Ajatus on lohdullinen: kirjoittamaan ryhtyessä ei aina
tarvitse tietää etukäteen mitä ajattelee tai mitä lopulta tulee
kirjoittaneeksi. Kirjoittamisessa astutaan tyhjään tilaan, joka lempeästi
johdattaa omien ajatusten, näkyjen ja viisaudenkin luokse. Ja joskus
päähänpälkähdyksistä syntyy lopulta kirjoja.
Ensimmäisen kirjani nimi on ”Äidit ja kirjoittamisen ilo.
Opas leikkivään kirjoittamiseen”. Kirjaidea pälkähti päähäni ensimmäisen
kerran, kun minua pyydettiin ohjaamaan erästä äitien kirjoittajaryhmää. Itse
olin tuolloin aloitteleva sanataideohjaaja ja tukevasti raskaana. Muistan rajalla olon tunteen. Olin äitiyden
äärellä, mutta en ollut vielä syntynyt äidiksi. Odotin, olin hämmentynyt ja
innoissani. Ryhmää ohjatessani vahvistui tunne siitä, että käsillä on tärkeä
aihe, joka ei vielä koko kirjossaan ole minulle avautunut.
Päässäni pörräsi kysymyksiä, joita huomasin vähän väliä
ajattelevani. Onko äideille olemassa omaa kirjoittamisopasta? Eikö äitiys ole
sellainen kokemus, joka suorastaan kutsuu kirjoittamaan? Niitäkin, jotka eivät
yleensä kirjoita. Ajattelin vauvakirjojen rivistöjä ja äitiblogien määrää.
Mutta vauvakirjat jäävät yleensä kesken ja äitiblogeilla on julkinen yleisö.
Mitä muuta kirjoittaminen voisi olla ihan tavallisen äidin elämässä? Miten
voisi innostaa äitejä kirjoittamaan itselleen ja lapselleen, yksityisesti ja
tunnustuksellisesti, mutta samaan aikaan keveyttä ja leikkimieltä vaalien? Mitä
voisi olla kirjoittava äitiys?
Ajatus jäi seurailemaan minua. Pian huomasin kirjoittelevani
sekalaisia muistiinpanoja lippusille ja lappusille. Ideat tulivat vyöryinä ja
kirjasin niitä ylös sitä mukaa. Lopulta käsissäni oli suuri tiedosto täynnä
raakamateriaalia kirjaani varten.
Samaan aikaan suoritin kirjoittamisen aineopintoja. Kurssilla, jossa työstettiin omaa käsikirjoitusta,
päätin ottaa työn alle äitien kirjoittamisoppaani. Olin alkanut nähdä
mielessäni kirjoitusvirikkeiden runsaudensarven, jota voisi availla eri
elämänvaiheissa, vuodesta toiseen. Mielestäni sellainen kirja puuttui
maailmasta.
Sain kurssin aikana käsikirjoitustani työstettyä niin paljon
eteenpäin, että päätin tarjota kirjaa kustantamoille. Myös kurssini opettaja
palautteessaan kannusti minua tarjoamaan käsikirjoitusta eteenpäin jo tässä
vaiheessa, ja se rohkaisi minua kirjoittajana. Viisas elämä -kustantamo tarttui
ideaani ja solmimme kustannussopimuksen. Hoipuin tapaamisesta ihmeissäni
kotiin. Ideastani olisi ihan oikeasti tulossa kirja!
Yhteistyö kustannustoimittajani kanssa oli opettavainen
prosessi sekin. Raakamateriaali alkoi kypsyä. Kirjoitin uudelleen ja uudelleen,
vaihdoin järjestystä, väänsin rakennetta, hinkkasin tekstin logiikkaa. Nauroin,
turhauduin, sain migreenin, näin unia ja uneksin. Kirjoitin ja ajattelin
kirjoittamista. Prosessi oli intensiivinen ja innostava. Ymmärsin miten tärkeää
on, että kustannustoimittajan kanssa on tarpeeksi samanlainen näky tulevasta
lopputuloksesta. Oman tekstin sokaisemalle kirjoittajalle luotettavat
lainasilmät ovat kultaa.
Kirjani ollessa painossa käsiini osui muistivihkoni parin
vuoden takaa. Oli kiehtovaa lukea kirjani idean välähdyksiä satunnaisissa
muistiinpanoissani. Tämän prosessini alun olin jo unohtanut. Olin jo
huomaamattani humpsahtanut siihen nykyhetken ikuisuuden luomaan illuusioon, jossa
tuntui että kirjani olisi ollut aina työn alla ja toteutumassa. Yhtäkkiä omia
sanojani lukiessani muistin, että vain pieni hetki sitten olin vasta
synnyttämässä kirjani ideaa. Tuossa vaiheessa en ollut vielä osannut
aavistaakaan että ajatukseni konkretisoituisivat jo lähitulevaisuudessa kirjan
kansien väliin. Olin ollut jo matkalla, vaikka en vielä itse ollut sitä edes
tiennyt tai tiedostanut.
Myös äitiydessä tämä ikuisuuden illuusio jaksaa yllättää.
Heti kun alkaa tottua siihen, että lapsi on aina kapalovauva, huomaakin hänen
kasvaneen taaperoksi. Ja juuri kun on turtunut ikuiseen vaipparumbaan, lapsi
onkin jo oppinut potalle.
Ja lopulta on mahdotonta edes jäljittää milloin mikäkin
matka alkoi. Ehkä tämä kirjamatkani alkoi jo silloin pienenä, kun elin siinä
uskossa, että kaikkien maailman ihmisten kotona on lattiasta kattoon kirjoja
täynnä oleva huone, jonka nimi on Kirjasto. Ehkä tämä matka alkoi silloin, kun
kirjoitin kuusivuotiaana ensimmäiseen päiväkirjaani horjuvalla kaunolla: Mitä
sinulle kuuluu?
Lopulta tärkeintä on olla matkalla, kirjoittamisen
loputtomassa prosessissa, jossa sivuja käännellään ikuisuudesta toiseen.
Annamari Ylianttila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti