 |
| Pirkko Varjo |
Kahdeksanvuotiaana aloin ajatella, että
kirjoittaminen on minun kohtaloni.
Olin oikeassa: siitä, kun olin
kahdeksanvuotias, on nyt tosi paljon aikaa ja olen kirjoittanut valtavat
määrät, maksua vastaan. Kirjoittamalla
on hommattu talvihaalareita, maksettu asuntoa ja kesämökkiä sekä ostettu lauantaimakkaraa
ja banaaneja.
Ensin oli hienoa saada kirjoituksesta
maksu. Ei ollut niin väliä, mitä kirjoitti, se, että siitä maksettiin riitti
tekemään kirjoittamisesta vakavasti otettavaa työtä. Voisin kirjoittaa noita
yhdentekeviä kirjoituksia siihen asti, että minusta tulee oikea kirjoittaja,
se, mitä olin aina ajatellut.
Totuus. Juutuin vuosikymmeniksi
ammattikirjoittamisen harmaalle alueelle, sinne, mistä ei koskaan valita Vuoden
Freelanceria eikä anneta tiedonjulkistamispalkintoja. Kirjoitin havupuu-uutteen vaikutuksesta
eturauhasvaivojen hoidossa, siitä miten tehdään hallittu sukupolvenvaihdos,
kuinka tunnistan burnoutin ja saan kaaoksen hallintaan tai millainen on kesän
aurinkolasimuoti. Esimerkiksi näistä.
Aikani – noin kaksikymmentä vuotta –
kirjoitettuani aloin ajatella, että Kohtalo hyvä, ei tämä ihan sitä ole, mitä
kuvittelin.
Aloin epäillä itseäni. Ehkä en haluakaan
oikeasti kirjoittaa, sillä jos haluaisin, olisin yrittänyt enemmän ja paremmin.
Jospa olen vain hellinyt kirjoittamisen
ideaa, kuvitelmaa kirjoittajana olemisesta? Minulta on pakko puuttua jotain
sellaista, jota on niillä, minua paljon nuoremmilla, jotka julkaisevat
esikoiskirjojaan ja joita ei ollut edes olemassa silloin kun minä jo tiesin,
että kirjoittamisesta tulee minun työni.
Ajatus jatkui ja muuttui yhä lohduttomammaksi.
Entä, jos en olekaan aito kirjoittaja? Mitä minä sitten olen? Koko
identiteettini oli rakentunut sille, että olen kirjoittava ihminen. Se oli
ainoa, minkä varmasti tiesin tai olin kuvitellut tietäväni.
Ei ollut kyse mistään pikkuasiasta.
Ikävä kyllä asia ei ole ratkennut
suuntaan eikä toiseen. Ainoa edistyksen merkki ja mahdollisuus on se, että
aloitin tänä syksynä kirjoittamisen perusopinnot. Tiedän kyllä, mitä osaan,
mutta se, mitä en osaa, sen toivon selviävän täällä. Haluan vilpittömästi ja
tosissani oppia kirjoittamaan niin hyvin kuin se minulle ikinä on mahdollista.
Haluan myös löytää kirjoittamisen ilon.
Kun takana on jo pitkä ura
ammattikirjoittajana, voin vähän neuvoakin niitä, joilla on unelma
kirjoittamisesta ja jotka ovat vielä ihan alussa. Ainakin kertoa, mitä minun
mielestäni olisi pitänyt tehdä.
Jos haluatte tulla kirjailijoiksi, älkää
haaveilko toimittajan työstä. Opiskelkaa, mitä tahansa, mutta ahkerasti. Menkää
töihin, moniin erilaisiin paikkoihin. Lukekaa ja kirjoittakaa, paljon, hellittämättä.
Opetelkaa tulemaan vähällä toimeen ja hyväksymään se, ettei teillä juuri
koskaan ole rahaa.
Jos minulle ei kukaan olisi maksanut
mitään, olisinko silti kirjoittanut? Olisinko?
Kerron opiskelustani blogissa www.kirjoittamo.blogspot.fi
Harmaan
alueen ammattikirjoittajallakin on hetkensä. Se, kun haastateltava pyytää
lähettämään kaksi lehteä, jotta voisi antaa sen toisen äidilleen. Ajatus
äidistä, joka leikkaa lehdestä minun juttuni, katsoo sitä ylpeänä ja tallettaa
huolellisesti, on itkettävän kaunis.
Pirkko Varjo
