Kurssilta tietokirjaksi

Kun tulin Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston tietokirjoittamisen kurssille, tiesin jo mitä halusin. Halusin kirjoittaa Kiehtova kaksosuus -tietokirjan. Aloittaessani kurssin vuonna 2016 en uskonut kirjoittajan kykyihini kovinkaan paljon.

Perusaineopintojen jälkeen itseluottamukseni oli vahvistunut ja minulla oli luonnos johdannoksi. Työnantaja Suomen Monikkoperheetkin kannusti ryhtymään toimittamaan kirjaa.

Onneksi tiedekustantaja Gaudeamus kiinnostui projektista ja esisopimus laadittiin. Ilon päivä oli sekin, kun Koneen säätiö hyväksyi apurahahakemukseni 13 tuloksettoman hakemuksen jälkeen. Olin hakenut työskentelyapurahaa neljäksi kuukaudeksi, mutta jälkikäteen ajatellen olisin voinut hakea enemmänkin.

Toimittajan työnkuvastani tulikin yllättävän laaja. Kirjoitin itse noin viidesosan teoksen teksteistä. Lisäksi editoin suurimman osan muiden kirjoittajien teksteistä ja haastattelin erikseen 13 aikuista kaksos- ja kolmossisarusta. Yllätyksiäkin prosessiin mahtui. Suurimpana se, että en aluksi täysin ymmärtänyt sitä, mitä merkitsee lähteä yhteistyöhön tiedekustantajan kanssa. Kuvitelmani oli ollut, että kirjasta tulee kokoelma kokemuskertomuksia, joita täydentävät tutkijoiden laatimat tietolaatikot. Nyt mentiinkin tiedeartikkelit edellä, tutkimuksen tulokset ilmaistiin täsmällisesti eikä lähdeviittauksissa oikaistu missään kohtaa. Tosin runsaasti kokemuskertomuksiakin tuli mukaan. Enpä osannut ajatella sitäkään, miten paljon yhteydenpito ja tekstien työstäminen parinkymmenen kirjoittajan ja 13 haastateltavan kanssa vie aikaa.

Kustantajan toiveesta käsikirjoitukseen tuli täydennyksiä määräpäivänkin jälkeen. Ajoittain olin osaamiseni äärirajoilla kirjoittaessani yhden toimittajan kanssa lisätutkimusartikkelin. Kustannussopimus tehtiin vasta täydennysten jälkeen.

Sain kokea monia huippuhetkiäkin. Toimituskunnan kanssa työskentely sujui mukavasti.  Kustannustoimittajani oli rautainen ammattilainen, ja vieläkin ihmettelen, miten hienosti koko tekijäjoukko sitoutui kirjaan. Apurahani jopa mahdollisti kuukauden työskentelyjakson Kroatian Podstranassa.

Miten oma kirjoittamiseni sujui? Aina ei sujunutkaan, kirjoitin teksteistäni lukemattomia versioita. Monikkosisarusten haastattelujen kirjoittamisessa taistelin kertomuksen muodon kanssa, sillä halusin aluksi tiivistää tekstiin monikkosisarusten yhteisen kokemuksen ja vasta sitten päästää kunkin erikseen ääneen. Näkökulmatekniikan opintoja tuli siinä kohtaa ikävä. Tarinallistaminen auttoi saamaan useiden kirjoittajien tutkimusartikkelit ja kokemuskertomukset monien välivaiheiden jälkeen loogiseksi kokonaisuudeksi. Tekstin tiivistämistä kyllä opin. Tuttu aihe helpotti kirjoittamista ja kirjoittajien löytämistä.

Onnistumisen avaimina pidän näitä: intohimo aiheeseen, joukko sitoutuneita tekijöitä, kirjoittamisen perusopinnot ja kesäkoulu, työnantajan ja kustantajan myönteinen asenne, kustannustoimittaja, selkeä aikataulusuunnitelma ja taloudellinen tuki (aikuiskoulutusraha, apuraha tai päivätyö).

 Nyt on helppo hymyillä, sillä Kumpula, Kaprio, Lavikainen ja Moilanen (toim.) Kiehtovakaksosuus: monikkosisarusten elämää (Gaudeamus) julkaistiin tammikuussa. Kirjan palaute on ollut innostunutta ja kirjaa on pidetty mukaansatempaavana.

Ulla Kumpula

Kirjoittajan kotiinpaluu

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä toinen.

_____________________________________ 

Olen tullut pitkän matkan takaa, etsinyt umpeen kasvaneita polkuja ja tuttuja maamerkkejä, liftannut epäilyttäviin kyyteihin ja kysellyt tietä muilta samaan suuntaan kulkijoilta. Nyt se seisoo edessäni: talo pellon laidalla. En tiedä, kuka täällä asuu nykyään. Onko tämä edes oikea osoite? Nostan käteni, koputan ovelle ja astun sisään, kerron terveisiä maailmalta ja pyydän yösijaa.

Tämän maiseman muistan. Se on kaunis ja rauhallinen, täynnä värejä – kaiken luovuuteni pyhin lähde. Pellon reunalla on sumua ja peuroja. Siellä seisoo tyttö odottamassa paluutani ja sitä, että voisimme jälleen olla yhdessä. Muistan hänen rauhattoman ja tumman katseensa, mutta nyt hän on lempeä ja täynnä valoa. Hän kulkee juurakkojen halkomilla poluilla varmoin askelin. Hän tuntee pellon laidan, minä tunnen maailman. Niiden väliin voimme rakentaa kotimme.

Perille päästyäni olen kirjoittanut enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen. Luulin tarvitsevani intohimoa pystyäkseni kirjoittamaan, mutta nyt olen huomannut, että kirjoittaminen synnyttää intohimoa. Olen kirjoittanut koko syksyn, lukenut kirjoittamisesta, puhunut kirjoittamisesta ja nähnyt siitä unia. Sekä nukkuessani että hereillä ollessani olen ajatellut kirjoittamista ja joinakin öinä olen tehnyt kaikkeni ollakseni ajattelematta sitä.

Kirjoittamisesta on vaivihkaa tullut niin iso osa elämääni, etten enää epäröi sanoa olevani kirjoittaja. Istun sohvalle, tartun kynään, enkä pysähdy. Pitkästä aikaa olen täysin elossa, minulla on syy olla ja elää. Viekää kaikki pois ja silti minulle jää tämä, loppumaton mielen syvyys ja muistot.

Jokaisessa pienessä ja turhankin oloisessa muistossa on pala minua ja minuutta, persoonaani, identiteettiäni. Hyvin pieniä hippusia, joiden voimaa tässä hetkessä en ole ehkä koskaan vielä tajunnut yhtä kirkkaasti. En ole vieraillut sisäisessä maailmassani tällä tavalla kokonaiseen vuosikymmeneen.

Olen palannut kotiin.

Soile Näppi ja Noora Oluikpe

Yhdessä kirjoitetun tekstimme “kolmas ääni” löytyi yhdistämällä oppimispäiväkirjojemme sekä keskustelujemme pohjalta kertynyttä materiaalia, jota muokkasimme vuorotellen.

Sarjan aiemmat tekstit:
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

x