Kirjoittajapiiri kohtaamispaikkana

Kirjoittamisen opinnot ovat tarjonneet arvokkaan mahdollisuuden tutustua muihin kirjoittajiin, joista osasta on ilokseni tullut pysyvä osa kirjoittajakaveripiiriäni. – M.K.

Kirjoittajapiirimme sai alkunsa perusopintojen ensimmäisellä opetusjaksolla, jonka ryhmässä oli tosi hyvä henki. Idea tapaamisista otettiin opiskelijoiden kesken lounastauolla puheeksi, ja tiedotusta varten perustettiin Facebook-ryhmä. Opettajamme Nora polkaisi toiminnan käyntiin viemällä halukkaat tunnin jälkeen Jyväskylän kulttuurihenkiseen baariin, Vakiopaineeseen.

Piiriin tuli aluksi vain pari osanottajaa, mutta pian luku kasvoi ja vakiintui kuuteen jäseneen. Koemme lukumäärän olevan järjestelyjen ja ajankäytön kannalta sopiva.

Tapaamme kesät talvet kerran kuukaudessa eri kahviloissa. Jokainen tuo halutessaan luettavaksi pari sivua tekstiä. Yleensä aloitamme kuulumisten vaihdolla ja herkuttelulla, jonka jälkeen siirrymme lukemaan toistemme tekstejä, keskustelemaan ja antamaan niistä palautetta. Lopuksi kaivamme esiin kalenterit ja sovimme seuraavasta tapaamisesta.

Palautteen saaminen on ihanaa, sillä piiriläiset ovat kannustavia, perusteellisia palautteenantajia, joilla on kiinnostavia näkökulmia. Toisten tekstien lukeminen puolestaan ilahduttaa: on saanut seurata aitiopaikalta, kun kullekin on muotoutunut oma tunnistettava tyylinsä. – P.R.

Kirjoittajapiirin avulla olen oppinut lukemaan tarkemmin omia ja muiden tekstejä. On ihmeellistä nähdä, kuinka paljon merkityksiä sanoihin ja niiden oikeaan järjestykseen voikaan latautua. – T.H.

Kirjoittajapiiri on tutustuttanut minut itselleni vieraampiin tekstilajeihin ja sitä kautta laajentanut näkemystäni kirjoittamisesta, sen prosesseista ja mahdollisuuksista. Mutta ennen kaikkea olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin. Samanhenkiset, hauskat ja taitavat ystävät joita saa tavata säännöllisesti - en tiedä mikä voisi antaa enemmän virtaa ja jatkuvuutta omalle kirjoittamiselle. – M.H.

Luemme piirissä säännöllisesti mm. draamaa, proosaa ja lyriikkaa, joko hiljaa itseksemme tai ääneen. Olemme jopa kuunnelleet muuan musikaalisesti lahjakkaan jäsenemme toisen kirjoittajan runoista säveltämiä ja esittämiä kappaleita!

Piiri tarjoaa vertaistukea ja -palautetta niin kirjoittamisen opintoihin, pöytälaatikon kynäilyihin kuin myös julkaisuihin tai kilpailuihin tähtääviin projekteihin. Toimintamme on jatkunut jo kaksi ja puoli vuotta. Koronaepidemian mentyä ohitse jatkamme taas tapaamisia, tai tilanteen pitkittyessä siirrämme ne verkkoon. Kannustamme lämpimästi muitakin kirjoittajia verkostoitumaan!

Aloitin kirjoittamisen perusopinnot tutustuakseni samanhenkisiin ihmisiin ja oppiakseni lisää kirjoittamisesta. Enpä olisi arvannut, että oppiminen jatkuu hyvässä seurassa vielä opintojen jälkeen. Kirjoittajapiirin tapaaminen on aina kuukauden kohokohta ja motivoi uusien tekstien kirjoittamiseen. – T.K.

Kun poljen piirin jälkeen illalla kotiin, joskus on jo matkalla kaivettava muistikirja esiin. Jokin kuplii ja välkkyy, läikkyy melkein yli. Sanat hyppäävät syliin!

Kenties piirimme siis onkin taikapiiri?  – J.T.

Iloisin terveisin,
KIKP2010-17-kirjoittajapiiri

Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin, joten julkaisemme neljän tekstin sarjan opintojen alkuvaiheen kokemuksista.

_____________________________________ 

Sen syyskuisen lauantain jälkeen, kun avasin Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampuksen oven, mikään ei ollut ennallaan. Tästä ne alkoivat, kirjoittamisen perusopinnot. Työ ja arki olivat louhineet neljä vuosikymmentä ja nostaneet eläkkeelle siirtyessä pintaan nuoruuden haaveen, pitkään hellityn unelman fiktiivisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittamiseen olen aina suhtautunut juhlallisesti ja kunnioittaen. Taakse jääneeseen työuraan on liittynyt rutiiniksi muuttunutta tekstin suoltamista palstamäärin. Siitä huolimatta oikea kirjoittaja on minulle aina ollut kaunokirjoittaja, mystinen luova nero. Joillakin sitä kykyä on ja toisilta sitä taas puuttuu. Nyt olin Mattilanniemessä ottamassa selvää, olisiko minulla tuota taitoa.

Syksyn kolme opintojaksoa avasivat silmäni järisyttävällä tavalla. Kirjoittamista voi oikeasti oppia ja siinä voi kehittyä. Kirjoittaminen ei ole pelkkää luovaa kykyä, vaan ennen kaikkea työtä, jota oppii vain kirjoittamalla. Opintojen alussa rykäisin mielestäni punnitun tekstin ja jäin odottamaan muiden kirjoittajien ihailevia kommentteja. Tuli niitäkin, mutta palautteesta ymmärsin, että minun olisi kirjoitettava uudelleen. Ja vielä uudelleen. Työstettävä, tiivistettävä ja typistettävä.

Kaiken tämän uuden keskellä tunsin iloa, jonka kaltaisen luulin itseltäni jo karanneen ulottumattomiin. Kun kurssilla harjoiteltiin runon kirjoittamista, tunne oli kuin aikoinaan uimaan oppiessa, kun järven pohja loittoni tummaksi syvänteeksi ja käsipohja vaihtui ihoa hivelevään liukuun. Kirjoitettaessa draamakohtausta tuntui kuin olisi pitänyt kirjoittaa kädet selän taakse sidottuina. Se oli yhtä häikäisevää kuin aikoinaan polkupyörän kesyttäminen, joka päättyi pystyssä pysymiseen, horjuvaan mutta kuitenkin.

Mutta on ollut muutakin kuin kirjoittaminen. Jokaiseen opintojaksoon on kuulunut alan kirjallisuuteen perehtymistä. Neljän kuukauden jälkeen on korkeintaan saanut varpaat kastettua tutkimukseen, mutta jo kurkistus on ollut huimaava. Minulla on tekniikan alan tohtorikoulutus, mutta lähestymistavoissa ja kirjallisuudessa on paljon tuttua. Alkuasukkaat puhuvat outoa murretta, mutta ovat ystävällisiä.

Hämmentävintä oli huomata, että opintojen alussa tavoitteeksi määrittelemäni ”oman äänen löytäminen” oli tällä tieteenalalla tuttu käsite eikä vain oma ilmaisuni. Tämän löydön tekeminen alan kirjallisuudesta tuntui samalta kuin aikoinaan lapsena Afrikan tähteä pelatessa timantin löytäminen omalla heittovuorolla.

Syksyn mittaan olen myös iloinnut löytämistäni kirjoittajakollegoista. Vaikka yhteisössä näen monien viipottavan kirjoittajina kaukana edelläni, se ei lannista minua. Pikemminkin he tuntuvat vetävän minua mukaansa. Hyvä seura tekee kaltaisekseen.

Olen tullut kaapista ja puhunut julkisesti kirjoittamisestani. Voi olla, että kirjoitan vielä romaanin. Voi olla, että oma ääni jää ainaiseksi raakkumisen asteelle. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on kulkeminen. Olen matkalla. Vain se on varmaa.

Anneli Pirttilä

Palaute on avain omaan prosessiin

Kirjoittamisen opintojen 25-vuotisjuhlasarja parhaista opeista jatkuu. Julkaistavat blogitekstit koostuvat opiskelijoilta kerätyistä kokemuksista, kursivoidut katkelmat ovat suoria lainauksia.

By Tim Green from Bradford (Doors)
[CC By 2.0 (http://creativecommons.org/licences/by/2.0)], via Wikimedia Commons

Käsitys kirjoittamisesta prosessina lienee jollain tavoin lähes kaiken nykyisen kirjoittamisen opetuksen pohjana. Oma prosessia tarkastellaan erilaisissa kirjoittamistehtävissä: ideoiminen, suunnittelu, luonnostelu, palaute, muokkaus ja viimeistely vaihtelevat aina tarpeen mukaan. 

Silti saattaa olla niin, että vasta opintojen myötä muodostuu selkeä käsitys omasta kirjoittamisesta prosessina:

Paras oppi oli se, että kirjoittaminen on prosessi, kerralla ei tarvitse tulla valmista. Tätä en ollut oikein ymmärtänyt, vaikka kirjoitan työkseni, olen kirjoittanut jo kymmeniä vuosia.

Ymmärrys kirjoittamisen eri vaiheista tarjoaa uuden perspektiivin, jossa jopa oma asenne kirjoittamiseen voi muuttua aiempaa lempeämmäksi. Prosessi muodostaa kehyksen, jonka myötä epävarmuus omaa kirjoittamista kohtaan helpottaa. Kun esimerkiksi nopeassa aikataulussa ei ole mahdollista tehdä huipputekstiä, ymmärrys prosessista auttaa hyväksymään 'riittävän hyvän'. Toisaalta se mahdollistaa myös huipputekstin hiomisen, jos on tarpeeksi sinnikäs. 

Prosessin tärkeimmäksi osaksi kirjoittamisen opinnoissa nousee ehdottomasti palaute:

[--] kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi, jota ei voi aivan yksin saattaa loppuun. Siksi palautteen antaminen ja vastaanottaminen on niin tärkeää.

Ehkä hieman yllättäen palautetaidot nousivat näissä vastauksissa vähintään yhtä arvokkaiksi opeiksi kuin palautteen sisältö ja kirjoittajana kehittyminen:

Asian voisi oikeastaan tiivistää kahteen sanaan: rakentava palaute. Vaikka olin opiskellut kirjoittamista aikaisemminkin, ei rakentavan palautteen antamista ollut missään opetettu tai harjoiteltu. 

[P]alautteen vastaanottaminen on aikaisemmin ollut todella vaikeaa, se on mennyt niin sanotusti tunteisiin. Kirjoittamisen opintojen avulla olen oppinut suhtautumaan myös omiin teksteihini analyyttisemmin ja pystyn aikaisempaa paremmin ymmärtämään, mitä palautteen antaja tarkoittaa.

Rehellinen, mutta kannustava palaute koetaan nimenomaan prosessin osaksi, tärkeäksi vaiheeksi kohti valmista tekstiä:

Sain opinnoissa paljon kannustavaa palautetta, vaikka tekstini olivatkin aika raakileita, ja opin, että tekstejä hiomalla voi päästä haluamaansa tavoitteeseen.

Minä pidin siitä, että palautteenantajat, [--] olivat rehellisesti äänessä omia mieltymyksiään peittelemättä, totta tosiaan kuin ojentaisivat avaimia suljettuihin oviin.

Kirjoittamisen ymmärtäminen prosessiksi ei ole uusi asia, palautetyöskentely kuuluu kirjoittamisen opintoihin. Näyttää kuitenkin siltä, että prosessin ja palautteen merkitys omalle kirjoittamiselle kirkastuu opintojen aikana.

Aiemmin julkaistut tekstit tässä sarjassa:

Tärkeintä on oma kirjoittaminen

Meillä on juhlat

Kohtaamisia tutkimusmatkalla

Karoliina Kähmi

Elokuussa julkaistu kirjoittamisen alan väitöskirjani käsitteli psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiaa. Erityisesti keskityin siihen, miten kirjallisuusterapiaryhmässä käytettiin ja tulkittiin metaforia ja oliko metaforilla terapeuttista arvoa. Toinen tutkimuskysymykseni käsitteli niitä merkityksiä, joita ryhmän osanottajat antoivat kirjallisuusterapiaprosessille. 

Aiemmissa aihetta käsittelevissä tutkimuksissa osallistujien oma kokemus oli jätetty täysin huomiotta ja johtopäätökset tehtiin joko erilaisten psykologisten mittausten, ryhmässä kirjoitettujen tekstien tai terapeutin kokemusten pohjalta. Omassa tutkimuksessani halusinkin antaa äänen ryhmän jäsenille itselleen ja selvittää, miksi he kokivat ryhmässä käymisen merkitykselliseksi. 

Tutkimusmatkani

Olen ammatiltani kirjallisuusterapiaohjaaja ja pitänyt mielenterveyskuntoutujien kirjallisuusterapiaryhmiä jo noin kolmentoista vuoden ajan. Tutkimuksen tekeminen minua syvästi kiehtovasta aiheesta oli todella palkitsevaa, kuten myös tutkimuksen kohteena olevan ryhmän ohjaaminen. Tutkimusmatkani varrella erityisesti narratiivisia menetelmiä käsittelevät kansainväliset konferenssit sekä Taikun tohtorikoulutettavien vertaisryhmään osallistuminen olivat hyödyllisiä, samoin kuin erilaisten kirjallisuusterapiaryhmien ohjaaminen. Ohjaajani Risto Niemi-Pynttäri ja Juhani Ihanus olivat tärkeänä tukena tutkimukseni kaikissa vaiheissa. 
  

Tutkimukseni kohdistui vuoden kestäneeseen kirjallisuusterapiaryhmään, jota ohjasin itse. Ryhmän kävi loppuun asti seitsemän osallistujaa. Tutkimusaineistoni muodostuu heidän kirjoittamista runoistaan ja muista teksteistään, loppuhaastatteluista sekä omasta tutkimuspäiväkirjastani, johon reflektoin ryhmän tapahtumia ja ohjaamiseen liittyviä ajatuksia ja tunteita. Tutkimuspäiväkirjastani muodostuikin lopulta tärkeä osa tutkimustani.

Kirjoittamisen yhteisöllisyys hoitaa

Tutkimukseni tärkein tulos oli huomio yhteisöllisen kirjoittamisen terapeuttisuudesta. Kaikki ryhmäni osallistujat pitivät mukavimpina ja hyödyllisimpinä tehtävinä niitä, joissa saivat mahdollisuuden kommentoida toisten tekstejä ja jatkaa omia tekstejään toisten kommenttien pohjalta – tai  kirjoittaa kokonaan yhteistä tekstiä toisten kanssa esimerkiksi lisäämällä säkeitä runoon vuorotellen. Yhdessä kirjoittaminen, turvallinen pienryhmä ja säännölliset tapaamisajat olivat ryhmäläisten mielestä tärkeitä kirjallisuusterapian elementtejä. Ryhmän alussa ja lopussa käytetyt kuvakortit ja ryhmässä luetut ja kirjoitetut runot helpottivat metaforista kommunikaatiota. Asioita ei tarvinnut lähestyä liian suoraan ja henkilökohtaisesti, vaan yhdessä runoillen. Ryhmässä käytettiinkin usein sanaa kohtaaminen. Uudenlaisesta, merkityksellisestä kohtaamisesta ihmisten välillä kertoo myös erään ryhmäisen kirjoittama runo.

Lähemmäksi sinua

minä purjehdin

kokemuksineni.

Muistot menneestä

eivät ole aina

kauniita.

Me teemme muistoista

kauniita.

Mekin selviydymme

läpi elämän

tänä iltana

takerrun sinuun

jään viereesi

Karoliina Kähmi
"Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun". Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. 

Oppimisen äärellä

Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto muuttaa reilun viikon päästä Ruusupuistoon, yliopiston uudisrakennukseen, jolla on huumaava nimi. Sähköisessä toimistossa ei ole paljon muuttamista: oppimistehtävät, palautteet, oppimateriaalit ja opetussuunnitelmat ovat tallessa tietokoneen kansioissa. 

Paperisena työpöydälläni on vain kaksi rullaa, joista löytyvät opiskelijoiden yhteenvedot kahdelta lähiopetusjaksolta. Työt olen valokuvannut, mutta silti en raaskisi luopua esityksistä, jotka muistuttavat paitsi opiskelijoiden iloisesta mielikuvituksesta ja hyvistä oppimistuloksista, myös oman opetustyön kehittämisestä.

 Aino Heikkilän, Maria Helstolan, Heli Joutsenen ja Pirkko Vesterisen
jäsennys faktan ja fiktion vuoropuhelusta kirjoittamisessa.

Kyse on opintojaksosta nimeltä Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa. Aiheessa riittää ruotimista: samasta aihiosta voi tuottaa faktaa ja fiktiota; yhdessä tekstissä molemmat voivat olla läsnä; kerrottua on niin fakta kuin fiktiokin.

Lähiopetus rakentuu kirjoittamiselle ja keskustelulle. Uutisesta kuljetaan mielipidekirjoituksen ja esseen pohtivan tyylin kautta kaunokirjalliseen proosaan. Kirjoittamisen välillä pohditaan, mitä oikein tapahtui: mikä muuttui, miksi? Kukin ryhmä etsii omat vastauksensa. Itsenäisesti kirjoittaen ja ryhmissä reflektoiden asioille saadaan luontevasti sekä kirjoittajan että lukijan näkökulma. Tällä kirjoittamisen kurssilla oppimisprosessi on tärkeämpi kuin kirjoitetut tekstit. 

Opettajana toteutan käänteisen opetuksen ideaa (flipped learning). Oppitunneilla olen kuin valmentaja, joka puhaltaa pilliin, kun uusi harjoitus alkaa. Kirjallisuuttakin jaksolla toki on, tarjolla on monenlaisia näkökulmia, joiden olemassaolosta muistuttelen. Lukeminen hoituu kotona. Opetuksessa harjoitusten ajat odottelen, tarvittaessa myös kommentoin ja vastaan kysymyksiin. Minulla on useimmiten tylsää, opiskelijoilla näyttää olevan intensiivisen hauskaa.

Kurssin päätteeksi ryhmät kokoavat havaintonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa yhteen. Kukin saa päättää esityksenä muodon: se voi olla juliste, diaesitys, draama tai vaikka tietokilpailu. Julkaisen tässä kaksi visuaalista jäsennystä. 

Eeva Halkosaaren, Annika Naskin, Saara Siekkisen ja Satu Tuomisen
jäsentelyssä faktan ja fiktion vuoropuhelu näyttätyi näin.

Oman itsensä ulkoistaminen opetuksesta on vaatinut uudenlaisen ajatteluraiteen avaamista: en ole auktoriteetti, joka antaa valmiin jäsennyksen. Opiskelijat saavat aidosti luoda oman ymmärryksensä jakson sisällöstä, minun tehtäväni on odottaa. Ja luottaa. 

Molemmat palkitaan lopussa: yhteenvedot opettavat myös opettajaa. Kurssien päätteeksi olenkin piirtänyt oman oppimisen karttani, joka tarkentuu kurssi kurssilta. 

Ensin synnyt, sitten sinut adoptoivat toiskieliset vanhemmat: opiskelet runoutta kuin vierasta kieltä

Petri Hannula

Runo on kuvaajan ja kuvattavan rajapinnassa. Se on tutun ja tunnistetavaksi halutun, kahden maailman leikkauspisteessä ja siksi sen merkitys on rikastunut siitä huolimatta, että runo voi olla niukkasanainen. Sen vaikutus kasvaa rivienväleistä ja sanojen asettelusta. Runo voi kätkeä, vihjata, sanoa suoraan, raivotakin. Se puhuttelee lukijaa arkisuudella, maagisuudella, asemoinnilla, rytmillä, äänteillä, sisällöllä, näkökulmien muutoksilla. Runo muuttaa muotoaan. Se hakeutuu uusiin yhteyksiin, ottaa vaikutteita ja uusiutuu. Ajattele miten internet vaikuttaa runoilmaisuun. Jos runo on kaikki mikä siitä ensimmäisenä tulee mieleen, on se nähty ahtaasti. Runous on laajin kirjallisuuden lajeista.

Runo ei ole tekstiä paperilla tai näyttöruudussa. Se on ymmärrys, joka kohdistuu maailmaan. Se on kieli, jonka avulla maailma tulee mielletyksi ja jaetuksi. Se pureutuu syvemmälle kuin tarinat, selostukset, jutut. Runokielen avulla voidaan tiiviisti ilmaista asioita, joita ei kyetä kuvaamaan tarkasti. Kenellä on tämä taju? Sinulla, joka otat sen työksesi vaikkapa avoimen kirjoittajankoulutuksen lyriikan kursseilla. Se antaa sinulle lopulta äänen. Siinä olisi kylliksi syytä osallistua lyriikan kursseille.

Kun pohtimis-, analyysi- ja runon kirjoittamistehtäviä on samassa opintojaksossa, seuraa usein, että älyn vaihe jää vaikuttamaan runon kirjoitusprosessiin. Tällöin runo näyttäytyy älyä puhuttelevana, tunnetta vajaasti. Runoista on toki moneen lähtöön, mutta lukija tunnistaa tasapainoisen runon. Se miellyttää häntä. Opiskelija on toisinaan sokea omalle tekstilleen ja saattaa kaivata yksinolemiseltaan vertaispalautetta. Siksi olen palautteessani antanut kysymyslistan, jonka avulla hän voi - ollessaan itselleen rehellinen ja realisti - saada runoonsa etäisyyttä ja itse tunnistaa kehitettävät kohdat. Kysymyslistan tavoitteena ei ole kyseisen yhden tai parin runon tukeminen, vaan se on paljon pidemmällä. Toivon, että opiskelija jatkaa runojen kirjoittamista. Ei ole kyse siitä mikä on opiskelijan tämän hetken tilanne, vaan mitä hän voi saavuttaa jatkossa. Jos ei muuta, niin hän saa elämälle sisältöä. Ja sekin, että hallitsemalla lyriikan keinoja rikastetaan proosa- ja draamailmaisua.

Uutta tietoa muodostetaan omaksutun päälle. Runoutta voi harjoittaa kirjoittamalla, lukemalla ja analysoimalla, arvottamalla ja kritisoimalla, osallistumalla ja kohtaamalla eri tavoin. Runouden taju kehittyy käyttämällä sitä. Runous on kielitaitoa. Siksi olisi toivottavaa, että kurssin päätyttyä runokielen taitoa et päästäisi rapistumaan ja unohtumaan. Runouteen ei astuta sisään mistään ulkopuolelta. Siihen synnytään.

Avoimen tehtäväantojen kommentoiminen ei ole minulle vastausten tarkistamista, vaan kaksinkertainen oppimistilanne. Opiskelijoiden pohtielmat ja runot vievät minua miettimään mikä teksteissä on omintakeista, mikä yleistä tai kopioitua tietoa ja mikä asioita sidostavaa ilmaisua. Näistä omintakeinen ajatus on arvokkain. Useimpien teksteissä toistuvat asiat lienevät suoraan teoriakirjoista ja itselleni tutut asiat yleistietoa, mutta omintakeisuuteen opiskelija pääsee tuottamalla lähdekirjallisuudesta omia ajatuksia. Tästä ei seuraa sitä, että jokaisen ajatus muistuttaisi toisiaan, päinvastoin. Kun olen löytänyt omintakeisen ajatuksen ja ehkä riemastunutkin siitä, haluan sitä kommentoidessani laittaa itseni likoon. Opiskelija on minun opettajani.

Petri Hannula

Kirjallisuuskahvilassa kirjoitetaan

Keväällä 2013 Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittaja-opinnot Helsingissä aloittaneet opiskelijat halusivat jatkaa ajatusten vaihtoa johdantokurssin jälkeen ja perustivat Facebook-ryhmän yhteydenpidon välineeksi. ”Kirjallisuuskahvilassa” on tällä hetkellä noin 20 jäsentä ja jäseneksi pääsee kuka tahansa Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa Kirjoittamisen opintoja suorittava. 

Kuvaavaa on, ettei kukaan osannut aluksi tarkkaan sanoa, mitä varten ryhmä perustettiin. Kaikilla oli kuitenkin selkeä ymmärrys siitä, että ryhmästä olisi hyötyä. 

Mikä on nopeasti toimivan sosiaalisen median merkitys opiskelulle, jos sillä tarkoitetaan klassisessa mielessä tiedon hidasta prosessoimista ja ymmärryksen kasvattamista? 2010-luvulla on osattava ilmaista itseään napakasti ja on tunnettava nettikirjoittelun mutkikas etiketti ja ennen kaikkea on ymmärrettävä, ettei viestiä voi enää hallita. Jotkut käyvät oikeudessa asti opiskelemassa sosiaalisen median syvempää olemusta.

Mutta Kirjallisuukahvila ei ole pelkästään blogikirjoittelusta keskustelevien kerho. Ryhmän jäseniä yhdistää aito ja konkreettinen ote kirjoittamiseen. Ryhmä tarjoaa välineellistä hyötyä, mutta auttaa myös solmimaan arvokkaita ihmissuhteita toisten sanataiteesta kiinnostuneiden kanssa. Yhteisön voima on sen tuottamissa ideoissa, mutta ennen kaikkea sen tarjoamassa ilmapiirissä.

Kirjallisuuskahvila vastaa, kun siltä kysytään. Kaikkien selkein tavoite on tarjota rakentava ja kannustava ympäristö, ja tähän mennessä siinä on onnistuttu hyvin: 

”Minulle tämä on ajatusten herättäjä ja ajatustenvaihtoa.”
”Mulle tää on mun eka kirjoittajayhteisö ikinä. [--] Olen kirjoittanut niin kauan kuin olen osannut kirjoittaa, ei vaan tullut mieleen, että siitä voisi puhua jonkun kanssa.”
”Siistiä.”
”Ahkerat päivitykset ovat antaneet tukea, vinkkejä ja rohkaisua kirjoittajan tien alussa, samalla myös toiminut muistutuksena keskeneräisistä opintotehtävistä. Samassa tilanteessa olevien kanssa voi vaihdella väliaikatietoja tehtävien edistymisestä.”

Kyse on siitä, miten aikansa käyttää. Sosiaalisen median aikakaudella moni tietokoneella työtä tekevä joutuu kamppailemaan ”netissä roikkumisen” ja ”tuloksen tekemisen” välillä. Kirjallisuuskahvila on ainakin yksi ryhmä, missä huvin ja hyödyn voi sujuvasti yhdistää.

Ilkka Vuorikuru

Kirjallisuuskahvila