Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Julkaisusarjan päättää anonyymi esseemuotoinen oppimispäiväkirja.
 |
Kuva:
Philip Swinburn
|
Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu
Kirjoittaminen jatkaa vanhaa kaunopuheisuuden perinnettä. Aristoteles
(1447b–1448a) liittää kirjailijoiden hyvin tuntemassa Runousopissa proosan ja
runouden kielillä tehtävän taiteen osaksi taitoja (kreik. tekhne), joilla on
omat lainalaisuutensa ja piirteensä mutta jotka yhtä kaikki ovat taitoja.
Taide- ja taito-sanojen käsitehistoria on pitkä ja mutkikas (ks. Pitkänen
2019) eikä sen käsittely koko laajuudessaan ole tämän oppimistehtävän päämäärä.
Sen sijaan tästä historiallisesta oivalluksesta tekemäni havainto on.
Aloittaessani ensimmäisen luovan kirjoittamisen kurssini tiesin
valehtelematta jo melko paljon kirjallisuudesta, luovuudesta ja kirjoittamisesta.
Tätä taustaa vastaan olisi luonnollista kysyä, mitä edes odotin oppivani.
Vastaukseni oli, en tiedä, mutta jollakin on täydennettävä sitä, mikä ei ole täydellistä.
Suoraviivainen ihminen voisi sanoa, että lähdin mukaan avoimin mielin ja vailla
suurempia odotuksia. Mutta koska kyse on opiskelusta, jotainhan täytyy
tapahtua: muutoksen, muotoutumisen, uusiutumisen.
Kurssin kuluessa työskentelin tekstien parissa, mutta en erityisemmin
ajatellut, mitä ne minulle opettivat. Runouden kirjoittaminen avasi
tekstuaalista ääntä, proosa pakotti pohtimaan lauseiden poljentoa. Esittelyissä
ja keskusteluissa puhdistettiin tekstin sosiaalisen jakamisen tukoksia. Kaikki tehtävät
vaativat keskittymistä yhteen päämäärään, eikä niiden keskellä liiemmin tullut
mieleen pohtia tarkoituksia tai tiedon konstruointia.
Tekstilajien kokeilu osoittautui hauskaksi puuhaksi, sillä esimerkiksi
draama on itselleni vaivalloinen taiteen muoto kaikkine muodollisine
piirteineen (ks. Lintunen 2012; Vacklin & Rosenvall 2015). Jälleen kerran
oman mukavuusalueen ulkopuolelle pakottaminen tuntui tuottavan suurinta aivojen
kipristelyä, joka lopulta on varmin merkki oppimisprosessista. Jälleen kerran,
kun minut on pakotettu kääntämään tekstini jotain kohti, ampumaan sitä merkkisarjalla, tulituksen
keskellä alkaa paljastua muotoja, jotka toki ovat olleet olemassa jo aiemmin
mutta joita ei ole huomannut. Sormet vain liikkuvat ja kaikki tapahtuu kuin
itsestään.
Mutta niin, entä alussa mainittu tekhne, tekniikka, taito; siis käsite,
jota tämä teksti käsittelee. Kirjoittajan taito on kykyä käsitellä ajatuksia ja
pukea niille merkkitakit ja -housut ja laittaa ne kyykkäämään pilkkujen
tahtiin. Jotain sellaista olen kai oppinut, vaikka minun on todella vaikea näyttää
sitä itselleni. Sellaisia taidot ovat: niitä ei voi selittää eikä niitä voi
typistää tietoon. Vaikka olen Runousoppini tavannut, ei tankattu tieto ole
suoraan muuttunut käsien liikkeiksi näppäimistöllä taitavina ketjuina. En halua
valehdella, että oppimiseni olisi ollut välähdyksenomaisia ”Ahaa!”- elämyksiä
tai edes varsinaisia oivalluksia. Mutta en osaa myöskään uskoa, että en olisi
oppinut mitään.
Olen jälleen huomannut, että taidot eivät kehity tyhjiössä. Vaikka kuinka
kirjoittaisin, en usko, että kirjoittamiseni juuri kehittyisi, ellen myös
lukisi, lähettäisi ja vastaanottaisi. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat ihmisen
luontaista halua tietää ja tuntea toinen ihminen; siis kommunikaatiota, jonka asymmetria
on yksinään mahdotonta. Kuten Miisa Jääskeläinen (2005, 88) asian ilmaisee:
”Kun teksti aloittaa julkisen elämänsä, kirjoittaja menettää yksinoikeutensa
määritellä, mistä siinä onkaan kysymys – –.” Toisin sanoen teksti saa
mahdollisuutensa viestiä kaikki (mahdolliset) merkityksensä vasta, kun sillä on
lukija, joka ei ole kirjoittaja itse.
Esseisti ja kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen (2011, 9) kirjoittaa
mainiossa Lukijoiden yhteisössään: ”Sanat eivät ole vain kasa kolikkoja, joilla
ostan itselleni merkityksiä. Toiset ihmiset eivät ole vain kohteita halulleni.
– – Kirjoituksen voimalla vaihdan ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lennän
toisilla mantereilla, virnistän apinan hampailla, keskustelen kuolleiden
kanssa, – – kaiken tämän teen sinun tajunnassasi, sinun aivojesi
hermoradoissa.” Kirjoittamisen ja lukemisen vastavuoroisuus on motiivi kahdella
tapaa: Se motivoi halun tietää ja halun kertoa. En usko, että ilman lukijoita
ja keskustelukumppaneita kirjoittamisestani olisi tullut yhtään mitään.
Kokonaisuudessaan kurssi on ollut minulle kuin verstas, jossa olen saanut
sorvailla erilaisia tekstejä ja kuulla muiden ajatuksia niiden ulkomuodosta.
Näiden metaforien valossa näen oman oppimiseni taidollisena: käsityöläisyytenä,
joka on toki kirjallisuuden kontekstissa vaalittu vertailukohta (ks. Parkko
2012, 60). Taaksepäin katsoen se on kenties juuri sitä, mitä kurssilta odotin.
Sillä eihän kukaan halua olla ”kirjoittaja” teoriassa – käsitteellistä tietoa
millään muotoa väheksymättä – vaan tietonsa taidoiksi jalostanut Kirjoittaja.
Lähteet:
Aristoteles 2012. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus: Helsinki.
Jääskeläinen, M. 2005. Sana kerrallaan. Helsinki: WSOY.
Korhonen, K. 2011. Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista,
itkevistä kivistä. Helsinki: Avain.
Lintunen, J. 2012. Dramaturgian perusteita. Opetusmoniste.
Parkko, T. 2012. Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain.
Pitkänen, R. 2019. Taiteen ja taidon väärästä ja oikeasta historiasta.
Julkaistu niin & näin 1/2019.
Eurooppalaisen filosofian seura ry: Tampere, 19–22. Vacklin, A. &
Rosenvall, J. 2015. Käsikirjoittamisen taito. Helsinki: Like.
Sarjan aiemmat tekstit:
Maria Oravakangas: Ympäristö synnytti tarinan − Oppimispäiväkirja osa 2/3
Mari Maasilta: Rippituolissa − Oppimispäiväkirja osa 1/3
