Ensin synnyt, sitten sinut adoptoivat toiskieliset vanhemmat: opiskelet runoutta kuin vierasta kieltä

Petri Hannula

Runo on kuvaajan ja kuvattavan rajapinnassa. Se on tutun ja tunnistetavaksi halutun, kahden maailman leikkauspisteessä ja siksi sen merkitys on rikastunut siitä huolimatta, että runo voi olla niukkasanainen. Sen vaikutus kasvaa rivienväleistä ja sanojen asettelusta. Runo voi kätkeä, vihjata, sanoa suoraan, raivotakin. Se puhuttelee lukijaa arkisuudella, maagisuudella, asemoinnilla, rytmillä, äänteillä, sisällöllä, näkökulmien muutoksilla. Runo muuttaa muotoaan. Se hakeutuu uusiin yhteyksiin, ottaa vaikutteita ja uusiutuu. Ajattele miten internet vaikuttaa runoilmaisuun. Jos runo on kaikki mikä siitä ensimmäisenä tulee mieleen, on se nähty ahtaasti. Runous on laajin kirjallisuuden lajeista.

Runo ei ole tekstiä paperilla tai näyttöruudussa. Se on ymmärrys, joka kohdistuu maailmaan. Se on kieli, jonka avulla maailma tulee mielletyksi ja jaetuksi. Se pureutuu syvemmälle kuin tarinat, selostukset, jutut. Runokielen avulla voidaan tiiviisti ilmaista asioita, joita ei kyetä kuvaamaan tarkasti. Kenellä on tämä taju? Sinulla, joka otat sen työksesi vaikkapa avoimen kirjoittajankoulutuksen lyriikan kursseilla. Se antaa sinulle lopulta äänen. Siinä olisi kylliksi syytä osallistua lyriikan kursseille.

Kun pohtimis-, analyysi- ja runon kirjoittamistehtäviä on samassa opintojaksossa, seuraa usein, että älyn vaihe jää vaikuttamaan runon kirjoitusprosessiin. Tällöin runo näyttäytyy älyä puhuttelevana, tunnetta vajaasti. Runoista on toki moneen lähtöön, mutta lukija tunnistaa tasapainoisen runon. Se miellyttää häntä. Opiskelija on toisinaan sokea omalle tekstilleen ja saattaa kaivata yksinolemiseltaan vertaispalautetta. Siksi olen palautteessani antanut kysymyslistan, jonka avulla hän voi - ollessaan itselleen rehellinen ja realisti - saada runoonsa etäisyyttä ja itse tunnistaa kehitettävät kohdat. Kysymyslistan tavoitteena ei ole kyseisen yhden tai parin runon tukeminen, vaan se on paljon pidemmällä. Toivon, että opiskelija jatkaa runojen kirjoittamista. Ei ole kyse siitä mikä on opiskelijan tämän hetken tilanne, vaan mitä hän voi saavuttaa jatkossa. Jos ei muuta, niin hän saa elämälle sisältöä. Ja sekin, että hallitsemalla lyriikan keinoja rikastetaan proosa- ja draamailmaisua.

Uutta tietoa muodostetaan omaksutun päälle. Runoutta voi harjoittaa kirjoittamalla, lukemalla ja analysoimalla, arvottamalla ja kritisoimalla, osallistumalla ja kohtaamalla eri tavoin. Runouden taju kehittyy käyttämällä sitä. Runous on kielitaitoa. Siksi olisi toivottavaa, että kurssin päätyttyä runokielen taitoa et päästäisi rapistumaan ja unohtumaan. Runouteen ei astuta sisään mistään ulkopuolelta. Siihen synnytään.

Avoimen tehtäväantojen kommentoiminen ei ole minulle vastausten tarkistamista, vaan kaksinkertainen oppimistilanne. Opiskelijoiden pohtielmat ja runot vievät minua miettimään mikä teksteissä on omintakeista, mikä yleistä tai kopioitua tietoa ja mikä asioita sidostavaa ilmaisua. Näistä omintakeinen ajatus on arvokkain. Useimpien teksteissä toistuvat asiat lienevät suoraan teoriakirjoista ja itselleni tutut asiat yleistietoa, mutta omintakeisuuteen opiskelija pääsee tuottamalla lähdekirjallisuudesta omia ajatuksia. Tästä ei seuraa sitä, että jokaisen ajatus muistuttaisi toisiaan, päinvastoin. Kun olen löytänyt omintakeisen ajatuksen ja ehkä riemastunutkin siitä, haluan sitä kommentoidessani laittaa itseni likoon. Opiskelija on minun opettajani.

Petri Hannula