Ole hiljaa ja avaudu!
Kirjoita
ja huuda kurkkusi käheäksi!
Voiko mitään
lukea ilman kirjoittajaa?Kirjailijaa arki opetti kirjoittamaan juhlan ja pyhän monin eri sanoin - ensin paperille, sitten koneelle, nyt jo muistitikulle, bittiavaruuteen ja pilvenlongalle.
Millaista olikaan katsoa kun näkymätön kirjoitti itseään ulos ja näkyväksi?
Ja silti, sanojen väliin mahtuu ehkä lopulta kumminkin vain ihminen kerrallaan,
ja aina joku, joka tulkitsee sinut pienesti, isosti, tai miten halusi
eikä sitten aina edes niinkään.
Voisinko vain antaa olla ja olla olematta? Yhtä aikaa, ääneen ja sanoittako?
Keneltä pyydän, kuka antaa luvan, kenen kanssa tätä keskustelua käyn?
Kynän vai paperin
kun kirjain kerrallaan
piirryn esiin
paperisiin näkyihin
Sielläkö kohtaamme? Missä kirjoittaja kohtaa lukijan maailman, joka kohtaa luettavaksi kirjoitetun kirjailijan kohtaaman maailman? Siinäkö se on, sekö se on, sellainenko se on? Mikä se oikeastaan on ja onko sitä?
Vai onko se keksittävä itse, mystifioitava omien rajojen tuolle puolen
entäpä…joskin voin kuulla muidenkin äänen…ja jos niin…niin… saanko sen kirjoittaa omanani?
Kukas minä olinkaan, olenko kirjailija, olenkos se minä, vai olinko, minäkö, se runoko?
Vesikin reagoi olomuotoaan vaihtamalla, mistä seuraa, että jäätä on hankala juoda, kaasun hengittäminen on joskus helpompaa eikä hyökyaaltoja pidä aliarvioida.
Silti kirjoittaessa joskus veden ominaisuus on muuntautua astian malliseksi.
Kuinka tosissaan sitä voikaan olla kun on vakavissaan astiasta.
Oman rivin mittaisen tarinani syvin olemus järkyttyy minustani - joskus sen voi jakaa ja
joskus se ei ositu, ja silloin tällöin äidin on syötävä jakojäännös.
Ja kun hyppää veteen, niin ensin on voitettava pimeän pelko. Suolämpäreen kaltaisella järvellä mudan tuoksuun sekoittuvat hauen leuat, ahvenan kidukset, ruosteinen katiska, palavan puun savu ja makean veden ravuille syötetty kiuasmakkara.
Jos laiturilla maaten hengittää sen kaiken omakseen, voi tyynessä illassa nähdä näkin juoksevan rimppakintuin veden kalvolla, ilmakuplien vanan nousevan simpukoiden kuoren raosta ja jopa kuulla kotiloiden raastavan limaskaa kivien pinnalta.
Ja tämä kaikki tapahtuu, vaikkei siitä iltalehdissä kirjoitetakaan.
Kuvitellaanpa mikä muuttuisi, jos otsikot kirkuisivat loputonta matkaa kiven kyljeltä toiselle ja taas takaisin. Raportoitaisiin aaltojen lipiliplatusta laiturin vettynyttä puuta vasten. Kärpäsen napsaessa kaiteella auringon kilossa.
Ja tätä kaikkea tarkasteltaisiin sulkeutuvien luomien lomasta.
Mutta siitä kertokoon toinen kirjoittaja, minulla ei muuta osaamista ollutkaan, vaikka kaiken tämän opinkin.
Päivi Majaniemi,
joka lähti Jyväskylän kirjoittamisen opinnoista hakemaan asiatekstiinsä uutta sisältöä, mutta löysikin itsestään jotain ihan muuta koska sai runsain mitoin sekä kriittistä kannustusta että ohjaavaa arviointia.
