee tarkastelemaan kriittisesti niitä vakiintuneita ja usein itsestään selvinä pitämiämme ajatuksia, jotka ohjaavat toimintaamme. Tarkoitus ei ole mitenkään automaattisesti kyseenalaistaa noita ajatuksia vaan pikemminkin miettiä, ovatko ne sittenkään niin totta kuin ajattelemme ja ovatko näiden ajatusten seuraukset sellaista, mitä haluamme.

Ovatko ajatuksemme totta tai edes hyödyllisiä?

En suoraan sanottuna osaa sanoa, mistä ajatukseni “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” johtuu. Ehkä minulle on opetettu niin. Ehkä ylläpitämällä tuota ajatusta onnistun pitämään itseäni vähän erityislaatuisena ihmisenä, minähän kuitenkin olen kirjoittanut kaikenlaista. Jos heittäydyn oikein itsekriittiseksi, voin ajatella, että ajatus kirjoittamisen vaikeudesta palvelee myös asemaani kirjoittamisen opettajana: eihän helppojen asioiden opettamiseen palkata ihmisiä.

En kuitenkaan ole varma, onko lopulta hirveän hyödyllistä tai edes täysin mahdollista selvittää, mistä tuo ajatus tulee. Ajatuksethan tulevat ja menevät. Jos jokin ajatus kuitenkin pysyy, kannattaa ihan oikeasti miettiä, onko tuo ajatus totta ja mitä tuon ajatuksen uskomisesta seuraa.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten todella vaikeaa? Asia taitaa olla monimutkaisempi. Näyttäisi ensinnäkin, että on olemassa ihmisiä, jotka suhtautuvat kirjojen kirjoittamiseen ainakin jonkin verran mutkattomammin kuin minä.

Esimerkiksi ystäväni Katleena Kortesuo on kirjoittanut jo yli 40 tietokirjaa, ja hän on minua nuorempi! Steve Chandler taas on kirjoittanut yli 30 kirjaa, vaikka hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vasta 53-vuotiaana. En ole kummaltakaan lukenut läheskään koko tuotantoa ja luulen, etten kaikista heidän kirjoistaan ehkä pitäisikään. Molemmat ovat kirjoittaneet kuitenkin myös todella erinomaisia kirjoja, joita olen hyödyntänyt myös opettajana. Se, että kirjoittaa paljon kirjoja, ei siis todellakaan tarkoita, että nuo kirjat eivät voisi olla hyviä.

Kirjoittaminen on kivaa

Kun mietin asiaa jonkin aikaa, päätin alkaa ajatella toisin. Päätin alkaa ajatella, että kirjojen kirjoittaminen on kivaa. Päätin myös kirjoittaa paljon kirjoja. Erilaisia kirjoja, eri ihmisten kanssa. Kenties useita kirjoja samanaikaisesti. Tämä päätös tuntuu itse asiassa toimivan ihan hyvin, sillä seuraava kirjani, yhdessä Johanna Pentikäisen kanssa kirjoittamani Riittävän hyvää kirjoittamista on jo melkein valmis ja ilmestyy toivon mukaan vielä vuoden 2021 aikana. Ja seuraavaa suunnittelen jo. Saa nähdä, mitä siitä tulee!

Ei omia ajatuksiaan pysty pelkällä päätöksellä muutamaan. Jos omien ajatusten totuutta ja niiden hyödyllisyyttä hieman pohtii, voi olla, että toimimattomista ajatuksista pystyy kuitenkin päästämään irti. Ajatus “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” ei palvele minua. Elämä ja kirjoittaminen ovat mukavampaa ilman sitä.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten helppoa? Luulen, että sekään ajatus ei ole ihan yksiselitteisesti tosi. Kirjojen kirjoittaminen vaatii aika paljon työtä. Jotta kirjasta tulee hyvä, siinä pitää olla myös hyvä kantava idea ja sitä pitää hioa aika lailla. Eli ei, ei se nyt helppoakaan ole. Hieman helpommaksi se muuttuu, kun hyväksyy sen, että kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä itse. Ja silloinhan se sitten voikin olla ihan tosi kivaa.

 

Kimmo Svinhufvud

Jumalallisia fossiileja

 

Piritta Porthan. Kuva: Timo Porthan.

Lueskelin uutta Kirjailija-lehteä, jossa Matti Rönkä kuvailee kirjoittamisen tapoja näin: ”Olen puhunut näistä muiden kirjoittajien kanssa, että on tämä jumalallisen käden koulukunta, joilla henkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä ja sitten on Porsche-insinööri, jota itse edustan”.

Hymyilytti. Vai jumalallisen käden koulukunta. Tunnistin nimittäin kuvauksesta itseni fiktion kirjoittajana. Olen kirjoittanut kolme fiktiivistä julkaistua kirjaa: draamarunoelman, lastenrunokirjan ja romaanin. Jokainen niistä sai alkunsa intuitiivisen tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen kautta. Lähdin liikkeelle yksittäisistä tunteista, havainnoista, sanoista, ajatusten vilahduksista. Lopputuloksena jokaisen kirjan kohdalla oli juonellinen tarina.

Keväällä 2020 ilmestynyt romaanini Meitä oli kaksi kertoo kaksosista, joista toinen katoaa. Oliko minulla valmiiksi nämä kaksoset, Iiris ja Hertta, kun lähdin kirjoittamaan romaaniani? No ei. Aloitin tunteesta, joka kulkee erityisesti Iiriksen hahmossa läpi kirjan myös lopputuloksessa. Kaksosuus, Hertan katoaminen ja koko kirjan tarina sen sijaan ilmestyivät näkyviin vähitellen vuosien kirjoitustyön tuloksena – minulta sen enempää kyselemättä.

Stephen King kuvaa kirjassaan Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä tarinoita maahan hautautuneiksi fossiileiksi, joita kirjailija irrottaa maasta niin hyvin ja ehjänä kuin mahdollista. Juuri siltä minustakin fiktion kirjoittajana tuntuu. Että uuden kirjan tarina ikään kuin on jo olemassa, minä vain hissukseen ja varovasti kaivan sen esiin.

Fiktiotekstieni editointivaihe muistuttaa sitten enemmän työtäni tietokirjoittajana. Työskentelen toimittajana ja olen kirjoittanut julkaistun tietokirjan. Lehtijutut rajataan usein jo ennakkoon tiettyyn mittaan ja muotoon – aiheesta ja näkökulmasta puhumattakaan. Tietokirjani kohdalla tein laajan ennakkosuunnitelman: esittelin kustantamossani esimerkiksi kirjan haastateltavat sekä lukujen jaottelun jo ennen kuin olin kirjoittanut sanaakaan.

Fiktion kirjoittajana intuitiivisen ja tajunnanvirtamaisen kirjoitustyylin vaaliminen on minulle kuitenkin kaiken lähtökohta. Kun järkiajattelu vaimenee, henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Syntyy mahdollisuus yllättyä ja ihmetellä, antaa jonkin mystisen tekijän X viedä kohti tuntemattomia maailmoja.

Jos ilmiö kiinnostaa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomista Arla Kanervan jutun Suurin osa kirjailijoista kuulee hahmojen puhuvan heille, kertoo tuore tutkimus – tällaisia kokemuksia suomalaiskirjailijoilla on:”Kuulostaa tosi kummalliselta”. Jutussa Emmi Itäranta esimerkiksi kertoo hetkistä, joina kirjan henkilöhahmo tuntuu tarkkailevan olan yli hänen työtään: ”Ikään kuin sillä hahmolla olisi oma tarinansa kerrottavana ennen kuin alan kertoa sitä ja se tarkkailisi, että kerronko sen oikealla tavalla”, Itäranta kuvailee.  

Jumalallisen käden koulukuntaa siis ehkä hänkin?

 

Piritta Porthan 

Kurssilta tietokirjaksi

Kun tulin Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston tietokirjoittamisen kurssille, tiesin jo mitä halusin. Halusin kirjoittaa Kiehtova kaksosuus -tietokirjan. Aloittaessani kurssin vuonna 2016 en uskonut kirjoittajan kykyihini kovinkaan paljon.

Perusaineopintojen jälkeen itseluottamukseni oli vahvistunut ja minulla oli luonnos johdannoksi. Työnantaja Suomen Monikkoperheetkin kannusti ryhtymään toimittamaan kirjaa.

Onneksi tiedekustantaja Gaudeamus kiinnostui projektista ja esisopimus laadittiin. Ilon päivä oli sekin, kun Koneen säätiö hyväksyi apurahahakemukseni 13 tuloksettoman hakemuksen jälkeen. Olin hakenut työskentelyapurahaa neljäksi kuukaudeksi, mutta jälkikäteen ajatellen olisin voinut hakea enemmänkin.

Toimittajan työnkuvastani tulikin yllättävän laaja. Kirjoitin itse noin viidesosan teoksen teksteistä. Lisäksi editoin suurimman osan muiden kirjoittajien teksteistä ja haastattelin erikseen 13 aikuista kaksos- ja kolmossisarusta. Yllätyksiäkin prosessiin mahtui. Suurimpana se, että en aluksi täysin ymmärtänyt sitä, mitä merkitsee lähteä yhteistyöhön tiedekustantajan kanssa. Kuvitelmani oli ollut, että kirjasta tulee kokoelma kokemuskertomuksia, joita täydentävät tutkijoiden laatimat tietolaatikot. Nyt mentiinkin tiedeartikkelit edellä, tutkimuksen tulokset ilmaistiin täsmällisesti eikä lähdeviittauksissa oikaistu missään kohtaa. Tosin runsaasti kokemuskertomuksiakin tuli mukaan. Enpä osannut ajatella sitäkään, miten paljon yhteydenpito ja tekstien työstäminen parinkymmenen kirjoittajan ja 13 haastateltavan kanssa vie aikaa.

Kustantajan toiveesta käsikirjoitukseen tuli täydennyksiä määräpäivänkin jälkeen. Ajoittain olin osaamiseni äärirajoilla kirjoittaessani yhden toimittajan kanssa lisätutkimusartikkelin. Kustannussopimus tehtiin vasta täydennysten jälkeen.

Sain kokea monia huippuhetkiäkin. Toimituskunnan kanssa työskentely sujui mukavasti.  Kustannustoimittajani oli rautainen ammattilainen, ja vieläkin ihmettelen, miten hienosti koko tekijäjoukko sitoutui kirjaan. Apurahani jopa mahdollisti kuukauden työskentelyjakson Kroatian Podstranassa.

Miten oma kirjoittamiseni sujui? Aina ei sujunutkaan, kirjoitin teksteistäni lukemattomia versioita. Monikkosisarusten haastattelujen kirjoittamisessa taistelin kertomuksen muodon kanssa, sillä halusin aluksi tiivistää tekstiin monikkosisarusten yhteisen kokemuksen ja vasta sitten päästää kunkin erikseen ääneen. Näkökulmatekniikan opintoja tuli siinä kohtaa ikävä. Tarinallistaminen auttoi saamaan useiden kirjoittajien tutkimusartikkelit ja kokemuskertomukset monien välivaiheiden jälkeen loogiseksi kokonaisuudeksi. Tekstin tiivistämistä kyllä opin. Tuttu aihe helpotti kirjoittamista ja kirjoittajien löytämistä.

Onnistumisen avaimina pidän näitä: intohimo aiheeseen, joukko sitoutuneita tekijöitä, kirjoittamisen perusopinnot ja kesäkoulu, työnantajan ja kustantajan myönteinen asenne, kustannustoimittaja, selkeä aikataulusuunnitelma ja taloudellinen tuki (aikuiskoulutusraha, apuraha tai päivätyö).

 Nyt on helppo hymyillä, sillä Kumpula, Kaprio, Lavikainen ja Moilanen (toim.) Kiehtovakaksosuus: monikkosisarusten elämää (Gaudeamus) julkaistiin tammikuussa. Kirjan palaute on ollut innostunutta ja kirjaa on pidetty mukaansatempaavana.

Ulla Kumpula